keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

ISÄNI ÄÄNELLÄ JA ISÄNI SILMIN

Koin ilmestyksen. En ihan oikeasti mutta melkein, unta odotellessa, puolittain yhä hereillä, kun ajatukset villiintyivät. 

Uutisissa oli kerrottu, että suuri joukko nuoria lähinnä seuraa sitä, miten joku superpelaaja pelaa tietokonepelejä. En päässyt hämmästyksestäni irti - voiko tuon tyhmempää ajenvietettä enää keksiä... vähitellen oma jurnutukseni muuttui isäni ääneksi... "nykymusiikki on silkkaa jumputusta, noilta on täytynyt sävelkorva paleltua..."

Vuosisatainen isällinen jurnutus resonoi yhä päässäni, kun muistin uutisen siitä, että nuori syrjäytyy, jos ei saa haluamaansa harrastusta. Minun ääneni aloittaa jurnuamisen maltillisesti..."kai se nyt riittäisi, että on jokin kiva harrastus, pitääkö taata mikä tahansa harrastus... kuinka prinsessoja sitä nykyään oikein ollaan. Isäni ottaa äänitilan kanavalla: "Kyllä pitäisi laittaa metsätöihin tommoset, oppisivat oikeaa työntekoa eikä kaikelaisia kotkotuksia..." 

Niinpä niin. Olen vanha jurnuttava mies, sukupolvien kuilu ja sen sellaista... minun kuuluisi olla se fiksu, joka asettuu nuorten puolelle, maailman pitää muuttua, vaikka me vanhat emme kaikkia uusia juttuja niin rakastakaan. Tehkööt nuoret maailmasta omansa, nauttikoon pelaamisen seuraamisesta niin kuin minä nuorena nautin elokuvista tai sarjakuvista. 

Mutta tämä oli ilmestys ja ymmärtävä katseeni kääntyikin toiseen suuntaan. Äkkiä aloin katsella itseäni isäni silmin. Isäni nuoruutta väritti työ, nälkä, sota ja isoveljen kaatuminen. Katselen teini-vesaa hänen silmillään. Tuota outoa ylipainoista poikaa, joka inhoaa koneita, maaseutua, "oikeita töitä" ja keskustapuoluetta... ja tietenkin armeijaa. Tajusin, että olen onnistunut olemaan kohtuuton ja loukkaava. Siis teini. Se olenkin ollut minä, joka oli ymmärtämätön. 

Katselen isäni silmillä opiskeluaikojani. Ajattelen, että poikapolo inhoaa maaseutua, mutta ei ole kaupungissakaan kotonaan. Juurettomuuttaan yrittää yrittää rakentaa kirjoista ja ajatuksista itselleen kylän jossa asua. Pää on pilvissä, eivätkä jalat ole maata nähneet vuosiin. 

Ilmestys on herättänyt minut sen verran, etten ole enää nukahtamaisillani. Mietin isäni jurnutusta ja omaani. Ymmärrän, että isäni rakasti kauniita melodioita ja inhosi outoja soinnutuksia ja jazzillisia rytmejä ja omituisia sanoituksia. Ymmärrän, että nykynuoriso "kuulee" peleissä jotakin sellaista, jolle olen kuuro. 
Ymmärrän myös, ettei isä ollut kaikessa jurnutuksessaan väärässä, ei edes silloin, kun oli humalassa. 

Ymmärrän, että olen vanha mies, ja minun kuuluu hieman jurnuttaa. Aika on tässä elämässä kaikelle, aika on ymmärtää, mutta aivan varmasti on myös aika jurnuttaa. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti