Luoko ihminen kulttuurinsa, vai kulttuuri ihmisen?

Olisiko kulttuurimme erilaista, jos ilmastomme olisi lämmin? Entä miten paljon elinkeinot vaikuttavat kulttuurieroihin? Ekologisen determinismin mukaan kulttuurierot syntyvät suorastaan väistämättömästi siitä, miten elanto hankitaan. Paimentolaisuus tuottaa erilaisen kulttuurin kuin kalastus tai maanviljely. Ideana on, että ihmiset voivat kokeilla kaikenlaista, mutta pitkällä aikavälillä menestyneiden kulttuurien on täytynyt päätyä tapoihin, jotka varmistivat eloonjäännin: Kulttuurinen käytäntö, joka takaa riittävän kalorien saannin voittaa pitkällä aikavalillä sellaisen tavan, joka jättää nälkäiseksi. 

Kuuluisa esimerkki tällaisesta ajattelusta on tarina metsästäjäkeräilijöistä ja maanviljelijöistä. Logiikka menee suurin piirtein näin: Metsästäjä-keräilijöiden yhteisöt olivat pieniä ja epämuodollisia, eikä niissä tarvittu tiukkoja hierarkioita. Asiat muuttuivat vasta, kun alettiin viljellä maata. Maata muokannut ihminen halusi tietenkin myös korjata sadon - syntyi tarve omistusoikeuteen ja sen säätelyyn, jopa lainsäädäntöön. Vähitellen maanviljelystä tuli niin tehokas tapa ruokkia ihmisiä, ettei kaikkien tarvinnut enää osallistua siihen. Osa ihmisistä saattoi erikoistua kaupunkien ammatteihin, samalla yhteisöt kasvoivat ja tulivat monimutkaisiksi. Alettiin tarvita keskushallintoa, jota kuninkaat, papisto ja  monenlaiset virkamiehet tarjosivat. Hierarkiat olivat syntyneet. Historijoitsija Harari vie kirjassaan Sapiens ajatuksen niin pitkälle, että hän väittää vehnän, riisin ja perunan kesyttäneen ihmisen. Ei siis niin, että ihminen olisi kesyttänyt kasvit, vaan kasvit ottivat ihmisen "orjakseen" tuottamaan loputtomasti viljelykasveja. Ihminen olisi myös hävinnyt tuossa kaupassa - maanviljely olisi ajanut ihmisen väistämättä kohti suuria kaupunkeja ja valtioita, epätasa-arvoa ja tyrannimaisia kuninkaita. 

Looginen ja viihdyttävä tarina. Mutta jos Graeberin ja Wengrowen (2021) kirjaa the Dawn of everything on uskominen, kyse on vain tarinasta eivätkä historialliset aineistot tue sitä. Arkeologiset todisteet viittaavat siihen, että maanviljelys "keksittiin" monta kertaa ja siitä myös luovuttiin monesti - mitään väistämätöntä pakkoa ei ollut. Keskeistä Graeberin ja Wengrowen ajattelulle onkin, että he näkevät ihmisen varsin poliittisena olentona, joka tekee valintoja. He vyöryttävät esimerkkejä, joissa vierakkäisillä alueilla, samankaltaisissa olosuhteissa kulttuureista on kehittynyt täysin erilaisia. Esimerkiksi Alaskan athabascaheimo kieltäytyi omaksumasta inuiitien kajakkeja, vaikka ne olivat verrattomasti parempia kuin athabascalaisten kömpelöt veneet. Vastaavasti iniuutit kieltäytyivät omaksumasta athabascalaisten mainioita lumikenkiä. Tarve korostaa sitä, että ollaan erilaisia kuin naapurit saattaa estää hyvienkin vaikutteiden omaksumista. Joskus taas voidaan omaksua vaikutteita mieluustikin - jos ne tulevat sopivilta tahoilta. 

Kulttuurissa on kyse usein identiteetin tarpeesta. Muinaisessa Kreikassa ateenalaiset halusivat olla erilaisia kuin spartalaiset, ja päinvastoin; niinpä Ateenasta tuli koko ajan kosmopoliittisempi ja demokraattisempi kun taas Spartasta tuli koko ajan muukalaiskammoisempi ja hierarkisempi. Amerikassa Yurok -intiaanit halusivat olla vaatimattomia, itsenäisiä ja säästäväisiä, naapurit Kwakiut-intiaanit olivat taas hyvin hierarkisia ja päälliköt varmistivat itselleen liittolaisia ja alaisia hullun anteliailla ja mielipuolisuuteen asti hillittömillä juhlilla. 

Graeberin ja Wengrowen käsittelyssä kulttuureja ei aina ole helppo jakaa hierarkisiin ja tasa-arvoisiin. Heidän mukaansa koko kysymys siitä, milloin epätasa-arvo alkoi, on harhaanjohtava ja väärä kysymys. Se pitää sisällään myytin metsästäjä-keräilijöiden "alkuonnellasta", eräänlaisesta paratiisista, joka menetettiin maanviljelyn takia. Kuitenkin on runsaasti aineistoa siitä, että hierarkioita ja epätasa-arvoa on ollut metsästäjäkeräilijöilläkin. Toisaalta maanviljelys ei mitenkään automaattisesti tuottanut jyrkkiä hierarkioita. Elinkeinosta riippumatta oli mahdollista valita. Graeberin ja Wengrowen mukaan onkin parempi kysymys ihmetellä sitä, missä vaiheessa kulttuurimme on "jämähtänyt", ja tajumme mahdollisuudesta valita toisin on hämärtynyt. 

Yksi mielenkiintoinen ajatus on, että kulttuureissa on ollut nykyistä enemmän vuodenaikaisvaihtelua. Sama kulttuuri on voinut olla jyrkän hierarkinen osan vuotta, kun ruokaa on saalistettu sotilaallisen kurinalaisissa pienryhmissä. Vuodenajan vaihtuessa retkiltä on palattu pysyviin asumuksiin ja hierarkiat on purettu - riehakkaissa juhlissa on eletty lähes anarkistisesti. Ihmisellä on voinut olla jopa eri nimi eri vuodenaikoina. Kulttuuri on ollut hierarkinen ja anarkistinen - vuodenajasta riippuen. Moinen vaihtelu on herkistänyt ihmisiä tajuamaan, että vaihtoehtoja on.  

Kukaan gorilla ei - luultavasti - pilkkaa lauman suurinta gorillaa, kun tämä takoo rintaansa. Ihmiset taas vitsailevat mahtailijoiden kustannuksella jatkuvasti ja jotakuinkin kaikissa kulttuureissa. Ihminen kehittää keinoja vahtia valtaa, neuvotella säännöistä ja ihanteista... siis politikoida. Ihminen ei ole tuomittu kaikkien sotaan kaikkia vastaan, mutta ihminen ei ole myöskään suloisen viaton luonnonlapsi. Ihminen on poliittinen eläin, joka tekee niin hyviä kuin huonoja päätöksiä. Graeberin ja Wengrowen - epäilemättä hiukan epätasaisen - kirjan tärkeä sanoma on, ettei kulttuuri ole sen enempää ihmisluonnon geenien vääjämätön tulos kuin tuotantorakenteiden tai elinkeinojenkaan sanelema. Toki ne kaikki jotakin vaikuttavat, mutta ihmisellä on keinonsa tehdä valintoja, löytää vaihtoehtoja. Niitä keinoja ei kannata jättää vain mahtailijoiden käytettäviksi. 

Kirottu valliralli

 

Liisa ihmemaassa kirjassa esitellään valliralli, jossa jokainen alkoi juosta, milloin mieli teki ja lakkasi juoksemasta, kun ei enää viitsinyt juosta. Kun Dodo lopulta huusi, ”Valliralli on päättynyt”, kaikki kysyivät häneltä, ”kuka voitti”. Se oli kiperä kysymys, ja vasta pitkään mietittyään Dodo keksi vastauksen: ”Kaikki ovat voittaneet ja kaikkien pitää saada palkinto.”

Tarina kuulostaa jotenkin tutulta. Elämme kulttuurissa, jossa kehutaan paljon. Ihmiset saavat SOMEssa valtavat määrät tykkäyksiä, vanhemmat kehuvat ja kannustavat lapsiaan, opettajat yrittävät muotoilla palautteitaan positiivisiksi. Kaiken tämän positiivisuuden keskellä elää valtava määrä pahoinvoivia ihmisiä. Osa heistä on tämän positiivisen maailman ulkopuolella, ja joutuvat ottamaan vastaan paljon mitätöintiä ja haukkumisia. Yllättävän moni itsestään epävarma elää kuitenkin kehujen ja kannustamisen ympäröimänä. Epäilevätkö he itseään kehuista huolimatta vai kehujen takia?

Aina yhtä epäluotettava maalaisjärki houkuttelee meitä ajattelemaan, että itsetunto ja pystyvyysuskomukset syntyisivät suoraviivaisesti kehuista ja onnistumisista. Sama patologisesti valehteleva maalaisjärki kehottaa vanhempia kehumaan lapsiaan, jotta näille kehittyisi hyvä itsetunto ja itseluottamus. Yhä useampi aikuinen muuttuu Dodoksi, ja lapset oppivat tunnistamaan, ”milloin Dodo puhuu”, eli milloin kehujen/palkintojen jakaja ei tiedä eikä välitä siitä, mitä oikeasti on tapahtunut. Hän vain suorittaa tehtävänsä jakamalla palkintoja mielivaltaisesti. Kun kaikki ovat voittaneet, vallirallin mitaleilla ei ole mitään arvoa. Valliralliprenikat ovat valheita, jotka kannustavat vain kysymään, olenko sittenkään kovin hyvä.

Kehujen perusongelma on tämä: ihminen tarvitsee kehuja ja tukea eniten silloin, kun hän epäonnistuu ja on surkea. Silloin saadut kehut ovat kuitenkin melkein poikkeuksetta ”Dodon puhetta”, jota kukaan ei usko.

Carol Dweckin kuuluisa ratkaisu tähän pulmaan on kehua oppimisesta, ei lahjakkuudesta tai valmiista osaamisesta. Vallirallin sijaista jokainen kilpailee omaa edellistä aikaansa vastaan. Tällöin on mahdollista havaita kehittymistä. Hyvä idea, ja toimiikin joskus. Porukan hitainkin voi kehittyä. Valitettavasti hän kuitenkin yleensä tietää olevansa porukan hitain, eikä siksi ole kovin innostunut. Takamatka voi olla liian iso.

En voikaan välttyä ajatukselta, että itsetunnon ja pystyvyysuskomusten osalta on jääty aivan liikaa kiinni kehuihin. Uskon, että on paljon voimakkaampia asioita, joita vain ei huomata. Tässä vain muutama, jotka tulivat nopeasti mieleen:

1)   Saanko vastuuta, luotetaanko minuun. Valheellisia kehuja enemmän itseätuntoani kasvattaa se, jos minulle annetaan vastuuta. Tämä ei ole valliralli, tätä ei voi suorittaa mekaanisesti ja todellisesta tekemisestäni kiinnostumatta - vastuuta voi antaa vain, jos ansaitsen tuon luottamuksen.  

2)   Kysytäänkö mielipidettäni. Useimmat meistä kokevat arvostuksen osoituksena, jos mielipidettämme kysytään ja siihen aidosti reagoidaan. Tämä on omiaan myös viemään ajatukset pois siitä myytistä, että kaikki olisi kilpailua. Sisäinen Dodomme haluaa suorittaa kaiken mekaanisesti, joten se laatisi kyselyn, jonka tulos on riittävän epämääräinen, jotta voidaan julistaa tuo kaiken ajattelun lopettava lopputulos – "kaikki ovat voittaneet ja ansaitsevat mitalin". Aidossa vuorovaikutuksessa ei ole kyse tästä, vaan vastauksesta ollaan oikeasti kiinnostuneita.

3)   Saanko kokemuksia siitä, miten asiat muuttuvat. Lähden hieman kaukaa – ilman omanikäistä leikkikaveria kasvaneet kultahamsterit suhtautuivat aikuisena tappioihin kovin raskaasti – lopullisina tuomioina alemmuudesta. Nahistelu ikätoverin kanssa voi parantaa itsetuntoa ja pystyvyysuskomuksia, koska ne tuottavat vakaumuksen, että voitot ja tappiot eivät ole pysyviä – välillä Hinku jahtaa Vinkua, välillä taas Vinku Hinkua. Sen minkä oppii sadoissa leikeissä lapsena, osaa paremmin aikuisena tosipaikan tullen. Sisäinen Dodomme opettaisi tämänkin suorittamalla – aikuinen pelaisi lapsen kanssa shakkia ja antaisi tämän voittaa joka toisella kerralla. Ei ole sama asia, vähänkin isompi lapsi tunnistaa tuosta tilanteesta Dodon huudon ”kaikki ovat voittaneet vuorollaan ja ansaitsevan palkinnon”.

 Voinko olla osa jotakin suurempaa. Jos kaikessa ei olekaan kysymys minusta ja omasta erinomaisuudestani, voin suhtautua tappioihini rauhallisemmin. Tappiot ja epäonnistumiset eivät tee minusta arvotonta, jos tavoittelen jotakin moraalisesti arvokasta. Silloin en ole häviön hetkellä luuseri vaan traaginen sankari. Eino Leino sanoo sen paremmin kuin minä:

Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä, –

vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
tietäen, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella?