Runoilija ja kansanedustaja Tommy Tabermanilla kertoi
aikanaan lehdissä, miten surunsa kanssa jää helposti yksin. Hänellä oli todettu
syöpä, jota ei voinut enää hoitaa. Kun asia tuli julki, Tabermanin puhelin
vaikeni, ihmiset eivät enää ottaneet yhteyttä, ehkä he halusivat antaa
hänelle sairastamisrauhan – Taberman itse ei moista hiljaisuutta kaivannut.
Tunnistan tilanteen omalta työuraltani. Eräs työtoverini
menetti lapsensa. Kun hän palasi töihin, huomasin aluksi vältteleväni häntä.
Tunsin tietenkin valtavasti myötätuntoa, mutta minua pelotti. En oikein tiennyt
mitä sanoa tai tehdä. Kaikki tuntemani sanat tuntuivat täysin riittämättömiltä
ja tyhjiltä. Minun täytyi kerätä koko työpäivä rohkeutta ja vasta kun
oppitunnit olivat ohi, uskalsin mennä sanomaan osaanottoni. Olin tietysti
kömpelö, mutta luullakseni niin olivat kaikki muutkin. Suuren surun edessä ei kai
oikein voi olla muuta kuin myötätuntoinen ja avuton.
Niinpä minusta oli lohduttavaa lukea Salli Saaren
kriisiapua käsittelevästä kirjasta Kuin
salama kirkkaalta taivaalta (s. 142), että samantapaisia kokemuksia on alan
ammattilaisillakin. Katastrofipsykologisen työmuodon Suomeen tuoneen Krister
Anderssonin ensikokemus alasta oli myös täynnä avuttomuutta. Hän kuunteli
lapsensa menettäneen äidin tuskaa, piti kädestä, mutta ei osannut sanoa juuri
mitään. Hän koki olleensa aivan surkea auttaja. Myöhemmin äiti soitti
kiitollisena – apu oli tuntunut korvaamattomalta. Näin siitä huolimatta, ettei
hän ollut osannut sanoa oikein mitään. Tai oikeammin – juuri sen takia. On
nimittäin paljon tarinoita, joissa suuren surun keskellä olijat kokevat
positiivista näkökulmaa ja toivoa tarjoilevat auttajat aivan sietämättöminä ja
epäempaattisina. Samoin useimmat ihmiset haluavat surullisina kuunnella surullista
musiikkia, eivät iloista. Surua ei halua eikä voi muuttaa joksikin muuksi liian
nopeasti. Suru ottaa oman aikansa.
Tästä näkökulmasta on hieman vaikea ymmärtää
diagnosointijärjestelmien (DSM ja ICD) näkemystä masennuksesta: Fobia diagnoosien kohdalla sentään
ajatellaan, että pelon pitää olla jollakin tavalla aiheeton tai kohtuuton. En
saa fobiadiagnoosia siitä, jos pelkään väkivaltaisesti käyttäytyvää
isokokoista, aseistettua miestä. Saman luulisi pätevän masennukseen ja suruun.
En saa masennusdiagnoosia, jos suren hyvästä syystä. ICD järjestelmä
hyväksyy kuitenkin päteväksi surun syyksi vain lähiomaisen kuoleman. Muista
syistä johtuvat, yli kaksi viikkoa
kestäneet surureaktiot kehotetaan diagnosoimaan masennukseksi. Monen psykologin
on vaikea hyväksyä tällaista näkemystä surusta.
Paljon viisaammalta kuulostaa uskontotieteilijä Mari
Pulkkinen, joka teki surusta väitöskirjan. Hän kritisoi termiä surutyö ja korostaa,
ettei suru ole mikään homma, jonka voi noin vain hoitaa alta pois. Suru ottaa
aikansa, ja kukin suree yksilöllisellä tavallaan. Suru on monimutkainen asia.
Itse asiassa voisi väittää, että surun pakeneminen on
haitallista. Jos esimerkiksi seurustelusuhteen kariuduttua aloittaa heti uuden
suhteen, mieli on kuitenkin vielä kiinni edellisessä suhteessa. Tällöin uusi
kumppani kokee luultavasti olevansa jonkinlainen korvike: todennäköisyys, että
tämä uusikin suhde kariutuu, on tällöin aika korkea. Psykologian tehtävä ei silti
ole moralisoida tällaistakaan ratkaisua. Tekee vain mieli vihjata, että menetysten
jälkeen kannattaa antaa itselleen aikaa toipua.
Omassa ajattelussani suru on enemmän keino pitää mielenterveyttä yllä kuin mielenterveydenhäiriö. Suru on - ainakin minulla - todellisin keino käsitellä menetyksiä, joita ei voi muuksi muuttaa. Onpa sitten kyse läheisen kuolemasta, omasta rajallisuudesta tai uraan ja ihmissuhteisiin liittyvistä menetyksistä. Suru menee suremalla aikansa, eikä siinä mikään temppuilu auta.
Suru ottaa aikansa, mutta myönnettäköön, että suruun voi
jäädä kielteisellä tavalla kiinni. Yritän kuvata tätä Elisabeth Kübler-Rossin
surun vaiheteorian avulla.
1) Ensireaktiona
menetykseen on usein kieltäminen tai jonkinlainen shokki. Mieli on epäuskoinen
ja yrittää kieltäytyä käsittelemästä tapahtunutta. Tämä kuuluu asiaan, mutta on
pitkittyessään haitallista. Seurustelusuhteen päättymisessä tähän vaiheeseen
juuttuminen voisi olla esimerkiksi sitä, että jää vuosiksi
haikailemaan päättyneen suhteen perään ja idealisoi menettämänsä suhteen niin
täydelliseksi, ettei mikään ihmissuhde voi vetää sille vertoja.
2) Kieltämisen
jälkeen tulee usein viha. Se on ymmärrettävää, mutta menee ajallaan ohi. Tähän vaiheeseen juuttuminen voisi seurustelun
päätyttyä olla esimerkiksi jatkuvaa kumppanin häiritsemistä ja vahingontekoa.
Tai katkeroitumista tyyliin – kaikki miehet on sikoja. Katkeran ihmisen
taustalla voi siis olla jokin menetys, josta hän ei ole päässyt yli.
3) Kaupankäyntivaiheessa
menetyksen lopullisuus yritetään estää muuttamalla itseä. Minä muutun, sitten
hän ottaa minut takaisin. Laihdutan, parannan tapani tms. Tähän vaiheeseen
juuttumisena voisi pitää myös pitkään jatkuvaa ahdistunutta yritystä vahvistaa
miehekkyttään tai naisellisuuttaan: hylätyksi tuleminen on järkyttänyt uskoa
omaan viehättävyyteen, ja uusien kumppanien velvollisuudeksi määrittyy kaikkien itse-epäilyjen kumoaminen.
4) Varsinainen
suru, joka kohtuuttomasti pitkittyessään voi muuttua masennukseksi. Tarkan
aikarajan antaminen surulle tuntuu kuitenkin mauttomalta, ja ICD
tautiluokituksen mainitsema kaksi viikkoa tuntuu huonolta vitsiltä.
5) Hyväksyminen,
joka ei tosin tarkoita sitä, ettei surua enää lainkaan tuntisi. Pikemmin sitä,
että mieli vapautuu jatkamaan elämäänsä.
Surun vaiheita ei ole mielekästä ymmärtää jäykkänä normina
siitä, miten kaikkien ihmisten surun pitäisi mennä. Se on kuitenkin hyödyllinen
älyllinen työkalu ja auttaa tunnistamaan inhimilliseen kärsimykseen liittyviä
ilmiöitä.
Kärsimys on kovaa eikä välttämättä aina jalosta. Läpikäyty
suru tuo kuitenkin ihmiseen tiettyä vakavuutta ja syvyyttä. Omakohtaisesti koettu
suru voi auttaa ymmärtämään ja suhtautumaan myötätuntoisesti toisten suruun. En
kuitenkaan ajattele, että ihmisen surun tarvitsi olla jotenkin leimallisen
ylevää tai kaunista. En lämpene ajatukselle mallikelpoisesta surijasta, joka kantaisi
kärsimyksensä buddhalaisen tyynesti. Surusta selvitään, mutta matkalla ei
tarvitse kerätä tyylipisteitä. Jos hyvin käy, matkalta kertyy kuitenkin enemmän
kiitollisuutta kuin katkeruutta. Näin voi käydä erityisesti silloin, jos kohtaa
surussaan ihmisiä, jotka suostuvat jakamaan surua pakenematta surijaa tai yrittämättä
lohduttaa häntä teennäisesti.