Miksi kukaan kirjoittaisi kirjan empatiaa vastaan?
ihmettelin ja ostin Paul Bloomin teoksen Against Empathy (2016). Onko
kirjoittaja natsi tai superkyynikko? Ei. Paul Bloom on varsin tunnettu psykologian
professori Yalen yliopistosta, eikä hän vastusta myötätuntoa tai moraalisesti
jaloja asioita. Hän vain ei usko, että empatia tekisi meistä parempia ihmisiä. Kun useimmat ihmiset ajattelevat empatiaa, heidän
mielessään on kauniita asioita kuten auttaminen ja ystävällisyys. Kun Bloom
ajattelee empatiaa, hänen mielessään pyörii sota. Mistä ihmeestä on kyse?
Arkikielenkäytössä empaattinen ihminen
tarkoittanee lähinnä hyvää tyyppiä, ystävällistä, lämmintä persoonaa. Bloom
määrittelee empatian paljon tarkemmin: a) kognitiivinen empatia tai mielen
teoria, eli kyky älyllisesti ymmärtää, miltä toisesta tuntuu ja miten hänen
ajatuksensa ovat erilaisia kuin omani. b) emotionaalinen empatia, jossa ihminen tuntee samoja tunteita kuin toinen ihminen, ”asettuu elämyksen
tasolla tämän kenkiin”.
Kognitiivinen
empatia on moraalisesti neutraali asia. Kyky "lukea" toisen tunteita ja ajatuksia on tehokas apu niin auttamiseen kuin vahingoittamiseen. Useimmat
tuntevat jonkun, jolla on pirullinen taito osua kommenteillaan juuri sinne,
missä eniten sattuu – heillä on paljon kognitiivista empatiaa, mutta he eivät
ole moraalisesti kovin hyviä ihmisiä.
Bloomin mukaan emotionaalinen empatia on vielä
ongelmallisempaa. Yleisen käsityksen mukaan empatia kuitenkin on
hyvyyden ehkä jopa koko moraalin lähde – kun näen jonkun kärsivän, tunnen
(automaattisesti ja ponnistelematta) samaa tuskaa ja haluan siksi auttaa. Mitä pahaa voisi siis olla tällaisessa empatiassa?
Empatia on hyvin kapeaa. Voit olla tyytyväinen itseesi, jos
pystyt tuntemaan syvää empatiaa yhtä aikaa kahta ihmistä kohtaan. Jos pystyt
empatisoimaan yhtä aikaa lyöjää ja uhria, ansaitset mustan vyön empatiassa. Empatiaa on helppo
tuntea läheisiä ja samaistuttavia ihmisiä kohtaan, mutta on valtavan vaikea
empatisoida vaikkapa humalaisia känniääliöitä tai miljoonia tuntemattomia
ihmisiä. Adam Smithin ajatusleikki vuodelta 1790 on paljastava: kuvittele, että
jokin hirveä tapahtuma surmaisi kaikki kiinalaiset. Miten reagoisimme? Olisimme
järkyttyneitä, surullisia ja myötätuntoisia, mutta luultavasti jatkaisimme
elämäämme menettämättä yöuniamme. Kuvittele vertailukohdaksi, että oma lapsesi, seurustelukumppanisi tms. menettäisi jalkansa. Kumpi herättäisi
voimakkaamman reaktion ja pitäisi sinua varmemmin hereillä öiseen aikaan? Empatia on puolueellista.
Empatia ennustaa loistavasti sen, auttaako tavallinen ihminen toista tavallista ihmistä. Empatia muuttuu paljon huonommaksi moraaliseksi kompanssiksi, kun
tilanteet ovat monimutkaisia – yhden auttaminen voi vaatia mielipahan
tuottamista toiselle. Voimme ajatella, että vaikkapa israelilaisten ja
palestiinalaisten konflikti ratkeaisi jos israelilaiset olisivat empaattisempia
palestiinalaisia kohtaan ja palestiinalaiset israelilaisia kohtaan – empatia ei
kuitenkaan toimi niin. Israelilaisen on helpointa olla empaattinen omiensa tuskaa
kohtaan, palestiinalaisen omiaan kohtaan. Empaattinen samaistuminen tuttujen ihmisten
tuskaan vain lisää vihaa ulkoryhmää kohtaan… Kun Bloom ajattelee
empatiaa, hän ajattelee sotia.
Empatia ei läheskään aina motivoi auttamaan: Bloom
havainnollistaa tätä tarinalla natsisaksasta: perheenäiti kirjoitti
viranomaisille vihaisen kirjeen, koska hän asui paikassa, jossa joutui näkemään
usein, miten juutalaisia teloitettiin ja kidutettiin. Tämä aiheutti
empaattiselle naiselle tuskaa ja siksi hän vaati, että juutalaiset surmattaisiin
jossakin muualla. Hieman samalla logiikalla empatia saattaa johtaa siihen, että
ihmiset haluavat karkottaa romaanikerjäläiset – empatian takia kurjuuden näkeminen on epämiellyttävää, mutta ei johda auttamiseen, vaan avun tarvitsijan hätistelyyn muualle. Empatian uhriksi voi joutua myös
masentunut – ystävät eivät oikein jaksaisi olla hänen seurassaan, sillä empatian takia hänen masennuksensa tarttuu ystäviinkin. Superempaattinen ihminen voi jopa sairastua myötätuntouupumukseen.
Empatia ei ole paras moraalikompassi läheisissäkään
ihmissuhteissa. Empaattinen vanhempi tuntee tuskaa, kun hän joutuu kieltämään
lapseltaan herkkuja, pakottamaan tämän lääkäriin tai nukkumaan… vanhempi joutuu
säännöllisesti tuottamaan lapselle pahaa mieltä lapsen omaksi parhaaksi. Onneksi järki voittaa empatian.
Välittäminen, toisen ihmisen kunnioittaminen,
auttaminen jne. eivät vaadi empatiaa – voin auttaa ukkosta pelkäävää lasta
vaikka en olisi itse lainkaan peloissani, lääkäri voi kuunnella kunnioittaen ja
myötätuntoisesti potilastaan, vaikka ei tuntisi samaa kuolemankauhua kuin potilaansa.
Mutta eikö meille ole opetettu, että epäempaattiset ihmiset
ovat psykopaatteja, tai sosiopaatteja tai narsisteja? Bloom toteaa, että esim.
psykopaattien oirelistoissa tunne-elämä osio ei ennusta kovin hyvin pahoja
tekoja. Sen sijaan ”checlistojen” väkivaltahistoriaa ja itsekuria käsittelevät kysymykset
ennustavat pahoja tekoja aika hyvin. Lisäksi on kiistanalaista kärsivätkö
psykopaatit spesifisti empatian puutteesta vaiko yleisesti tunne-elämän
heikkoudesta. Varsin tärkeää on huomata, että empatian ongelmat liitetään myös
asperger –syndroomaan – eivätkä aspergerpotilaat ole millään tavalla pahoja ja
vaarallisia.
Bloom myöntää, että empatia voi motivoida ihmistä hyvän tekemiseen.
Mutta niin voi vihakin. Jos olen raivoissani vääryksistä, motivoidun
vastustamaan niitä. Ei olisi kuitenkaan järkevää kasvattaa lapsistaan
mahdollisimman vihaisia. Sama pätee Bloomin mukaan empatiaan. Se on kyllä
hyödyllinen ominaisuus, mutta jos haluaa tehdä maailmasta moraalisesti
paremman, kannattaa satsata mieluummin älyn ja itsekurin kehittämiseen, sekä kiihkottomiin analyyseihin siitä, mikä on reilua.