perjantai 8. marraskuuta 2019

LOPS ja vasara

Vanha viisaus: Jos työkalupakissa on vain vasara, kaikki ongelmat alkavat näyttää nauloilta. 

Joidenkin ihmisten työnä on miettiä LOPS:ia. Heidän  näkökulmastaan nämä kaikki uudet LOPS:it tuntuvat varmaan tärkeiltä ja suuremmoisilta edistysaskelilta. Epäilemättä me opettajat yliarvioimme opetuksen merkitystä samalla tavalla. Kun vasaran kanssa heiluu, olisi niin kiva, kun kaikki ongelmat olisivat nauloja. Mutta kun eivät ole. 

Siispä muutama (väsynyt) teesi niille, jotka jo nyt ovat aloittaneet seuraavan LOPS:in suunnittelun. 
1. Idealismi on hyvä asia, mutta idealismiaan ei pidä sälyttää toisten harteille. Eli jos on jokin kunnianhimoinen uudistus, jonka haluaa viedä läpi, niin sitten pitää reilusti astua kehään ja puolustaa näkemystään. Rimanalitus on, kun ministeriö heittää "moduuleista"... toteuttakaa tää jollain tavalla siellä paikallisesti.
2. LOPS:ia ei kirjoiteta opiskelijoille. He eivät lue sitä. 
3. LOPS:ia ei kirjoiteta opettajille. He lukevat sen, mutta lähinnä vain tarkistaakseen, että valittu kirjasarja käy LOPS:issa mainitut asiasisällöt. (Käsi ylös - kuka on valinnut kirjasarjan sen perusteella, miten hyvin se sopii LOPS:iin? Entä kuka säännöllisesti ennen oppiatuntia tai edes ennen kurssia lukaisee LOPS:in läpi?) 
4. Tosin pakotettuina opettajat lukevat myös ne yleislätinät ja kirjoittavat työryhmissä kaikenlaisia yleisluonteisia tekstejä. Ne eivät kuitenkaan vaikuta arjessa juuri lainkaan. (Käsi ylös - kuka on uuden LOPS:in takia radikaalisti muuttanut opetustaan?)
5. LOPS kirjoitetaan YTL:ää ja kirjantekijöitä varten. Kirjantekijöillä on ihan kohtuullinen edustus LOPS:in laadinnassa, ja se on hyvä asia. Olisi enemmän kuin toivottavaa saada YTL mukaan. (Vai onko se? Tietääkö joku?)
6. Sillä käytännössä ylioppilaskirjotukset ohjaavat opetusta paljon enemmän kuin LOPS. Niinpä LOPS:ssa voi olla millaista tekstiä hyvänsä mm. arvioinnista, mutta se ei paljon paina, jos kirjotukset ohjaavat eri suuntaan. Toisaalta LOPS:iin on liian helppo kirjoittaa tavoitteita, joita ei voi yo -kirjoitusten arvioinnissa huomioida. YTL:än edustajan roolina olisi minimissään vaatia, että arviointikriteerit ovat edes teoriassa mitattavia. 
7. Ennen vanhaan - kun minä olin kehässä - LOPS:in sisältöosakin oli epämääräinen. Se piti pelastaa luovalla lukemisella. Tämä johti hieman vääränlaiseen monimuotoisuuteen; ja myös YTL on harrastanut varsin "luovaa" lukemista. Nyt sisältökuvaukset ovat täsmentyneet ja vaikka LOPS näyttää pidemmältä, lopputulos saattaa olla sisältöähkyn suhteen parempi. Täsmällisyys on LOPS:issa hyve. 
8. Opiskelijoiden hyvinvointi ei kasva sillä, että LOPS niin määrää. Opiskelijoiden ympäristötietoisuus, kansainvälisyys yms. ei kasva sillä, että LOPS niin määrää. Ne eivät ole nauloja, joita LOPS- vasaralla voisi takoa. Sen sijaan LOPS -vasaralla voi edistää opiskelijoiden hyvinvointia virtaviivaistamalla ja yksinkertaistamalla tutkintoa ja sen sääntöjä. Selkeys ei ole seksikästä, mutta se oikeasti auttaa. 

torstai 17. lokakuuta 2019

RYHMÄTYÖTÄ EI OPITA RYHMÄTÖISSÄ


Siirryin työelämään 90-luvulla. Kaikenkarvaisia kouluttajia pyöri jo silloin nurkissa, ja minäkin olin pienen hetken sellainen. Nolottaa, mutta minkäs teit. Jostakin piti saada ruokaa ja maksaa opintovelka. Niinpä muiden kaltaisteni lailla laitoin aikuiset ryhmätöihin, sillä koulutus ei missään nimessä saanut olla järjellisen tiedon siirtämistä ihmisille, vaan sen piti olla toimintaa. Niinpä ihmiset laitettiin esimerkiksi rakentamaan paperisiltaa kahden pöydän väliin. Sillan piti kestää leikkiauton paino. Harjoituksen oli tarkoitus kehittää osallistujen ongelmanratkaisu-, neuvottelu- ja ryhmätyötaitoja. 

Silloisen työpaikkani lippulaiva oli majakasta laskeutuminen. Nuoria työttömiä vietiin vanhalle majakalle, josta he laskeutuivat köyttä pitkin paikallisen yrittäjän avustamina. Harjoituksen tarkoitus oli antaa nuorille onnistumisen kokemus ja lisätä heidän itsetuntoaan. 

Koulutuksen rahoituksen jatko riippui osin koulutettavien antamasta palautteesta. Niinpä koulutettavat oli tapana viedä lautalla Ruotsiin. Merkittävä osa koulutettavista oli päihdeongelmaisia, joten juottomatkassa ei ollut mitään järkeä. Muuta kuin että se oli omiaan tuottamaan myönteisiä arvioita koulutettavilta. 

Olin oppinut teologina tunnistamaan, milloin valehtelen itselleni. Tai no.. se on liian polleasti sanottu. Olin oppinut tunnistamaan, milloin valehtelen itselleni epätoivon vimmalla. Yritin uskotella itselleni, että hommassa oli jotakin järkeä, mutta jouduin jatkuvasti tunnustamaan itselleni, etten usko työhön jota teen. 

Kun vaihdoin opettajaksi lukioon, olin helpottunut. Ei lukiossakaan kaikki toiminta ole järkevää eivätkä kaikki oppisisällöt erityisen mielekkäitä, mutta yleiskuva on ihan tolkullinen. Lukiossa opiskellaan suurin osan ajasta ihan hyödyllisiä ja järkeviä asioita. 

Palasin muistelemaan häpeäni vuosia, koska näitä kaikenkarvaisia kouluttajia pyörii nykyään kouluissa aivan riesaksi asti, ja rahapulasta kärsivät kaupungit jopa maksavat heille. Nykyään ei enää rakenneta paperista siltoja eikä opettajien tarvitse laskeutua koulun seinää elämysyrittäjän opastamina alas. Sikäli edistystä on tapahtunut. 

Peruslogiikka on kouluttajilla kuitenkin yhä sama. Mitään järjellistä ei saa sanoa. Sen sijaan koulutettavat laitetaan aina eri tavalla muodostettuihin ryhmiin, joissa he keräävät sovinnaisia ja tuhanteen kertaan kuultuja vastauksia sovinnaisiin ja tuhanteen kertaan kuultuihin kysymyksiin. Lopussa ajatukset kootaan - mieluiten jollakin teknologisella sovelluksella ja kouluttajat kehuvat miten hienoja oivalluksia onkaan syntynyt. On jaettu tietoa, opittu keskustelemaan ja kuuntelemaan jne. 

Ajatus kulkee, että samankaltaisia ryhmätöitä pitäisi tehdä oppitunneilla. Hiljaiset lukiolaiset löytäisivät ystäviä, päällepäsmärit oppisivat joustamaan, itsekeskeiset kuuntelemaan. Luonnollisesti opiskelijat oppisivat sisältöjä paljon paremmin toisiltaan kuin opettajalta. Varmaankin näin menetellen koittaisi lopulta taivas maan päälle, leijona ja lammas nukkuisivat sulassa sovussa vierekkäin ja sula rauha virtaisi kuin mahtava Jordan heidän keskellään... 

Todellisessa elämässä ryhmätyöt ovat usein kiusallisia ja noloja. Pienet keskustelutuokiot sinällään piristävät ja rytmittävät oppituntia, ainakin jos ne jollakin ymmärrettävällä tavalla liittyvät aiheeseen. Ykkösten ryhmissä saattaa tapahtua tutustumisiakin. Joskus jotakin ehkä opitaankin, mutta harvemmin mitään kovin vaativaa. Varsinkaan mitään mystisiä ryhmätyötaitoja ei koulujen ryhmätöiden kaltaisissa harjoitteissa opita. Se hiljainen ja arka tyyppi, josta nämä kouluttajat ovat niin huolissaan, osoittautuu aikuisena ihan päteväksi tiimin jäseneksi, kun hän saa käyttää hankkimaansa osaamista johonkin järjelliseen tehtävään muiden tolkullisten asiantuntijoiden kanssa. Se äänekäs pomottaja tai superhiljainen jolla ei ole ketään ystävää - he tarvitsevat avukseen jotakin paljon tehokkaampaa kuin ryhmätyöt. 

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Kannattaako epäitsekkyys ja mitä se edes on?


Lauma pikkulintuja ruokailee puussa. Yksi linnuista näkee ison linnun, saalistajan. Itsekäs pikku tipu lähtisi lentoon, epäitsekäs varoittaisi muita. Nopeasti ajatellen itsekkyyden pitäisi olla ylivoimaisen hyödyllistä. Vaarasta varoittava epäitsekäs lintu näet: a) hukkaa aikaa, jolla voisi saada turvallisen etumatkan saalistajan valitessa uhriksi jonkun takamatkalle jääneen pakenijan, b) ääntelemällä lintu vetää saalistajan huomion itseensä. Näistä pitäisi seurata se, että itsekäs tipu jää henkiin, jalo tipu päätyy ruuaksi. Kun tätä jatkuu laumassa riittävän monta vuotta, jalot tipuset loppuvat – ne siirtävät geenejään eteenpäin vain harvoin, kunnes lopulta lauman kaikki linnut ovat sukua itsekkäille esi-isilleen ja –äideilleen.

Mutta eikö voisi ajatella, että sellainen lintuparvi, jossa on epäitsekkäitä varoittelijalintuja pärjää itsekästä laumaa paremmin, ja siksi jalous säilyy. Tässä ns. ryhmävalinnassa on ainakin kaksi ongelmaa. a) Kuinka paljon laumojen välillä on aitoa kilpailua. Tapahtuuko kokonaisten laumojen tuhoja kovin paljon? b) Periytyminen tapahtuu kuitenkin yksilöiden kautta. Vaikka varoittelija hyödyttää laumaa, hänen henkilökohtainen mahdollisuutensa säilyä hengissä siirtämään geenejään on pienempi kuin itsekkäillä. Ajan saatossa tämän pitäisi siivota sinänsä hyödylliset varoittelijat laumasta kokonaan.

Biologien perinteinen selitys on sukulaisvalinta (kin selection). Sen mukaan edistän geenieni etuja kun suojelen itseäni, jälkeläisiäni, mutta myös kun autan sisaruksiani tai heidän lapsiaan. Omia jälkeläisiä suojellaan rohkeammin kuin sisarusten jälkeläisiä, mutta vaarasta varoittaminen ei ole jättimäisen iso riski – voin varoittaa lentelevästä kotkasta serkkujanikin ja siten edistän geenieni menestystä laumassa. (Tästä on rakennettu jopa matemaattinen kaava, googlaapa Hamiltonin sääntö).

Sukulaisvalinta on ryhmävalintaa vakiintuneempi termi, mutta luonnossa esiintyy auttamista ja riskinottoa, joka kohdistuu muihinkin kuin sukulaisiin (tai jopa toiseen lajiin). David Sloan Wilsonin palautti ryhmävalinnan uskottavuuden huomauttamalla, että ryhmän käsite ei ole aivan niin suoraviivainen kuin oltiin totuttu ajattelemaan. Kuvitellaan, että olen jalo lintu ja varoitan vaarasta. Kaikki laumassani eivät silti kuule varoitustani. Sen kuulevat vain lähioksilla hengailevat tiput, jotka lähtevät kanssani pakoon. Meidän pakomme havahduttaa kyllä kauempana puussa olevat, mutta he ovat jääneet hieman jälkeen ja ovat huonommassa asemassa. Nyt ei enää olekaan sanottua, että varoittelu vähentäisi todennäköisyyttäni säilyä hengissä ja siirtää geenejäni. Minä ja lähioksilla hengaavat olemme sangen kelpoisia. Lauman sisällä jalojen ryhmä voi pärjätä vallan mainiosti itsekkäiden ryhmälle.

Wilson keskittyy kirjassaan Darwin´s Cathedral tarkastelemaan uskontoja tästä näkökulmasta. Siinä missä Richard Dawkings suhtautuu uskontoon suorastaan kiukkuisesti, Wilson näkee uskonnot sopeutumina: jotakuinkin joka kulttuurista löytyy uskonto eikä moderni tiedekään ole uskontoja lopettanut. Wilson tarjoilee useita analyyseja, joissa uskonnot muodostavat tiiviitä ryhmiä lauman sisälle ja auttavat kannattajiaan monin tavoin: Vaikkapa korealaisten kirkko USA:n Houstonissa. Sen jäsenet ovat pääosin maahanmuuttajia, jotka saapuvat rahattomina, vailla ystäviä ja kielitaitoa. Ensitöikseen he liittyvät kirkkoon, josta saavat omakielisen sosiaalisen verkoston, ystäviä ja tukea. Ajan myötä heidän on mahdollista saada myös aitoa arvostusta nimenomaan tuossa yhteisössä, kohota vanhemmistoon tms. luottamustehtäviin. Toisenpolven maahanmuuttajat eivät tarvitse kirkkoa yhtä paljon – he eivät käy kirkon englannin kielen kurssilla, pikemminkin pyörähtävät laiskanpulskeasti nuorisolle suunnatulla korean kielen ja kulttuurin kurssilla, mutta eivät ehkä tohdi luopuakaan vanhempiensa rakkaasta kirkosta.

Jos uskonnollinen yhteisö kasvaa suureksi, se ei enää aja minkään sisäryhmän etuja kovin tehokkaasti. Niinpä suuret kirkot ovat usein maltillisempia ja vaisumpia kuin pienet lahkot – ne tasapainoilevat monien sisäryhmien tarpeiden välillä, kunnes alkavat menettää jäseniään pienemmille ryhmille, jotka palvelevat jäsentensä tarpeita tarkemmin, ja suosivat sisäryhmää luotettavammin. Toisenpolven korealaisille voi riittää laimea uskonnollisuus, koska heillä on muita keinoja selviytyä yhteiskunnassa. Ne, joilla menee huonommin etsivät kuitenkin sisäryhmää, joka auttaisi heitä menestymään suuremman lauman tai jopa yhteiskunnan sisällä.

Oma kysymyksensä on se, että onko moinen hyvyyttä ja epäitsekkyyttä. On ja ei. Se tarkoittaa usein oman edun laittamista syrjään sisäryhmän edun tieltä. Valitettavasti se tarkoittaa usein myös varsin ikävää toimintaa ulkoryhmiä kohtaan. Uskonveljien auttaminen on hyvä, toisuskoisten demonisoiminen ei. Valitettavasti vaistoistamme taitaa löytyä molemmat ohjelmat. Voisi kuitenkin ehkä ajatella, että jos laumassa on kaikilla verraten hyvä olla, lauman sisäisten ryhmien välinen kilpailu voisi säilyä rauhaomaisena, ehkä jopa ystävällisenä.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

TUTKIMUKSIA KULTTUURIEROISTA

Professori Sapolsky on virkistävä kirjoittaja, koska hän tarjoilee ajatustensa tueksi aina tutkimuksia. Kirjassaan Behave hän omistaa luvun 9 kulttuurieroille. Tarjolla on suorastaan ripulinen purkaus kiinnostavia tutkimuksia, joista esittelen tässä vain pienen osan. 

Tapana on jakaa kulttuurit yksilö- ja yhteisökeskeisiin. Sapolsky myöntää, että tämä on tietysti yksinkertaistus – yksilökeskeissäkin kulttuureissa elää lukuisia ihmisiä, jotka ajattelevat yhteisökeskeisesti ja toisinpäin. Lisäksi kulttuurit muuttuvat, vaikkapa nykyJapani ei ole enää kovin yhteisökeskeinen.
  
Jako yhteisö- ja yksilökeskeisiin kulttuureihin tavoittaa kuitenkin jotakin todellista. Tutkimuksissa havaitaan toistuvasti johdonmukaisia eroja yksilökeskeisten länsimaalaisten ja yhteisökeskeisten itä-aasialaisten välillä. Arvannet helposti kummat seuraavista tulevat länsimaalaisilta, kummat aasialaisilta:
* olen insinööri / olen toyotalainen
* menestyin, koska olen hyvä laulamaan / menestyin, koska satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan
* sinä kesänä opin uimaan / sinä kesänä tutustuin X:än ja hänen sukuunsa

Kulttuurierot uivat kuitenkin ihmisten tietoisia ajatuksia syvemmissä vesissä. Ne tulevat esiin automatisoituneissa prosesseissa: länsimaalaiset ovat parempia esimerkiksi arvioimaan viivojen absoluuttisia pituuksia (tuo viiva on 4,5 cm). Aasialaiset näkevät tarkemmin viivan suhteellisen pituuden (toi on pidempi kuin toi). Silmänliikekameratutkimuksissa on havaittu länsimaalaisten katsovan enemmän kuvan keskiosaa, aasialaisten kuvan kokoinaisuutta. Yksilö- ja yhteisökeskeisen kulttuurin ero voidaan nähdä jopa saman uskonnon sisällä samassa maassa: tiukan ortodoksijuutalaisen kasvatuksen saaneet pojat olivat tietenkin maallistuneita juutalaisia yhteisökeskeisempiä - ja heidän tapansa hahmottaa kuvia oli kokonaisvaltaisempi, maallistuneilla juutalaisilla taas fokusoidumpi. 

Ehkä mielenkiintoisimmat erot tulevat minäkäsityksen ja itsetunnon maailmasta. Amerikkalaiset muistelevat enemmän ja mieluummin tilanteita, joissa he tekivät vaikutuksen muihin kuin tilanteissa, joissa joku teki vaikutuksen heihin. Aasialaisilla on päinvastoin. Kun sitten länsimaalaiset määrätään kertomaan tilanteista, joissa joku on tehnyt heihin vaikutuksen, heidän kehossaan havaitaan stressireaktio. Aasialaisista taas on  stressaavaa kertoa siitä, että teki itse vaikutuksen muihin. 

Aivotutkimus säestää: Laitetaan yksilökeskeisen kulttuurin edustajat katsomaan kuvaa itsestään ja kuvaa kaveristaan aivokuvauslaitteessa. Tunne-elämän kannalta keskeinen mediaalinen osa etuotsalohkoa aktivoituu enemmän, kun he näkevät itsensä. Yhteisökeskeisen kulttuurin edustajilla on toisin päin – kaverin (tai sukulaisen) näkeminen aktivoi mediaalista etuotsalohkoa enemmän kuin oma kuva. Tulokset ovat toki vain keskiarvoja – yksilötasolla on poikkeuksia. 

Hämmentävin Sapolskyn referoimista tutkimuksta liittyy geeniin, joka koodaa dopamiinin reseptoria numero 4. Yleisin muoto kyseisestä geenistä on 4 R, jota on Sapolskyn mukaan noin puolella niin amerikkalaisista, eurooppalaisista kuin itä-aasialaisistakin. Sen sijaan 7 R muoto on harvinaisempi. Euroopassa ja Amerikassa noin 23 %:lla  on tämä muoto. Itä-Aasiassa vain 1 %:lla. 

Mitä se Aasiassa tuiki harvinainen 7 R saa aikaan? Sapolskyn mukaan kyseinen geenimuoto on liitettävissä siihen, että kaipaa kaikkea uutta (novelty seeking), ekstroversioon ja impulsiivisuuteen. Mielenkiintoista on, että esimerkiksi Malesiassa ja Uusi-Guineassa tuota varianttia on jonkin verran enemmän kuin muualla Aasiassa - uutta kaipaavat ovat suuremmalla prosentilla lähteneet mantereelta saarille etsimään jännitystä ja vaihtelua. Toisaalta Itä-Aasiassa yleinen riisinviljely vaatii yleensä varsin pitkäjänteistä suurten joukkojen yhteistyötä ja varsin yhteisökeskeistä kulttuuria - Sapolsky arvelee tästä syntyneen voimakkaan valintapaineen 7 R varianttia vastaan. 7 R tyypit ovat ehkä lähteneet pois tai jääneet ilman puolisoa.

Teoria on sinänsä looginen, mutta jotenkin olen oppinut varomaan kulttuurierojen selittämistä millään geneettisellä. Kansojen geenithän ovat moneen kertaan sekoittuneet ja joka tapauksessa geenit tyypillisesti selittävät vain pienen osan ihmiselämän moninaisuudesta. 

Pienikin vaikutus on minusta kuitenkin kiehtova, mutta minä nyt tykkäänkin aina kaikista uusista selityksistä. Mitenköhän on omien dopamiinireseptorieni laita. 

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

ISÄNI ÄÄNELLÄ JA ISÄNI SILMIN

Koin ilmestyksen. En ihan oikeasti mutta melkein, unta odotellessa, puolittain yhä hereillä, kun ajatukset villiintyivät. 

Uutisissa oli kerrottu, että suuri joukko nuoria lähinnä seuraa sitä, miten joku superpelaaja pelaa tietokonepelejä. En päässyt hämmästyksestäni irti - voiko tuon tyhmempää ajenvietettä enää keksiä... vähitellen oma jurnutukseni muuttui isäni ääneksi... "nykymusiikki on silkkaa jumputusta, noilta on täytynyt sävelkorva paleltua..."

Vuosisatainen isällinen jurnutus resonoi yhä päässäni, kun muistin uutisen siitä, että nuori syrjäytyy, jos ei saa haluamaansa harrastusta. Minun ääneni aloittaa jurnuamisen maltillisesti..."kai se nyt riittäisi, että on jokin kiva harrastus, pitääkö taata mikä tahansa harrastus... kuinka prinsessoja sitä nykyään oikein ollaan. Isäni ottaa äänitilan kanavalla: "Kyllä pitäisi laittaa metsätöihin tommoset, oppisivat oikeaa työntekoa eikä kaikelaisia kotkotuksia..." 

Niinpä niin. Olen vanha jurnuttava mies, sukupolvien kuilu ja sen sellaista... minun kuuluisi olla se fiksu, joka asettuu nuorten puolelle, maailman pitää muuttua, vaikka me vanhat emme kaikkia uusia juttuja niin rakastakaan. Tehkööt nuoret maailmasta omansa, nauttikoon pelaamisen seuraamisesta niin kuin minä nuorena nautin elokuvista tai sarjakuvista. 

Mutta tämä oli ilmestys ja ymmärtävä katseeni kääntyikin toiseen suuntaan. Äkkiä aloin katsella itseäni isäni silmin. Isäni nuoruutta väritti työ, nälkä, sota ja isoveljen kaatuminen. Katselen teini-vesaa hänen silmillään. Tuota outoa ylipainoista poikaa, joka inhoaa koneita, maaseutua, "oikeita töitä" ja keskustapuoluetta... ja tietenkin armeijaa. Tajusin, että olen onnistunut olemaan kohtuuton ja loukkaava. Siis teini. Se olenkin ollut minä, joka oli ymmärtämätön. 

Katselen isäni silmillä opiskeluaikojani. Ajattelen, että poikapolo inhoaa maaseutua, mutta ei ole kaupungissakaan kotonaan. Juurettomuuttaan yrittää yrittää rakentaa kirjoista ja ajatuksista itselleen kylän jossa asua. Pää on pilvissä, eivätkä jalat ole maata nähneet vuosiin. 

Ilmestys on herättänyt minut sen verran, etten ole enää nukahtamaisillani. Mietin isäni jurnutusta ja omaani. Ymmärrän, että isäni rakasti kauniita melodioita ja inhosi outoja soinnutuksia ja jazzillisia rytmejä ja omituisia sanoituksia. Ymmärrän, että nykynuoriso "kuulee" peleissä jotakin sellaista, jolle olen kuuro. 
Ymmärrän myös, ettei isä ollut kaikessa jurnutuksessaan väärässä, ei edes silloin, kun oli humalassa. 

Ymmärrän, että olen vanha mies, ja minun kuuluu hieman jurnuttaa. Aika on tässä elämässä kaikelle, aika on ymmärtää, mutta aivan varmasti on myös aika jurnuttaa. 


sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

VOIKO ITSENSÄ SÄTTIMINEN OLLA RAKENTAVAA?


Halusin oppia soittamaan kitaraa hyvin, muutakin kuin peruskomppausta normisoinnuilla. Otin yksityistunteja nuorelta kitaristilta. Turhauduin nopeasti. Sormeni olivat tönköt, en jaksanut tehdä läksyjä ja nuori opettajanikin vaikutti työlääntyneeltä. Lopetin. 

Myöhemmin olen usein kertonut tuosta kokemuksesta ja sanonut jotakin tämän tapaista:
- Opettajalle teki hyvää saada muistutus siitä, miltä tuntuu olla ihan saatanan huono. 

Tunnustan.
Saan kummaa tyydytystä tuon lauseen lopusta: olen saatanan huono. Nytkin teki mieli toistaa se. 

Elämäntaitogurut kohottavat kulmakarvojaan ja nostavat etusormen pystyyn. Itsensä mollaaminen lannistaa, syöksee masennukseen, on tarpeetonta, perusteetonta ja ... ihan saatanan tyhmää. Oho... gurulta lipsahti. Tarkoitus oli tietenkin sanoa, että ihan kauhean epärakentavaa. Itseensä pitää suhtautua lempeästi ja kannustavasti.

Papit voisivat olla ymmärtäväisempiä. Itsensä mollaamisessa on jotakin samaa kuin synnintunnustamisessa. Tekee hyvää. 

En kuitenkaan tulkitse ilmiötä uskonnollisesti, vaan psykologisesti.  Ajattelen, että ihan tavallisillakin ihmisillä on ainakin kolmea lajia itsensä mollaamista.  

1. On jyrkän epätoivoista ja ahdistunutta itsensä ruoskimista. Ihminen haluaa vahvistusta tai hienommin sanottuna validointia tunteilleen, eikä saa sitä keneltäkään, itseltäänkään. Samalla hän lietsoo pahaa oloaan, pitkittää sitä. Epätoivon syvetessä ihminen luopuu tavoittelemasta haluamaansa, kierre syvenee ja olo pahenee. Tässä on vaikea nähdä mitään rakentavaa. Tosin tuosta tuskin pääsee  eroon ihan vain päättämällä olla positiivisempi.  

2. Sitten on kiukkuista itsensä mollaamista. Joskus se on energisoivaa. Sadattelen itseni takaisin toimeen. "Minä h******* talipää. Johan nyt on P******, jos en saa tätä S********** Ikean kaappia kasattua vaikka v**** sinitarralla..." Tuollaista marmatusta on epäilemättä raskasta kuunnella vierestä, mutta se on rakentavaa. Sisuunnuttavaa, tai muotitermein voimaannuttavaa. 

3. On myös hekumallista itsensä mollaamista. Sellaista kuin tuossa kitaransoittokokemuksessani. Se ei ole itseinhoa, se ei ole lamauttavaa. Kammottavalla psykologian termillä kuvattuna se on minäkokemusta integroivaa. Suomeksi sanottuna koitan ymmärtää mitä kaikkea olen. Onnistumisten hetkellä muistan kyllä, että huonojakin päiviä on ollut, mutta saatan kadottaa kokonaan sen, millaiseksi itseni tuolloin tunsin. Vastaavasti huonoina päivinä muistan joskus jossakin onnistuneenikin, mutta en saa noista muistoista kiinni tunteen tasolla. Kammottavalla ammattikielellä sanoen - minäkokemukseni integraatio on helppoa kognitiivisesti, mutta vaikeaa emotionaalisesti. 

Kun haukuin nakkisormiani, en lamaantunut enkä masentunut. En myöskään sisuuntunut tekemään itsestäni sankaria ja huikeaa kitaristia. Vakuuttelin itselleni, että minussa on ja saa olla saatanan huonoja puolia (hahaa... sain kirjoittaa tuon jo kolmannen kerran, oi hekumaa). Samaan aikaan minussa on tietysti muitakin puolia. Hyviäkin. 

Lopputulema: Ostan kitaran, jota on kevyempi soittaa, komppailen normisoinnuilla ihan tyytyväisenä ja aavistuksen aiempaa kokonaisempana. 

PS. Tunnustan onnistuneeni - olen viimeisen vuoden aikana opetellut yhden soinnun lisää... siis melkein... se toimii, kun soitan vain kolme alinta kieltä... yläkieliin ei nakkisormet taivu. 







lauantai 3. maaliskuuta 2018

MIKSI MIEHILLÄ ON NIIN PALJON VALTAA?



Joskus sitä on älyllisesti laiska. Kuvittelee jonkin asian itsestäänselvyydeksi, eikä viitsi pohtia sitä lainkaan. Esimerkiksi minä olen aina luullut, että miesten keskimäärin suurempi fyysinen voima selittäisi sen, miksi lähes aina ja kaikkialla valta on ollut miehillä. Hararin kirja Sapiens - ihmisen lyhyt historia (sivut 174-182) herätteli minut tästä unesta. 

Miesten keskimääräinen lihasvoima ei voi olla ainakaan ainoa selitys: Jos valtaan pääsisi lihasvoimalla, valta ei olisi 60 -vuotiailla vaan 20 -vuotiailla miehillä. Monissa yhteiskunnissa ruumillista työtä tekevät ja fyysisesti vahvat ovat olleet selvästi alistettuja. 

Toisen selityksen mukaan miehet ovat aggressiivisempia. Miehet harjoittelevat sotataitoja ja hyödyntävät niitä myös rauhan aikana saadakseen valtaa. Taaskaan empiiriset havainnot eivät täysin sovi yhteen teorian kanssa. Tyypillisesti ylemmät upseerit eivät ole ylenneet ansioidensa perusteella, pikemmin syntyperänsä. Parhaat sotilaat eivät automaattisesti kaappaa valtaa, eivätkä varsinkaan pysty pitämään sitä. Sotilaallisesti taitava Caesar ei ollut yhtä menestyksekäs eikä pitkäaikainen keisari kuin sotilaana heikompi mutta poliitikkona taitavampi Augustus. 

Kolmannen teorian mukaan evoluutio on muovannut miehistä kilpailevia ja naisista hoivaavia. Ajatus kulkee hieman pelkistäen niin, että muiden miesten kanssa kilpaileva, voittoisa mies on alfa-uros: hän lisääntyy monen naisen kanssa ja siirtää geeninsä ja kilpailutaipumuksensa jälkeläisilleen. Sen sijaan miehen kanssa kilpaileva nainen tulee miehensä hylkäämäksi ja joutuu kasvattamaan lapsensa yksin - siten hänen geeniensä välittymisen todennäköisyys vähenee. Tämä teoria ei kuitenkaan selitä sitä, mikseivät naiset liittoudu keskenään kuten esimerkiksi elefanttinaaraat tai bonobo naaraat tekevät. 

Taitaa siis olla niin, ettei meillä ole ensimmäistäkään hyvää selitystä ilmiölle, jota ainakin minä olin erehtynyt pitämään itsestäänselvyytenä. 

Tyytymättömyys vallitseviin selityksiin on kuitenkin hyvä asia. Keskiajan ihminen oli aivan liian tyytyväinen uskonnollisiin selityksiin maailmasta. Vasta sen myöntäminen, ettemme oikeasti tiedä, avasi polun saada asioista oikeasti selvää. 

Nykyään ainakin yhteiskuntatieteissä on paljon asioita, joita emme oikeasti tiedä. Uusimmat tutkimustulokset ovat usein vain uusimpia arvauksia. Tämän myöntäminen auttaa eteen päin. Tietämättömyytensä myöntäminen on ilma, jota tiede hengittää.