tiistai 27. kesäkuuta 2017

VÄHEMMÄN EMPATIAA – PAREMPI MAAILMA?

Miksi kukaan kirjoittaisi kirjan empatiaa vastaan? ihmettelin ja ostin Paul Bloomin teoksen Against Empathy (2016). Onko kirjoittaja natsi tai superkyynikko? Ei. Paul Bloom on varsin tunnettu psykologian professori Yalen yliopistosta, eikä hän vastusta myötätuntoa tai moraalisesti jaloja asioita. Hän vain ei usko, että empatia tekisi meistä parempia ihmisiä.  Kun useimmat ihmiset ajattelevat empatiaa, heidän mielessään on kauniita asioita kuten auttaminen ja ystävällisyys. Kun Bloom ajattelee empatiaa, hänen mielessään pyörii sota. Mistä ihmeestä on kyse?

Arkikielenkäytössä empaattinen ihminen tarkoittanee lähinnä hyvää tyyppiä, ystävällistä, lämmintä persoonaa. Bloom määrittelee empatian paljon tarkemmin: a) kognitiivinen empatia tai mielen teoria, eli kyky älyllisesti ymmärtää, miltä toisesta tuntuu ja miten hänen ajatuksensa ovat erilaisia kuin omani. b) emotionaalinen empatia, jossa ihminen tuntee samoja tunteita kuin toinen ihminen, ”asettuu elämyksen tasolla tämän kenkiin”.

Kognitiivinen empatia on moraalisesti neutraali asia. Kyky "lukea" toisen tunteita ja ajatuksia on tehokas apu niin auttamiseen kuin vahingoittamiseen. Useimmat tuntevat jonkun, jolla on pirullinen taito osua kommenteillaan juuri sinne, missä eniten sattuu – heillä on paljon kognitiivista empatiaa, mutta he eivät ole moraalisesti kovin hyviä ihmisiä.

Bloomin mukaan emotionaalinen empatia on vielä ongelmallisempaa. Yleisen käsityksen mukaan empatia kuitenkin on hyvyyden ehkä jopa koko moraalin lähde – kun näen jonkun kärsivän, tunnen (automaattisesti ja ponnistelematta) samaa tuskaa ja haluan siksi auttaa.  Mitä pahaa voisi siis olla tällaisessa empatiassa?

Empatia on hyvin kapeaa. Voit olla tyytyväinen itseesi, jos pystyt tuntemaan syvää empatiaa yhtä aikaa kahta ihmistä kohtaan. Jos pystyt empatisoimaan yhtä aikaa lyöjää ja uhria, ansaitset mustan vyön empatiassa. Empatiaa on helppo tuntea läheisiä ja samaistuttavia ihmisiä kohtaan, mutta on valtavan vaikea empatisoida vaikkapa humalaisia känniääliöitä tai miljoonia tuntemattomia ihmisiä. Adam Smithin ajatusleikki vuodelta 1790 on paljastava: kuvittele, että jokin hirveä tapahtuma surmaisi kaikki kiinalaiset. Miten reagoisimme? Olisimme järkyttyneitä, surullisia ja myötätuntoisia, mutta luultavasti jatkaisimme elämäämme menettämättä yöuniamme. Kuvittele vertailukohdaksi, että oma lapsesi, seurustelukumppanisi tms. menettäisi jalkansa. Kumpi herättäisi voimakkaamman reaktion ja pitäisi sinua varmemmin hereillä öiseen aikaan? Empatia on puolueellista. 

Empatia ennustaa loistavasti sen, auttaako tavallinen ihminen toista tavallista ihmistä. Empatia muuttuu paljon huonommaksi moraaliseksi kompanssiksi, kun tilanteet ovat monimutkaisia – yhden auttaminen voi vaatia mielipahan tuottamista toiselle. Voimme ajatella, että vaikkapa israelilaisten ja palestiinalaisten konflikti ratkeaisi jos israelilaiset olisivat empaattisempia palestiinalaisia kohtaan ja palestiinalaiset israelilaisia kohtaan – empatia ei kuitenkaan toimi niin. Israelilaisen on helpointa olla empaattinen omiensa tuskaa kohtaan, palestiinalaisen omiaan kohtaan. Empaattinen samaistuminen tuttujen ihmisten tuskaan vain lisää vihaa ulkoryhmää kohtaan… Kun Bloom ajattelee empatiaa, hän ajattelee sotia.

Empatia ei läheskään aina motivoi auttamaan: Bloom havainnollistaa tätä tarinalla natsisaksasta: perheenäiti kirjoitti viranomaisille vihaisen kirjeen, koska hän asui paikassa, jossa joutui näkemään usein, miten juutalaisia teloitettiin ja kidutettiin. Tämä aiheutti empaattiselle naiselle tuskaa ja siksi hän vaati, että juutalaiset surmattaisiin jossakin muualla. Hieman samalla logiikalla empatia saattaa johtaa siihen, että ihmiset haluavat karkottaa romaanikerjäläiset – empatian takia kurjuuden näkeminen on epämiellyttävää, mutta ei johda auttamiseen, vaan avun tarvitsijan hätistelyyn muualle. Empatian uhriksi voi joutua myös masentunut – ystävät eivät oikein jaksaisi olla hänen seurassaan, sillä empatian takia hänen masennuksensa tarttuu ystäviinkin. Superempaattinen ihminen voi jopa sairastua myötätuntouupumukseen.

Empatia ei ole paras moraalikompassi läheisissäkään ihmissuhteissa. Empaattinen vanhempi tuntee tuskaa, kun hän joutuu kieltämään lapseltaan herkkuja, pakottamaan tämän lääkäriin tai nukkumaan… vanhempi joutuu säännöllisesti tuottamaan lapselle pahaa mieltä lapsen omaksi parhaaksi. Onneksi järki voittaa empatian. 

Välittäminen, toisen ihmisen kunnioittaminen, auttaminen jne. eivät vaadi empatiaa – voin auttaa ukkosta pelkäävää lasta vaikka en olisi itse lainkaan peloissani, lääkäri voi kuunnella kunnioittaen ja myötätuntoisesti potilastaan, vaikka ei tuntisi samaa kuolemankauhua kuin potilaansa.

Mutta eikö meille ole opetettu, että epäempaattiset ihmiset ovat psykopaatteja, tai sosiopaatteja tai narsisteja? Bloom toteaa, että esim. psykopaattien oirelistoissa tunne-elämä osio ei ennusta kovin hyvin pahoja tekoja. Sen sijaan ”checlistojen” väkivaltahistoriaa ja itsekuria käsittelevät kysymykset ennustavat pahoja tekoja aika hyvin. Lisäksi on kiistanalaista kärsivätkö psykopaatit spesifisti empatian puutteesta vaiko yleisesti tunne-elämän heikkoudesta. Varsin tärkeää on huomata, että empatian ongelmat liitetään myös asperger –syndroomaan – eivätkä aspergerpotilaat ole millään tavalla pahoja ja vaarallisia.

Bloom myöntää, että empatia voi motivoida ihmistä hyvän tekemiseen. Mutta niin voi vihakin. Jos olen raivoissani vääryksistä, motivoidun vastustamaan niitä. Ei olisi kuitenkaan järkevää kasvattaa lapsistaan mahdollisimman vihaisia. Sama pätee Bloomin mukaan empatiaan. Se on kyllä hyödyllinen ominaisuus, mutta jos haluaa tehdä maailmasta moraalisesti paremman, kannattaa satsata mieluummin älyn ja itsekurin kehittämiseen, sekä kiihkottomiin analyyseihin siitä, mikä on reilua. 

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Korruption psykologiaa

Muisto: Kouluttaja kehuu, miten afrikkalainen kulttuuri on upean yhteisöllistä. Me länsimaalaiset saamme häneltä tuomion - olemme aivan liian individualistisia. Tauon aikana koetan vakuuttaa kollegoille, etteivät kaikki yhteiskuntatieteilijät ole tuollaisia koohottajia, vakavasti otettavaakin tutkimusta tehdään.

Ei sillä, etteikö afrikkalaisissa kulttuureissa  olisi paljon ihailtavaa. Eikä sillä, etteikö meidän elämäntapamme olisi turhankin yksilökeskeistä. Mutta Afrikassa on paljon ongelmia, ja yhteisökeskeinen kulttuuri on yksi niistä.

David van Reybrouck kuvaa kirjassaan Kongo, historia, s. 564, miten yhteisöllinen ajattelutapa estää ahkeroimisen ja liiketoiminnan: vaikkapa pitkäjänteinen sijoittaminen ei onnistu, kun perhe omii heti pienetkin voitot, mitkä tulevat. Yhteisöllisyys ja solidaarisuus saa kriisiaikoina vaikuttavia muotoja, mutta kun pitäisi jälleenrakentaa ja menestyä, siitä tulee ongelma – jos kieltäydyt jakamasta tienaamiasi varoja, löytyy helposti setiä ja enoja, jotka alkavat syyttää sinua noituudesta (tämä on ilmeisesti Kongossa ihan oikeasti aika yleistä).

Yhteisöllisyys saattaa osaltaan selittää myös korruptiota: ”Kun lännessä korruptiota pidetään vastuuttomana käytöksenä, Kongossa sitä usein pidetään vastuullisena käytöksenä: joka jättää hyödyntämättä kultaisen tilaisuuden ruokkia perhettään, hän se vasta toimiikin vastuuttomasti.” Reybrouck s. 483.

Termi ”kollektiivinen kulttuuri” onkin enemmän kuvaileva kuin selittävä termi. Pitää kiinnostua yksityiskohdista ja kysyä jatkokysymyksiä – miksi kongolainen versio yhteisöllisyydestä edellyttää varojen jakamista, mutta kiinalainen ei (ainakaan samassa määrin)? Entä mitkä tekijät ylipäätään luovat yhteisöllisen tai yksilökeskeisen kulttuurin?

Aloin Kongo-kirjaa lukiessa innostua Hobbesin & co. käsitteestä yhteiskuntasopimus. Ajatuksena on, että valta on sopimus, ei Jumalan asettama sääntö tai sotilaallinen tosiasia. Enemmistö ihmisistä suostuu siihen, että valtio saa verottaa, määräillä, vangita jne. koska muuten vallitsisi kaikkien sota kaikkia vastaan. On vahvojenkin etu välttyä jatkuvalta taistelulta, siksi alistumme valtion vallittaviksi. Meillä Suomessa tilanne on niin vakaa, ettei valtion valta tunnu enää sopimukselta ollenkaan, pikemminkin luonnonlain kaltaiselta tosiasialta. Kongon historiassa yhteiskuntasopimus horjuu koko ajan. Siksi on helpompaa nähdä, että kyse on juuri sopimuksesta. Sopimusnäkökulmasta voi tarkastella myös korruptiota.

Korruptio on Kongossa niin yleistä ja laajaa, että maata on usein sanottu kleptokratiaksi, varkaiden vallaksi. Kongolaisen vitsin mukaan Reagan, Mitterand ja Mobutu lensivät samalla lentokoneella. Reagan laittoi kätensä ulos lentokoneen ikkunasta ja sanoi: ”Lennämme Amerikan yllä, koskin juuri vapauden patsasta.” Hetken päästä Mitterand laittoi kätensä lentokoneen ikkunasta ja sanoi: ”Nyt lennämme Ranskan yllä, koskin juuri Eiffel tornia. Jonkun ajan kuluttua Mobutu laittoi kätensä ikkunasta ja sanoi: ”Nyt lennämme Kongon yllä?” ”Miten voi tietää, ihmettelivät muut presidentit, eihän teillä ole korkeita rakennuksia?” ”Ei niin, myönsi Mobutu, mutta joku varasti juuri rannekelloni. ”

Mutta miksi korruptio olisi sopimusasia? Eikö voisi sanoa, että kongolaiseen kulttuuriin nyt vain kuuluu korruptio? Ei voisi, koska se ei selittäisi mitään. Se ei kertoisi, miksi kongolainen kulttuuri tuottaa korruptiota. Lisäksi se loisi – vähintäänkin rivien välissä – pessimistisen kuvan korruptiosta jotenkin väistämättömänä osana kongolaisuutta.

Miten siis selittää korruptio yhteiskuntasopimuksen käsitteellä?
Niin Mobutu kuin hänen seuraajansa pääsivät valtaan lahjomalla ja suosimalla strategisesti oikeita ihmisiä. Pitämällä heidät tyytyväisenä, pysyy vallassa. Koska kysymys on mafiahenkisistä sopimuksista, vaarana on koko ajan suistuminen kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Juuri niin Kongossa on toistuvasti käynytkin. Kun valta lopulta sodan tms. kautta vaihtuu, on suuri joukko ihmisiä, jotka odottavat, että nyt on heidän vuoronsa päästä kiinni etuihin ja turvata sukunsa asema. Koska mikä tahansa hallinto pysyy vallassa vain lahjomalla itsellee tärkeitä tukioita, valtion varat vuotavat korruptioon. Valtiolla ei ole varaa maksaa kunnon palkkaa esim. sotilaille tai opettajille. Niinpä lentokoneita putoilee, kun liian moni lentäjä on myynyt lentopetrolia saadakseen palkanlisää, kouluarvosanoihin ei voi luottaa, kun opettajat ottavat palkkansa lahjuksina jne. Kleptokratiassa ei vallitse koko aikaa kaikkien sota kaikkia vastaan – rauhan aikoina yhteiskuntaa pyörittää valtava epävirallisten sopimussuhteiden verkosto.

EU:n ja USA:n kustantamat vapaat vaalit eivät mitenkään voineet riittää tuon kumoamiseen. Täytyy tehdä enemmän. Täytyy luoda tilanne, jossa poliisit, sotilaat, lääkärit, opettajat jne. elävät palkallaan sen verran hyvin, että pelkäävät virkansa menettämistä. Pitää luoda tilanne, jossa kiinnijääminen korruptiosta on suhteellisen todennäköistä. Pitää luoda myös tilanne, jossa vauraus leviää niin laajalle, ettei sukujen menestys ole kiinni yhden tai kahden ihmisen menestymisestä.

Prosessi lienee työläs ja hidas ja jos se onnistuu ja valtiosta tulee vahva toimija. Tällöin luultavasti myös yhteisöllisyys kärsii: kun voi tukeutua yhteiskuntaan, ei tarvitse tukeutua yhtä paljoa sukuunsa. Luulen, että aika moni kongolainen olisi tähän vaihtokauppaan valmis.

Sopimukset – epävirallisetkin – ovat muokattavissa. Ehkäpä joku keksii senkin, miten luoda sopimusolosuhteet, joissa valtion tarjoama vahva turva ja arjen ihmissuhteiden tarjoama inhimillinen lämpö voivat yhdistyä. Siihen on vielä matkaa, niin meillä kuin muillakin.