Ole minulle sensori!

Syksy 2022, tehtävä 6. Valitse yksi kuvaajissa esitetyistä mielenterveyshäiriöistä ja kuvaile sen keskeisiä piirteitä. Pohdi, miksi todennäköisyys sairastua valitsemaasi mielenterveyshäiriöön on suurimmillaan tietyssä iässä ja kehitysvaiheessa.

  

Loin kaksi hyvin erilaista, verraten lyhyttä mutta asiapitoista vastausta tähän. Ensimmäinen vastaaja tietää paljon, mutta ajattelee vähän. Toinen vastaaja tietää vähän yksityiskohtia, mutta hän ajattelee paljon. Kumpi on sinusta parempi?

 

Vastaaja 1.

Mielenterveyden häiriöiden luokitteluun on kaksi kansainvälisesti paljon käytettyä luokittelusysteemiä, amerikkalainen DSM sekä Suomessakin käytettävä YK:n terveysjärjestön WHO:n luoma ICD -luokitus. Molemmat niistä tunnistavat masennuksen ja se pitää erottaa mm. kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä tai päihteiden käytön suoraan aiheuttamasta masennuksesta – niille on omat diagnoosinsa. ICD 10 ei myöskään diagnosoi lähiomaisen kuolemaan liittyvää surua masennukseksi.

 

Masennuksen oireet ovat moninaiset. Emotionaalisiin oireisiin kuuluu masentuneen mielialan lisäksi esimerkiksi haluttomuus. Kognitiivisiin oireisiin kuuluu mm. pessimistinen tapa ajatella itsestä muista ja tulevaisuudesta, joskus myös vaikkapa päätöksenteon vaikeuksia. Masennuksen sosiaalisiin oireisiin kuuluu tyypillisesti vetäytyminen. Myös fyysisiä oireita voi esiintyä, mm. uniongelmia ja voimattomuutta.  

 

Oheisesta diagrammista näkyy, että todennäköisyys sairastua ensimmäistä kertaa masennukseen on suurimmillaan 19.5 vuoden iässä. Kuvaajan varjostettu alue on suurimmillaan 15-25 vuoden välissä, mikä tarkoittaa sitä, että todennäköisyyden arvio on epätarkimmillaan juuri tuolloin.

 

Masennukseen on monia syitä, usein laukaisevana tekijänä on jokin menetys, esimerkiksi ihmissuhteen päättyminen. Tästä näkökulmasta ajatellen 20 vuoden ikä on aika ymmärrettävä elämänvaihe masennuksen puhkeamiseen, koska tuolloin haetaan yleensä pysyvää parisuhdetta ja seurustelujen kariutumiset aiheuttavat menetyksen kokemuksia. Erik H. Eriksonin mukaan varhaisaikuisuuden kehityskriisi onkin juuri läheisyyden ja eristyneisyyden kriisin ratkaiseminen – käytännössä läheisyyttä tarjoavan ihmissuhteen luominen johonkuhun. Tämän kriisin epäonnistuminen voi ehkä näkyä nuorten aikuisten masennustilastoissa. Eriksonin mukaan identiteettikriisi on nuoruusiän kehityskriisi ja sekin voisi selittää kaaviota, varsinkin sitä, että masennuksen puhkeamisen todennäköisyys kasvaa merkittävästi nuoruusiän alkaessa. Epävarmuus henkilökohtaisesta ja sosiaalisesta identiteetistä, seksuaali-identiteetistä ja tulevasta ammatti-identiteetistä voivat ehkä altistaa masennukselle – kun omaa paikkaa ei löydy, elämää ei koeta enää kovin mielekkäänä.

Sosiaalipsykologisesti tarkastellen kyse voisi olla vertaisryhmistä. Esimerkiksi muutto opiskelujen perässä uudelle paikkakunnalle johtaa usein vertaissuhteiden muuttumiseen. Status eli ryhmältä saatu arvostus voi olla uusissa ryhmissä matalampi kuin ennen, roolit vähemmän mieluisia ja julkilausumattomat piilonormit hämmentäviä. Kaikki tämä voi johtaa vierauden kokemukseen ja altistaa masennukselle juuri diagrammin osoittamassa nuoren aikuisuuden iässä.

Diagrammin mukaan masennus voi kuitenkin puhjeta myös myöhäisemmällä iällä. Vaikeudet parisuhteessa, työelämässä tai vanhemmuudessa voivat selittää tätä. Samoin huonot elämäntavat kuten päihteiden liiallinen käyttö tai krooninen univelka. Biologisista tekijöistä mm. geenit voivat selittää alttiutta sairastua masennukseen, ja masentuneilla on havaittu poikkeavuutta hermoston toiminnassa, mm. stressiä säätelevässä hypotalamus, aivolisäke ja lisämunuaiset -järjestelmässä. Välittäjäaineista masennus on liitetty poikkeamiin esimerkiksi serotoniinin toiminnassa. Nämä syyt selittävät sen, että masennus voi puhjeta melkein missä ikävaiheessa tahansa paitsi lapsuudessa. Kun stressitekijöitä on kyllin paljon, biologisesti masennukseen taipuvainen sairastuu.

368 sanaa.

 

Vastaaja 2.

Yksi psykologian hankalimmista kysymyksistä on sisäisen ja ulkoisen toiminnan suhde. Ihmisellä voi olla ulkoisesti kaikki hyvin ja käyttäytymisen tasolla hän hymyilee iloisesti. Sisäisesti, hiljaa mielessään, hän kuitenkin voi olla lohduton ja kärsiä kovin. Sisäistä kokemusta on tavattoman vaikea tutkia objektiivisesti ja tämä vaikeuttaa myös psykiatristen diagnoosien tekemistä. Lääkärit tekevät diagnoosit usein muutaman kysymyksen perusteella – onko masennusoireita paljon, onko niitä ollut kauan ja haittaavatko ne elämää. Masennusta ei – ainakaan vielä – osata diagnosoida aivokuvauslaitteella tai verikokeella. Sisäinen kokemus kaiken merkityksettömyydestä pakenee objektiivisia mittareita, tiedämmekö lopulta mitä masennus on? Tyypillistä on ainakin se, ettei masentuneella ole aina kaikkia masennusoireita, mutta hänellä saattaa hyvinkin olla monia oireita jostakin muusta sairaudesta, vaikkapa jostakin ahdistushäiriöstä. Sairastavatko vaikkapa työpaikkakiusaamisen tai petetyksi tulemisen takia masentuneet todella samaa sairautta? Tai ne, joilla on synnytyksen jälkeinen masennus?

 

Oheisen graafin Y-akselilla on masennuksen puhkeamisen todennäköisyys ja X akselilla ikä.  Graafi olisi kiinnostavampi, jos masennus olisi jokin selkeä yksi asia, mutta niinhän ei ole. Samalle viivalle päätyvät niin työn uuvuttamat kuin pohjattoman yksinäiset ja ties ketkä. Voimmeko esimerkiksi tuon graafin perusteella ajatella, että lapset eivät masennu? Vai onko niin, että lääkäreillä ei ole hyviä työkaluja diagnosoida lasten masennusta. Entä onko todella niin, että masennus puhkeaa tyypillisimmin 19.5 vuoden iässä kuten graafi väittää, vai onko kyse siitä, että tuon ikäiset ovat opiskelijaterveydenhuollon piirissä ja voivat hakeutua yhteiskunnan kustantamaan hoitoon. Vanhemmat ihmiset joutuvat usein maksamaan hoitonsa itse, joten he ehkä enemmän sinnittelevät. Tai vanhemmat ihmiset ovat työterveyden piirissä ja siellä voi olla käytännössä erilaiset diagnostiset käytännöt kuin opiskelijaterveydenhuollossa. On myös huomattavaa, että graafi kuvaa masennuksen puhkeamisen todennäköisyyttä eri ikäisillä: Eli ihminen, jonka lievä masennus diagnosoidaan 19 -vuotiaana ja jonka masennus pahenee sietämättömäksi ja työkyvyttömyyttä aiheuttavaksi 30 -vuotiaana, näkyy oheisessa graafissa kohdassa 19 vuotta. Kuvaajan varjostettu alue on suurimmillaan 15-25 vuoden välissä, mikä tarkoittaa sitä, että todennäköisyyden arvio on epätarkimmillaan juuri tuolloin. Aineisto ei kuitenkaan paljasta, mihin tämä todennäköisyyden epätarkkuuden vaihtelu perustuu.

 

Jos kaikesta huolimatta tuo graafi kuvaa masennuksen todellisuutta ja masennus on aidosti nuoruusiälle ja varhaisaikuisuudelle ominainen häiriö, se voisi johtua kyseisten ikävaiheiden kehitystehtävistä: itsenäistymisestä vanhemmista, identiteetin ja elämänkumppanin etsimisestä, opiskelupulmista tai opiskelijoiden tunnetusti kyseenalaisista elämäntavoista – päihteistä ja unenpuutteesta.

 

345 sanaa.

 

 

 

ÄLÄ MISSÄÄN NIMESSÄ USKO ITSEESI!

 

Kiistelimme pitkään pitäisikö opiskelija-asuntolan yhteisellä aamiaisella olla juustoa vai makkaraa. Kuuluin ”juustoleiriin”. Keskustelu oli aivan liian kiivasta, jotta kysymys olisi voinut olla vain leikkeleistä. Se oli jonkinlaista varjonyrkkeilyä, äänenlausuttujen järkevien väitteiden alla kinattiin jostakin tärkeämmästä: kenellä on eniten valtaa, kuka on suosituin, kehen luotetaan. Tämä avainkokemus herkisti minut kuuntelemaan myöhemminkin keskusteluja keskustelujen takana, ”haistelemaan” pätemistä, valtataisteluja tai vaikkapa hurmausyrityksiä näennäisen asiallisen puheen takana. Joskus osun oikeaan, mutta aivan varmasti sorrun myös ylitulkitsemaan ihmisiä.

Noora Mattila kertoo kirjassaan Heränneet amerikkalaisesta anopistaan Susanista, joka uskoo salaliittoteorioihin eikä hyväksy rokotuksia. Susan ei ole tyhmä tai itsekäs. Silti Mattilan selkeästi esittelemät, johtavilla asiantuntijoilla tarkistetut faktat eivät tee minkäänlaista vaikutusta anoppiin. Miksi?

Yksi syy on Susanin avainkokemus, jopa trauma: 28-vuotiaana hän koki kesän, jolloin San Franciscon alueella helikopterit levittivät viikottain kaikkialle hyönteismyrkkyä nimeltä malation. Laajojen myrkytysten avulla pyrittiin eroon hedelmäkärpäsestä, joka oli tuhoamassa alueen hedelmäpuut, ja samalla tuottoisan ja työllistävän elinkeinon. Viranomaiset olivat vakuuttuneita aineen turvallisuudesta. Paikalliset kuitenkin pelkäsivät sen aiheuttavan syöpää ja sikiövaurioita. Susan alkoi saada migreeni-kohtauksia ja hän uskoi ne melationin syyksi. Hän väitti myös löytäneensä tutkimuksia malationin vaarallisuudesta.

Noora Mattila yritti turhaan löytää kyseisiä tutkimuksia. Päinvastoin, erittäin laajoissa tutkimuksissa malationin ei ole todettu aiheuttavan merkittäviä terveyshaittoja – juuri siitä syystä aidosti haitallinen DDT -myrkky korvattiin malationilla. Tosin asiantuntijoiden mukaan minkä tahansa kemiallisen aineen haitallisuus riippuu annoksen määrästä. Lisäksi äärimmäisen harvinaisia, yksilöllisiä reaktioita ei koskaan voi täysin varmasti sulkea pois. Valtavirtatieteen näkökulmasta on kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että Susanin migreeni aiheutuisi malationista.

Kirjoittaja on anoppinsa kanssa eri mieltä paitsi rokotteista myös malation hyönteismyrkystä. Kumpikaan ei ole kemisti tai biologi, eikä pysty aidosti arvioimaan alan tutkimusten pätevyyttä tai erilaisten riskien todennäköisyyttä: tiede on kehittynyt niin pitkälle, että harva pystyy ymmärtämään edes kaikkia oman alansa tutkimuksia. Käytännössä mielipide-erot syntyvät siitä, kehen kukakin luottaa. Noora Mattila luottaa tieteen valtavirtaan, esimerkiksi Suomen THL:än asiantuntijoihin. Anoppi Susan taas uskoo valtavirtatutkijoiden olevan rahan ja maineen korruptoimia, sen sijaan hän uskoo yksittäisiin, vaihtoehtoisia näkemyksiä esittäviin lääkäreihin, luontaisparantajiin jne. Hän uskoo näitä vainottavan, koska he puhuvat totta. Kun faktat ylittävät ymmärryksemme, ratkaisevaksi tekijäksi jääkin juuri tuo - keneen kukakin uskoo. 

Noora Mattila myöntää anopillaan olevan perusteita auktoriteetti- ja lääketiedekammolleen. Virallinen yhteiskunta ja myös lääketiede on jäänyt kiinni aidoista moraalittomuuksista. Esimerkkinä Mattila mainitsee esimerkiksi Tuskegeessä (50-60-luvulla?) tehdyt kokeet, joissa tutkijat rekrytoivat mustia miehiä tieteelliseen kokeeseen kertomatta, mitä tutkimus koski: tutkittavilla oli kuppa ja puolet heistä jätettiin hoitamatta, puolet hoidettiin. Näin saatiin kyllä luotettavaa tietoa kupan vaikutuksista, mutta koe oli järkyttävän moraaliton. Vastaavia esimerkkejä on valitettavan paljon, varsinkin menneiltä ajoilta.

Nuorena opettajana katsoin tehtäväkseni kannustaa opiskelijoita nimenomaan itsenäiseen ajatteluun, irti auktoriteettiuskosta. Minusta on tullut tässä suhteessa paljon epävarmempi. Esimerkiksi tuo anoppi Susan on selvästi itsenäinen ajattelija, joka osaa kyseenalaistaa auktoriteetit. Kriittisyys on kuitenkin valikoivaa – hän ei tarkastele itselleen mieluisten väitteiden perusteluja ollenkaan kriittisesti.

Itse uskon, että tieteen auktoriteetkin ovat alttiita virheille – vahingoille, huolimattomuudelle, pätemiselle, koulukuntauskollisuudelle, rahalle ja jopa korruptiolle. Kaikki moraalittomuus ei ole jäänyt 1900 -luvulle. Luotan kuitenkin siihen, että tieteessä näitä virheitä korjataan, olkoonkin, että tieteen itseäänkorjaavuus vaatii toisinaan vuosia tai vuosikymmeniäkin. Eroan anoppi Susanista siinä, että luottamukseni meidän tavisten kykyyn arvioida tietoa on hyvin alhainen.

Perustelujani:

·       havainnot valikoituvat. Esimerkiksi rokotekriitikko kiinnittää suhteettoman paljon huomiota rokotteiden harvinaisiin haittoihin ja laiminlyö rokotteiden hyödyt.

·       motivoitu päättely. Vahvat mielipiteet vaikuttavat siihen, miten faktoja tulkitsee. Susanin maailmassa alhaiset kuolleisuusluvut rokotettujen joukossa eivät kerro rokotteiden tehosta vaan koronan vaarattomuudesta. Vastaavasti suuret kuolleisuusluvut rokottamattomien joukossa johtuvat Susanin maailmassa esimerkiksi maaperästä tms. vaikeasti tutkittavasta asiasta.

·      omakohtainen kokemus arvotetaan korkeammalle tietoa. Itselle tapahtuneet asiat puhuttelevat ja tuntuvat tärkeiltä, siksi niiden merkitystä yliarvioi. Yksittäistapausten ongelmana on se, että niistä on vaikea luotettavasti päätellä mitään: Susanin migreeni saattoi alkaa malation -ruiskutusten takia tai stressin takia tai jonkin meille tuntemattoman seikan takia, kyse voi olla sattumastakin. Vasta suuresta määrästä havaintoja voidaan alkaa päätellä, kuinka todennäköinen vaikkapa malation -aineen syyllisyys on.

·      faktat korvautuvat tarinalla. Faktojen ja lukujen maailma on useimmista hieman tylsä. Sen sijaan janoamme tarinoita ja niitä me osaamme arvioida: onko tarina viihdyttävä vai tylsä. Kykymme arvioida faktoja ja lukuja on heikompi. Siksi puhutteleva tarina voi tuntua uskottavammalta kuin vastaansanomattomimmatkaan mittaukset. Tarinoissa on kuitenkin sama ongelma kuin omakohtaisissa kokemuksissa – ne ovat yksittäistapauksia, joista ei voi luotettavasti päätellä paljon mitään.

·       sosiaalinen identiteetti. Meillä on taipumusta uskoa ”hyviksiä” ja epäillä ”pahiksia”. Toisin sanoen oman porukan ihmisiin luotetaan perusteetta ja inhokkiryhmän väitteitä epäillään liikaakin.

·       ajattelu korvautuu närkästyksellä ja tunnekuohuilla. Erityisesti some-algoritmit pitävät huolta siitä, että näemme paljon moraalisesti närkästyttäviä juttuja ja jakoja. Sometoimijat haluavat maksimaalisesti näkyvyyttä, ja sitähän saa juuri kuohuttavilla jutuilla. Tunnekuohussa moraali ja tieto menevät sekaisin – toisin sanoen faktat sovitellaan omaan moraaliseen näkemykseen sopiviksi; hyvis ei voi olla väärässä eikä pahis oikeassa, väittää sisäinen moralistimme. 

·       Vahvistusharha yhdistää kaikkia edellä mainittuja. Kun yritämme todistaa olevamme oikeassa, etsimme todisteita yksipuolisesti. Laiminlyömme vasta-argumentit joko kokonaan tai perehdymme niihin innottomasti.

·       ”false balance”, väärät vertaiset: Media suosii toisinaan keskusteluohjelmia, joissa vastakkaisia kantoja edustavat ihmiset väittelevät. Tämä kuulostaa pinnalta katsoen reilulta, mutta ei aina ole sitä. Jos toisella puolella on alan huippututkija ja toisella puolella omia arkipähkäilyjään tehnyt tavis, asetelma antaa arkiajattelijalle kohtuuttoman suuren painoarvon. Moni katsoja saattaa pitää tavista asiantuntijaa pätevämpänä, jos tavis esiintyy itsevarmasti, on sanavalmis, kertoo omakohtaisia ja hauskoja tarinoita. Nekin, jotka arvostavat asiantuntijaa, saattavat alkaa ajatella, että totuus on varmaan puolessa välissä tyyliin: paljonko on 30-20. Asiantuntija: ”edellyttäen että puhumme klassisesta matematiikasta, se on 10”. Kokemusasiantuntija: sydämeni sanoo, että se on 3020. En usko negatiivisuuteen ja miinusmerkkeihin. Tolkun ihminen: jotakin puolessa välissä, mutta lähempänä asiantuntijaa, sanotaan että 30.

Mattilan kirjasta jää mieleeni myös termi ”episteeminen onni ”, jonka ansiosta ihminen ilman omaa ansiotaan päätyy tosiin tai ainakin tieteen valtavirtaa edustaviin ajatuksiin. Jos olen elänyt riittävän luotettavassa yhteiskunnassa, minulla on taipumusta uskoa lääketieteen auktoriteettejä, ainakin useinmiten. Jos olen käynyt yliopiston ja tunnen ihmisiä, jotka tutkivat työkseen, opin väkisinkin, millaisia ovat tutkijan arkisen työn ongelmat ja voitot – silloin en usko ilkeisiin maailmanlaajuisiin salaliittoihin, mutta näen silti tutkijatkin erehtyvinä ihmisinä ja tutkimustulokset pikkuhiljaa kehittyvinä. Toisenlaisessa ympäristössä kasvaneena luultavasti epäilisin tiedettä tai valikoisin uskoni kohteeksi kaikkein populistisimmat tieteilijät. Jossakin ympäristössä kasvaneena saattaisin hurahtaa ihan puhtaaseen foliohattu -kamaan. 

Kuulun niihin, jotka ovat naureskelleet foliohattujen hölmöyksille. Noora Mattilan kirjaa lukiessani jouduin korjaamaan asennettani. Hermoille käyvätkin ihmiset ovat ihmisiä, heillä on syynsä, ja minut saattaa erottaa heistä lähinnä hyvä episteeminen onni.