Siirryin työelämään 90-luvulla. Kaikenkarvaisia kouluttajia pyöri jo silloin nurkissa, ja minäkin olin pienen hetken sellainen. Nolottaa, mutta minkäs teit. Jostakin piti saada ruokaa ja maksaa opintovelka. Niinpä muiden kaltaisteni lailla laitoin aikuiset ryhmätöihin, sillä koulutus ei missään nimessä saanut olla järjellisen tiedon siirtämistä ihmisille, vaan sen piti olla toimintaa. Niinpä ihmiset laitettiin esimerkiksi rakentamaan paperisiltaa kahden pöydän väliin. Sillan piti kestää leikkiauton paino. Harjoituksen oli tarkoitus kehittää osallistujen ongelmanratkaisu-, neuvottelu- ja ryhmätyötaitoja.
Silloisen työpaikkani lippulaiva oli majakasta laskeutuminen. Nuoria työttömiä vietiin vanhalle majakalle, josta he laskeutuivat köyttä pitkin paikallisen yrittäjän avustamina. Harjoituksen tarkoitus oli antaa nuorille onnistumisen kokemus ja lisätä heidän itsetuntoaan.
Koulutuksen rahoituksen jatko riippui osin koulutettavien antamasta palautteesta. Niinpä koulutettavat oli tapana viedä lautalla Ruotsiin. Merkittävä osa koulutettavista oli päihdeongelmaisia, joten juottomatkassa ei ollut mitään järkeä. Muuta kuin että se oli omiaan tuottamaan myönteisiä arvioita koulutettavilta.
Olin oppinut teologina tunnistamaan, milloin valehtelen itselleni. Tai no.. se on liian polleasti sanottu. Olin oppinut tunnistamaan, milloin valehtelen itselleni epätoivon vimmalla. Yritin uskotella itselleni, että hommassa oli jotakin järkeä, mutta jouduin jatkuvasti tunnustamaan itselleni, etten usko työhön jota teen.
Kun vaihdoin opettajaksi lukioon, olin helpottunut. Ei lukiossakaan kaikki toiminta ole järkevää eivätkä kaikki oppisisällöt erityisen mielekkäitä, mutta yleiskuva on ihan tolkullinen. Lukiossa opiskellaan suurin osan ajasta ihan hyödyllisiä ja järkeviä asioita.
Palasin muistelemaan häpeäni vuosia, koska näitä kaikenkarvaisia kouluttajia pyörii nykyään kouluissa aivan riesaksi asti, ja rahapulasta kärsivät kaupungit jopa maksavat heille. Nykyään ei enää rakenneta paperista siltoja eikä opettajien tarvitse laskeutua koulun seinää elämysyrittäjän opastamina alas. Sikäli edistystä on tapahtunut.
Peruslogiikka on kouluttajilla kuitenkin yhä sama. Mitään järjellistä ei saa sanoa. Sen sijaan koulutettavat laitetaan aina eri tavalla muodostettuihin ryhmiin, joissa he keräävät sovinnaisia ja tuhanteen kertaan kuultuja vastauksia sovinnaisiin ja tuhanteen kertaan kuultuihin kysymyksiin. Lopussa ajatukset kootaan - mieluiten jollakin teknologisella sovelluksella ja kouluttajat kehuvat miten hienoja oivalluksia onkaan syntynyt. On jaettu tietoa, opittu keskustelemaan ja kuuntelemaan jne.
Ajatus kulkee, että samankaltaisia ryhmätöitä pitäisi tehdä oppitunneilla. Hiljaiset lukiolaiset löytäisivät ystäviä, päällepäsmärit oppisivat joustamaan, itsekeskeiset kuuntelemaan. Luonnollisesti opiskelijat oppisivat sisältöjä paljon paremmin toisiltaan kuin opettajalta. Varmaankin näin menetellen koittaisi lopulta taivas maan päälle, leijona ja lammas nukkuisivat sulassa sovussa vierekkäin ja sula rauha virtaisi kuin mahtava Jordan heidän keskellään...
Todellisessa elämässä ryhmätyöt ovat usein kiusallisia ja noloja. Pienet keskustelutuokiot sinällään piristävät ja rytmittävät oppituntia, ainakin jos ne jollakin ymmärrettävällä tavalla liittyvät aiheeseen. Ykkösten ryhmissä saattaa tapahtua tutustumisiakin. Joskus jotakin ehkä opitaankin, mutta harvemmin mitään kovin vaativaa. Varsinkaan mitään mystisiä ryhmätyötaitoja ei koulujen ryhmätöiden kaltaisissa harjoitteissa opita. Se hiljainen ja arka tyyppi, josta nämä kouluttajat ovat niin huolissaan, osoittautuu aikuisena ihan päteväksi tiimin jäseneksi, kun hän saa käyttää hankkimaansa osaamista johonkin järjelliseen tehtävään muiden tolkullisten asiantuntijoiden kanssa. Se äänekäs pomottaja tai superhiljainen jolla ei ole ketään ystävää - he tarvitsevat avukseen jotakin paljon tehokkaampaa kuin ryhmätyöt.
