perjantai 8. marraskuuta 2019

LOPS ja vasara

Vanha viisaus: Jos työkalupakissa on vain vasara, kaikki ongelmat alkavat näyttää nauloilta. 

Joidenkin ihmisten työnä on miettiä LOPS:ia. Heidän  näkökulmastaan nämä kaikki uudet LOPS:it tuntuvat varmaan tärkeiltä ja suuremmoisilta edistysaskelilta. Epäilemättä me opettajat yliarvioimme opetuksen merkitystä samalla tavalla. Kun vasaran kanssa heiluu, olisi niin kiva, kun kaikki ongelmat olisivat nauloja. Mutta kun eivät ole. 

Siispä muutama (väsynyt) teesi niille, jotka jo nyt ovat aloittaneet seuraavan LOPS:in suunnittelun. 
1. Idealismi on hyvä asia, mutta idealismiaan ei pidä sälyttää toisten harteille. Eli jos on jokin kunnianhimoinen uudistus, jonka haluaa viedä läpi, niin sitten pitää reilusti astua kehään ja puolustaa näkemystään. Rimanalitus on, kun ministeriö heittää "moduuleista"... toteuttakaa tää jollain tavalla siellä paikallisesti.
2. LOPS:ia ei kirjoiteta opiskelijoille. He eivät lue sitä. 
3. LOPS:ia ei kirjoiteta opettajille. He lukevat sen, mutta lähinnä vain tarkistaakseen, että valittu kirjasarja käy LOPS:issa mainitut asiasisällöt. (Käsi ylös - kuka on valinnut kirjasarjan sen perusteella, miten hyvin se sopii LOPS:iin? Entä kuka säännöllisesti ennen oppiatuntia tai edes ennen kurssia lukaisee LOPS:in läpi?) 
4. Tosin pakotettuina opettajat lukevat myös ne yleislätinät ja kirjoittavat työryhmissä kaikenlaisia yleisluonteisia tekstejä. Ne eivät kuitenkaan vaikuta arjessa juuri lainkaan. (Käsi ylös - kuka on uuden LOPS:in takia radikaalisti muuttanut opetustaan?)
5. LOPS kirjoitetaan YTL:ää ja kirjantekijöitä varten. Kirjantekijöillä on ihan kohtuullinen edustus LOPS:in laadinnassa, ja se on hyvä asia. Olisi enemmän kuin toivottavaa saada YTL mukaan. (Vai onko se? Tietääkö joku?)
6. Sillä käytännössä ylioppilaskirjotukset ohjaavat opetusta paljon enemmän kuin LOPS. Niinpä LOPS:ssa voi olla millaista tekstiä hyvänsä mm. arvioinnista, mutta se ei paljon paina, jos kirjotukset ohjaavat eri suuntaan. Toisaalta LOPS:iin on liian helppo kirjoittaa tavoitteita, joita ei voi yo -kirjoitusten arvioinnissa huomioida. YTL:än edustajan roolina olisi minimissään vaatia, että arviointikriteerit ovat edes teoriassa mitattavia. 
7. Ennen vanhaan - kun minä olin kehässä - LOPS:in sisältöosakin oli epämääräinen. Se piti pelastaa luovalla lukemisella. Tämä johti hieman vääränlaiseen monimuotoisuuteen; ja myös YTL on harrastanut varsin "luovaa" lukemista. Nyt sisältökuvaukset ovat täsmentyneet ja vaikka LOPS näyttää pidemmältä, lopputulos saattaa olla sisältöähkyn suhteen parempi. Täsmällisyys on LOPS:issa hyve. 
8. Opiskelijoiden hyvinvointi ei kasva sillä, että LOPS niin määrää. Opiskelijoiden ympäristötietoisuus, kansainvälisyys yms. ei kasva sillä, että LOPS niin määrää. Ne eivät ole nauloja, joita LOPS- vasaralla voisi takoa. Sen sijaan LOPS -vasaralla voi edistää opiskelijoiden hyvinvointia virtaviivaistamalla ja yksinkertaistamalla tutkintoa ja sen sääntöjä. Selkeys ei ole seksikästä, mutta se oikeasti auttaa. 

torstai 17. lokakuuta 2019

RYHMÄTYÖTÄ EI OPITA RYHMÄTÖISSÄ


Siirryin työelämään 90-luvulla. Kaikenkarvaisia kouluttajia pyöri jo silloin nurkissa, ja minäkin olin pienen hetken sellainen. Nolottaa, mutta minkäs teit. Jostakin piti saada ruokaa ja maksaa opintovelka. Niinpä muiden kaltaisteni lailla laitoin aikuiset ryhmätöihin, sillä koulutus ei missään nimessä saanut olla järjellisen tiedon siirtämistä ihmisille, vaan sen piti olla toimintaa. Niinpä ihmiset laitettiin esimerkiksi rakentamaan paperisiltaa kahden pöydän väliin. Sillan piti kestää leikkiauton paino. Harjoituksen oli tarkoitus kehittää osallistujen ongelmanratkaisu-, neuvottelu- ja ryhmätyötaitoja. 

Silloisen työpaikkani lippulaiva oli majakasta laskeutuminen. Nuoria työttömiä vietiin vanhalle majakalle, josta he laskeutuivat köyttä pitkin paikallisen yrittäjän avustamina. Harjoituksen tarkoitus oli antaa nuorille onnistumisen kokemus ja lisätä heidän itsetuntoaan. 

Koulutuksen rahoituksen jatko riippui osin koulutettavien antamasta palautteesta. Niinpä koulutettavat oli tapana viedä lautalla Ruotsiin. Merkittävä osa koulutettavista oli päihdeongelmaisia, joten juottomatkassa ei ollut mitään järkeä. Muuta kuin että se oli omiaan tuottamaan myönteisiä arvioita koulutettavilta. 

Olin oppinut teologina tunnistamaan, milloin valehtelen itselleni. Tai no.. se on liian polleasti sanottu. Olin oppinut tunnistamaan, milloin valehtelen itselleni epätoivon vimmalla. Yritin uskotella itselleni, että hommassa oli jotakin järkeä, mutta jouduin jatkuvasti tunnustamaan itselleni, etten usko työhön jota teen. 

Kun vaihdoin opettajaksi lukioon, olin helpottunut. Ei lukiossakaan kaikki toiminta ole järkevää eivätkä kaikki oppisisällöt erityisen mielekkäitä, mutta yleiskuva on ihan tolkullinen. Lukiossa opiskellaan suurin osan ajasta ihan hyödyllisiä ja järkeviä asioita. 

Palasin muistelemaan häpeäni vuosia, koska näitä kaikenkarvaisia kouluttajia pyörii nykyään kouluissa aivan riesaksi asti, ja rahapulasta kärsivät kaupungit jopa maksavat heille. Nykyään ei enää rakenneta paperista siltoja eikä opettajien tarvitse laskeutua koulun seinää elämysyrittäjän opastamina alas. Sikäli edistystä on tapahtunut. 

Peruslogiikka on kouluttajilla kuitenkin yhä sama. Mitään järjellistä ei saa sanoa. Sen sijaan koulutettavat laitetaan aina eri tavalla muodostettuihin ryhmiin, joissa he keräävät sovinnaisia ja tuhanteen kertaan kuultuja vastauksia sovinnaisiin ja tuhanteen kertaan kuultuihin kysymyksiin. Lopussa ajatukset kootaan - mieluiten jollakin teknologisella sovelluksella ja kouluttajat kehuvat miten hienoja oivalluksia onkaan syntynyt. On jaettu tietoa, opittu keskustelemaan ja kuuntelemaan jne. 

Ajatus kulkee, että samankaltaisia ryhmätöitä pitäisi tehdä oppitunneilla. Hiljaiset lukiolaiset löytäisivät ystäviä, päällepäsmärit oppisivat joustamaan, itsekeskeiset kuuntelemaan. Luonnollisesti opiskelijat oppisivat sisältöjä paljon paremmin toisiltaan kuin opettajalta. Varmaankin näin menetellen koittaisi lopulta taivas maan päälle, leijona ja lammas nukkuisivat sulassa sovussa vierekkäin ja sula rauha virtaisi kuin mahtava Jordan heidän keskellään... 

Todellisessa elämässä ryhmätyöt ovat usein kiusallisia ja noloja. Pienet keskustelutuokiot sinällään piristävät ja rytmittävät oppituntia, ainakin jos ne jollakin ymmärrettävällä tavalla liittyvät aiheeseen. Ykkösten ryhmissä saattaa tapahtua tutustumisiakin. Joskus jotakin ehkä opitaankin, mutta harvemmin mitään kovin vaativaa. Varsinkaan mitään mystisiä ryhmätyötaitoja ei koulujen ryhmätöiden kaltaisissa harjoitteissa opita. Se hiljainen ja arka tyyppi, josta nämä kouluttajat ovat niin huolissaan, osoittautuu aikuisena ihan päteväksi tiimin jäseneksi, kun hän saa käyttää hankkimaansa osaamista johonkin järjelliseen tehtävään muiden tolkullisten asiantuntijoiden kanssa. Se äänekäs pomottaja tai superhiljainen jolla ei ole ketään ystävää - he tarvitsevat avukseen jotakin paljon tehokkaampaa kuin ryhmätyöt. 

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Kannattaako epäitsekkyys ja mitä se edes on?


Lauma pikkulintuja ruokailee puussa. Yksi linnuista näkee ison linnun, saalistajan. Itsekäs pikku tipu lähtisi lentoon, epäitsekäs varoittaisi muita. Nopeasti ajatellen itsekkyyden pitäisi olla ylivoimaisen hyödyllistä. Vaarasta varoittava epäitsekäs lintu näet: a) hukkaa aikaa, jolla voisi saada turvallisen etumatkan saalistajan valitessa uhriksi jonkun takamatkalle jääneen pakenijan, b) ääntelemällä lintu vetää saalistajan huomion itseensä. Näistä pitäisi seurata se, että itsekäs tipu jää henkiin, jalo tipu päätyy ruuaksi. Kun tätä jatkuu laumassa riittävän monta vuotta, jalot tipuset loppuvat – ne siirtävät geenejään eteenpäin vain harvoin, kunnes lopulta lauman kaikki linnut ovat sukua itsekkäille esi-isilleen ja –äideilleen.

Mutta eikö voisi ajatella, että sellainen lintuparvi, jossa on epäitsekkäitä varoittelijalintuja pärjää itsekästä laumaa paremmin, ja siksi jalous säilyy. Tässä ns. ryhmävalinnassa on ainakin kaksi ongelmaa. a) Kuinka paljon laumojen välillä on aitoa kilpailua. Tapahtuuko kokonaisten laumojen tuhoja kovin paljon? b) Periytyminen tapahtuu kuitenkin yksilöiden kautta. Vaikka varoittelija hyödyttää laumaa, hänen henkilökohtainen mahdollisuutensa säilyä hengissä siirtämään geenejään on pienempi kuin itsekkäillä. Ajan saatossa tämän pitäisi siivota sinänsä hyödylliset varoittelijat laumasta kokonaan.

Biologien perinteinen selitys on sukulaisvalinta (kin selection). Sen mukaan edistän geenieni etuja kun suojelen itseäni, jälkeläisiäni, mutta myös kun autan sisaruksiani tai heidän lapsiaan. Omia jälkeläisiä suojellaan rohkeammin kuin sisarusten jälkeläisiä, mutta vaarasta varoittaminen ei ole jättimäisen iso riski – voin varoittaa lentelevästä kotkasta serkkujanikin ja siten edistän geenieni menestystä laumassa. (Tästä on rakennettu jopa matemaattinen kaava, googlaapa Hamiltonin sääntö).

Sukulaisvalinta on ryhmävalintaa vakiintuneempi termi, mutta luonnossa esiintyy auttamista ja riskinottoa, joka kohdistuu muihinkin kuin sukulaisiin (tai jopa toiseen lajiin). David Sloan Wilsonin palautti ryhmävalinnan uskottavuuden huomauttamalla, että ryhmän käsite ei ole aivan niin suoraviivainen kuin oltiin totuttu ajattelemaan. Kuvitellaan, että olen jalo lintu ja varoitan vaarasta. Kaikki laumassani eivät silti kuule varoitustani. Sen kuulevat vain lähioksilla hengailevat tiput, jotka lähtevät kanssani pakoon. Meidän pakomme havahduttaa kyllä kauempana puussa olevat, mutta he ovat jääneet hieman jälkeen ja ovat huonommassa asemassa. Nyt ei enää olekaan sanottua, että varoittelu vähentäisi todennäköisyyttäni säilyä hengissä ja siirtää geenejäni. Minä ja lähioksilla hengaavat olemme sangen kelpoisia. Lauman sisällä jalojen ryhmä voi pärjätä vallan mainiosti itsekkäiden ryhmälle.

Wilson keskittyy kirjassaan Darwin´s Cathedral tarkastelemaan uskontoja tästä näkökulmasta. Siinä missä Richard Dawkings suhtautuu uskontoon suorastaan kiukkuisesti, Wilson näkee uskonnot sopeutumina: jotakuinkin joka kulttuurista löytyy uskonto eikä moderni tiedekään ole uskontoja lopettanut. Wilson tarjoilee useita analyyseja, joissa uskonnot muodostavat tiiviitä ryhmiä lauman sisälle ja auttavat kannattajiaan monin tavoin: Vaikkapa korealaisten kirkko USA:n Houstonissa. Sen jäsenet ovat pääosin maahanmuuttajia, jotka saapuvat rahattomina, vailla ystäviä ja kielitaitoa. Ensitöikseen he liittyvät kirkkoon, josta saavat omakielisen sosiaalisen verkoston, ystäviä ja tukea. Ajan myötä heidän on mahdollista saada myös aitoa arvostusta nimenomaan tuossa yhteisössä, kohota vanhemmistoon tms. luottamustehtäviin. Toisenpolven maahanmuuttajat eivät tarvitse kirkkoa yhtä paljon – he eivät käy kirkon englannin kielen kurssilla, pikemminkin pyörähtävät laiskanpulskeasti nuorisolle suunnatulla korean kielen ja kulttuurin kurssilla, mutta eivät ehkä tohdi luopuakaan vanhempiensa rakkaasta kirkosta.

Jos uskonnollinen yhteisö kasvaa suureksi, se ei enää aja minkään sisäryhmän etuja kovin tehokkaasti. Niinpä suuret kirkot ovat usein maltillisempia ja vaisumpia kuin pienet lahkot – ne tasapainoilevat monien sisäryhmien tarpeiden välillä, kunnes alkavat menettää jäseniään pienemmille ryhmille, jotka palvelevat jäsentensä tarpeita tarkemmin, ja suosivat sisäryhmää luotettavammin. Toisenpolven korealaisille voi riittää laimea uskonnollisuus, koska heillä on muita keinoja selviytyä yhteiskunnassa. Ne, joilla menee huonommin etsivät kuitenkin sisäryhmää, joka auttaisi heitä menestymään suuremman lauman tai jopa yhteiskunnan sisällä.

Oma kysymyksensä on se, että onko moinen hyvyyttä ja epäitsekkyyttä. On ja ei. Se tarkoittaa usein oman edun laittamista syrjään sisäryhmän edun tieltä. Valitettavasti se tarkoittaa usein myös varsin ikävää toimintaa ulkoryhmiä kohtaan. Uskonveljien auttaminen on hyvä, toisuskoisten demonisoiminen ei. Valitettavasti vaistoistamme taitaa löytyä molemmat ohjelmat. Voisi kuitenkin ehkä ajatella, että jos laumassa on kaikilla verraten hyvä olla, lauman sisäisten ryhmien välinen kilpailu voisi säilyä rauhaomaisena, ehkä jopa ystävällisenä.