lauantai 18. tammikuuta 2020

Mikä self-help kirjoissa mättää?


Positiivista asennetta, can do -henkeä, 
reippautta ja kiistattoman hyviä tavoitteita, 
niistä on pienet self-help kirjat tehty. 
Ylisanoja, hypetystä ja rasittavaa touhukkuutta, 
myös niistä on pienet self-help kirjat tehty. 

Mutta eikös se kuulu asiaan? 
Mitä pahaa pienessä intomieli -tankkauksessa on? 

Kevin Mitchellin kirja Innate päättyy self-help kirjojen kritiikkiin. Tulilinjalla on kaksi intomielikirjallisuuden rakastamaa termiä - plastisuus ja epigenetiikkaa. Molemmat ovat aitoja tieteellisiä termejä, mutta Mitchellin mukaan niitä käytetään väärin: Ihmisaivot ovat hämmästyttävänkin plastiset, mutta se ei tarkoita, että kaikki olisi mahdollista. Plastisuus ei esimerkiksi yleensä tasaa ihmisten välisiä lahjakkuuseroja, vaan voimistaa niitä: Älykkäästä on hauskaa vaivata päätään ja siksi hän lisää koko ajan etumatkaansa niihin, jotka kokevat älyllisen vaivannäön puuduttavana.  Plastisuudesta heikosti menestyvälle vaahtoava "motivaattori" ei huomioi kuinka hirmuisia ponnistuksia hän on  toiselta vaatimassa. 

Toinen tulilinjalle joutuva, sinänsä pätevä tieteellinen termi on epigenetiikka. Ympäristö voi vaikuttaa siihen, miten geenit ovat päällä tai pois päältä. Ilmiön merkityksellä on silti rajansa - varsinkin aikuisen aivoissa. Geenit vaikuttavat luonteenpiirteisiin ja kyvykkyyteen monen mutkan kautta, vaikuttamalla mm. siihen, miten aivot kehittyvät. Ei ole helppo uskoa, että epigeneettiset muutokset noin vain muuntelisivat aikuisen jo varsin pitkälle kehittyneitä aivoja ainakaan kovin suuressa mittakaavassa. Hermoverkkojen monimutkainen yhteistyö vaatii vakautta. 

Nyökyttelin kovin Mitschellin kirjan loppua lukiessani. En silti ajattele niin, että ihmisen pitäisi aina hyväksyä itsensä sellaisena kuin hän on. Jos joku on kovin holtiton ja itsekäs, niin toivottavasti hän on tyytymätön itseensä ja yrittää muuttua. Samoin jos joku kärsii kovin, niin suon hänelle mielelläni toivon muutoksesta parempaan. 

Mutta self-help kirjojen ajatus, että ihminen jatkuvasti tuunaa itseään,  on rasittava ja epärehellinen. Muutos ei ole läheskään aina mahdollista, se ei kovinkaan usein ole helppoa ja monta kertaa on helkkarin vaikea edes tietää, millaiseksi sitä pitäisi muuttua. Tekemisen meininki on paikassaan ihan hyvä, mutta kovin usein olisi vielä parempi olla tekemättä mitään kovin tavoitteellista. Hengitellä, soitella kitaraa ja hommailla jotakin, jossa ei yritä niin kauheasti muuttaa mitään, ei itseään eikä muita. 



perjantai 3. tammikuuta 2020

ROLLING STONE ja sata Hitler-kloonia


Kauan sitten, viime vuosituhannen loppupuolella, seurasin uskonnon tuntia kloonauksesta ja sen eettisistä ongelmista. Opettaja oli tehnyt oikein kopiokalvon, jossa oli monta kuvaa Hitleristä. Hän vastusti kloonausta, koska uskoi sen  mahdollistavan Hitlerin kaltaisten ihmisten monistamisen suoranaisiksi armeijoiksi. 

En minäkään ihmisten kloonaamisesta innostu, mutta tuo esimerkki oli niin hassu, etten malta olla tekemättä siitä hieman päivitettyä ajatusleikkiä. (Epäilemättä omat oppilaani herkuttelevat tulevaisuudessa(kin) minun virheilläni, ja se on minulle tietysti aivan oikein.)

Kopiokalvon kuvassa Hitler oli samanikäinen kuin hänen klooninsa. Tehkäämme omasta ajatusleikistämme pykälän verran realistisempi. Kuvitellaan, että saksalaiset tiedemiehet olisivat osanneet kloonata Hitlerin vuonna 1933, kun hänestä tuli maan diktaattori noin 40 vuotiaana. Hänen soluistaan tehtäisiin 100 kloonia (jotka kaikki onnistuisivat täydellisesti koska tämä on ajatusleikki) ja 100 tarkoin valittua naista odottaisi ja synnyttäisi kukin oman Hitler-klooninsa. Hitler –kloonit olisi annettu tietenkin erityisen natsihenkisiin perheisiin, jotta sekä geenit ja kasvatus veisivät mahdollisimman paljon samaan suuntaan. Olettakaamme, että kaikki valitut äidit olisivat terveitä, verraten raittiita ja heidän raskausaikansa sujuisi hyvin. Mitä tapahtuisi 70-luvulla, kun sata hitler-kloonia tulisi nelikymppisiksi? Perustan ajatusleikkini Kevin J. Mitchellin kirjan Innate ajatuksiin, joskin mahdolliset virheet ovat luonnollisesti omiani.

Klooneilla – kuten identtisillä kaksosillakin – on samat geenit. Lopputulema ei kuitenkaan ole täysin sama. Identtiset kaksosetkaan eivät ole kaikessa samanlaisia. Perinteisesti identtisten kaksosten erot on laitettu kasvatuksen ja ympäristövaikutuksen tiliin, mutta Kevin J. Mitchell on eri mieltä. Hän vyöryttää tutkimuksia ja perusteita siitä, että kasvatuksen ja muunkin ympäristön vaikutus luonteenpiirteisiin on varsin vähäinen. Erot syntyvät sattumasta, eräänlaisesta "rolling stone" -efektistä.

Kivi ei vieri rinnettä alas aina samaa reittiä ja ennustettavasti. Oheisen kuvan rinteessä olevat juonteet ohjaavat kyllä kiven reittiä, mutta aina silloin tällöin on kohtia, jossa kivi voi kääntyä niin oikealle kuin vasemmallekin. Sama pätee Mitschellin mukaan geeneihin. Ne kyllä ohjaavat kehitystä, aivojenkin kehitystä jopa hämmästyttävän tarkasti, mutta paljon jää silti sattuman varaan. Niinpä jos ”ajaisimme” Hitlerin genomin 100 kertaa, emme saisi kertaakaan täsmälleen samaa tulosta. ”Rinteessä” voi olla kohtia, joissa kivi kääntyy 50 kertaa vasemmalle ja 50 kertaa oikealle, tai kohtia joissa 80 kertaa kivi kääntyy oikealle ja 20 vasemmalle.  Sadasta hitlerkloonista kymmenen voisi hyvin olla vasenkätisiä, ja näiden vasenkätisten hitlerkloonien lapsista 9/10 olisi taas oikeakätisiä. Ei niinkään geenien sekoittumisen takia, vaan koska ”kätisyyden kivi” kääntyy useinmiten oikealle.

”Vierivän kiven”-periaate pätee niin kaksosiin kuin klooneihin. Itse asiassa Mitchellin mukaan (s.78) se on nähtävissä meidän kenen tahansa kasvoista. Vasen ja oikea puoli kasvoistamme kehittyy hieman erilaiseksi, vaikka niiden soluja ohjaavat samat geenit. Mitchellin mukaan ”rinteissä” on eroja: keskimäärin perimässämme on noin 150 suurta mutaatiota, mutta määrä vaihtelee yksilöstä toiseen. Jos määrä on keskivertoa pienempi, kehitys on vähemmän sattumanvaraista, "genomirinteen" vaot ovat syviä ja ohjaavat kiveä varsin ennustettavasti. Tällaisen ihmisen kloonit (tai identtiset kaksoset) olisivat varsin samanlaisia keskenään. Samoin heidän kasvonsa ovat keskimäärin aika symmetrisiä. 

Vastaavasti jos suurten mutaatioden määrä on keskivertoa suurempi, ”rinteen vaot” ovat pienempiä, kivi pomppii useammin miten sattuu, eli sattuman rooli suurempi. Karkeasti ottaen tämän voisi nähdä naaman epäsymmetriasta.  Kokeilin omalla naamalla – tuloksesta päätellen minun ”rinteeni on tasainen”, kivi pomppii miten sattuu, joten kloonini olisivat keskenään varsin erilaisia (on myös mahdollista, että kuva ei ole täysin suoraan edestä, jolloin pieni heitto kuvakulmassa moninkertaistaan aidon epäsymmetrian).


Palataan ajatusleikkiin. Kuvitellaan, että Hitlerin ”rinne” olisi keskivertotasainen, eli hänen klooninsa muistuttaisivat toisiaan yhtä paljon kuin identtiset kaksoset keskimäärin. Osa saisi ankaran, osa lempeän kasvatuksen, osa jyrkän natsihenkisen, osa tavanomaisemman. On aivan selvää, että nämä hitler-kloonit olisivat keskenään monella tavoin erilaisia. Mitchell vastustaa kuitenkin yleistä näkemystä, jonka mukaan plastisuus – aivojen kyky muuttua kokemusten pohjalta - merkittävästi tasoittaisi geenivaikutusta. Hänen mukaansa plastisuus pikemmin vahvistaa geenivaikutuksia. Mitä tämä tarkoittaisi ajatusleikissämme? Adolf lieni älykkyydeltään aika keskivertotapaus. Osa hänen klooneistaan olisi häntä älykkäämpiä ja osa tyhmempiä. Plastisuus ei tasoittaisi tätä vaan jyrkentäisi: älykkäämpi klooni kehittäisi älykkäitä harrastuksia ja hän mm. ymmärtäisi lukemaansa Darwinin tekstiä huomattavasti syvällisemmin kuin Adolf itse. Hitler oli tunne-elämältään varsin epävakaa – osa hänen klooneistaan olisi vielä tasapainottomampia, osa tasapainosempia. Mitä tasapainottomampi klooni olisi tunne-elämältään, sitä enemmän hän koettelisi kasvattivanhempiensa hermoja ja siten hän loisi itselleen aika jännitteisen ja riitaisen ympäristön (ns. evokatiivinen geenin ja ympäristön vuorovaikutus). Hitlerillä oli mielenkiintoa niin kuvataiteisiin kuin musiikkiin – osa hänen klooneistaan olisi kuvataiteellisempia, osa musikaalisempia, joku voisi aikuisena valita itselleen muusikon ammatin (ns. proaktiivinen geenin ja ympäristön vuorovaikutus). Lopputulemana olisi, että aivojen plastisuus moninkertaistaisi alkujaan aika pieniä eroja.

Mitchellin kirja on kiehtova, mutta sillä on mielestäni  myös rajoitteensa. Se keskittyy vain piirteisiin, tai Dan Mc Adamsin termejä käyttäen vain tilanteisiin reagoivaan ihmiseen. Tällä tasolla identtiset kaksoset (ja siten myös ajatusleikin kloonit) ovat varsin samanlaisia. Ympäristön ja oppimisen merkitys nousee, kun siirrytään tutkimaan suunnitelmiaan toteuttavaa tai tarinaansa kertovaa ihmistä. Tätä varten meidän täytyy tuoda ajatusleikkiimme aika, paikka ja paljon merkityksiä.

Ajatusleikkimme kloonit olisivat syntyneet vuonna 1934 ja olisivat sodan päättyessä hieman yli 10 vuotta. Osa kloonien natsihenkisistä vanhemmista kuolisi tai tappaisi itsensä, osa pakenisi maasta, osa kääntäisi kelkkansa ja katuisi erehdyksiään. Osa klooneista päätyisi uuteen adoptioperheeseen. Mikään näistä asioista ei välttämättä suuresti vaikuttaisi kloonien älykkyyteen, taiteellisiin taipumuksiin, big five piirteisiin, edes tunne-elämän tasapainoon. Vaikutukset olisivat sitäkin suuremmat kloonien suunnitelmiin, tavoitteisiin, arvoihin tai tarinaan jota he kertoisivat itsestään. Kuvittelen malliksi kahden eri kloonin elämän.

Toinen klooneistamme jäisi Saksaan ja saisi uudet, liberaalit vanhemmat. He tietäisivät lapsen Hitlerin klooniksi, mutta eivät suhtautuisi geeneihin kovin hysteerisesti ja uskoisivat, että jokaiselle ihmiselle pitää antaa mahdollisuus. Kloonimme tuntisi kyllä melkoista ristiriitaa lapsuuden ja nuoruuden perheensä välillä. Tunne-elämältään tasapainottomana hänen olisi vaikeaa käsitellä koko asiaa. Hän yrittäisi takertua uusien kasvattivanhempiensa näkemykseen, että geenit eivät ole kohtalo. Samaan aikaan hän pelkäisi syvästi olevansa hirviö. Kännipäissään hän syyllistyisikin julmuuksiin, joita sitten katuisi kovasti selvittyään. Hän kasvattaisi pitkän tukan ja parran, jotta ei näyttäisi ollenkaan Adolfilta. Lisäksi hän hakeutuisi boheemeihin taiteilijapiireihin ja saisi lohtua kuvallisesta itseilmaisusta. Hänellä olisi kuitenkin geneettinen taipumus suosia voimakkaasti sisäryhmää. Siksi hänestä ei tulisi kovin kummoista taiteilijaa – hän noudattaisi oman nuoruutensa kuvataiteen ihanteita pilkulleen tuomatta niihin mitään uutta. Nelikymppisenä hän olisi päätynyt pieneen etelä-saksalaiseen kaupunkiin kuvaamataidon opettajaksi. Heikkohermoisena hän saisi raivokohtauksia, mutta myös katuisi niitä. Opiskelijat eivät tunnistaisi hipin näköistä miestä hitlerin klooniksi, mutta nimittäisivät häntä raivokohtausten takia ”pikkuhitleriksi”. He eivät kuitenkaan pitäisi häntä koulun opettajankunnan ”pahimpana natsina”. Identiteetiltään tämä kloonimme mieltäisi itsensä väärin ymmärretyksi taiteilijaksi, jonka elämää varjostaa hirmuinen salaisuus.

Toinen klooneista päätyisi natsihenkisten vanhempiensa kanssa Brasiliaan. Julkisesti he esiintyisivät tavallisina ihmisinä, mutta kodin seinien sisäpuolella he säilyttäisivät ideologiansa ja suhtautuisivat ”hitler-klooniinsa” kuin messiaaseen. Tällä kloonilla ”geenikivi” olisi kuitenkin pomppinut rinnettä niin, että hänellä olisi epilepsia.  Murrosiässä hän kuulisi koulussa natsien rotuhygienia-opeista ja tajuaisi oman sairautensa ironian. Vähitellen hän alkaisi vieraantua kotinsa arvoista, lopulta hän oppisi suorastaan inhoamaan vanhempiensa tekopyhyyttä ja natsinostalgiaa. Itse asiassa koko ihmiskunta tuntuisi hänestä kaikin tavoin ahdistavalta ja vastenmieliseltä, mutta hän havaitsisi olevansa eläinrakas ja viihtyvänsä luonnossa. Hän hakeutuisi Brasilian syrjäseuduille riistanvartijaksi ja kuvailisi itseään yksinäiseksi sudeksi.

Psykologisissa testeissä molemmat näistä klooneista olisivat varsin samanlaisia. Älykkyys, luonteenpiirteet jne. olisivat melkein kuin sama ihminen olisi tehnyt saman testin kaksi kertaa (oletamme toisen kloonin epilepsian lieväksi ja lääkkeisiin reagoivaksi). Sovitaan vaikka vielä, että heistä molemmat lukisivat lehden lopusta alkuun ja keräilisivät kumilenkkejä. Heidän elämänsä olisi kuitenkin varsin erilaista.

Saattaa olla, että Hitlerillä oli personnallisuushäiriö. Niinpä hänen klooneissaan olisi selvästi keskivertoa enemmän niitä, jotka päätyisivät vankilaan rikosten ja hirmutekoja takia. Yhdestäkään ei tulisi hirmuhallitsijaa, koska he eivät olisi siihen tarkoitukseen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Muutamasta tulisi oikein surkea paikallispoliitikko johonkin latinalaisen amerikan pikkukylään. Hirmuhallitsijoita luovat "kivet" eivät uskoakseni sittenkään pompi genomirinteellä, vaan yhteiskunnallisilla ja sosiologisilla vuorilla.

perjantai 8. marraskuuta 2019

LOPS ja vasara

Vanha viisaus: Jos työkalupakissa on vain vasara, kaikki ongelmat alkavat näyttää nauloilta. 

Joidenkin ihmisten työnä on miettiä LOPS:ia. Heidän  näkökulmastaan nämä kaikki uudet LOPS:it tuntuvat varmaan tärkeiltä ja suuremmoisilta edistysaskelilta. Epäilemättä me opettajat yliarvioimme opetuksen merkitystä samalla tavalla. Kun vasaran kanssa heiluu, olisi niin kiva, kun kaikki ongelmat olisivat nauloja. Mutta kun eivät ole. 

Siispä muutama (väsynyt) teesi niille, jotka jo nyt ovat aloittaneet seuraavan LOPS:in suunnittelun. 
1. Idealismi on hyvä asia, mutta idealismiaan ei pidä sälyttää toisten harteille. Eli jos on jokin kunnianhimoinen uudistus, jonka haluaa viedä läpi, niin sitten pitää reilusti astua kehään ja puolustaa näkemystään. Rimanalitus on, kun ministeriö heittää "moduuleista"... toteuttakaa tää jollain tavalla siellä paikallisesti.
2. LOPS:ia ei kirjoiteta opiskelijoille. He eivät lue sitä. 
3. LOPS:ia ei kirjoiteta opettajille. He lukevat sen, mutta lähinnä vain tarkistaakseen, että valittu kirjasarja käy LOPS:issa mainitut asiasisällöt. (Käsi ylös - kuka on valinnut kirjasarjan sen perusteella, miten hyvin se sopii LOPS:iin? Entä kuka säännöllisesti ennen oppiatuntia tai edes ennen kurssia lukaisee LOPS:in läpi?) 
4. Tosin pakotettuina opettajat lukevat myös ne yleislätinät ja kirjoittavat työryhmissä kaikenlaisia yleisluonteisia tekstejä. Ne eivät kuitenkaan vaikuta arjessa juuri lainkaan. (Käsi ylös - kuka on uuden LOPS:in takia radikaalisti muuttanut opetustaan?)
5. LOPS kirjoitetaan YTL:ää ja kirjantekijöitä varten. Kirjantekijöillä on ihan kohtuullinen edustus LOPS:in laadinnassa, ja se on hyvä asia. Olisi enemmän kuin toivottavaa saada YTL mukaan. (Vai onko se? Tietääkö joku?)
6. Sillä käytännössä ylioppilaskirjotukset ohjaavat opetusta paljon enemmän kuin LOPS. Niinpä LOPS:ssa voi olla millaista tekstiä hyvänsä mm. arvioinnista, mutta se ei paljon paina, jos kirjotukset ohjaavat eri suuntaan. Toisaalta LOPS:iin on liian helppo kirjoittaa tavoitteita, joita ei voi yo -kirjoitusten arvioinnissa huomioida. YTL:än edustajan roolina olisi minimissään vaatia, että arviointikriteerit ovat edes teoriassa mitattavia. 
7. Ennen vanhaan - kun minä olin kehässä - LOPS:in sisältöosakin oli epämääräinen. Se piti pelastaa luovalla lukemisella. Tämä johti hieman vääränlaiseen monimuotoisuuteen; ja myös YTL on harrastanut varsin "luovaa" lukemista. Nyt sisältökuvaukset ovat täsmentyneet ja vaikka LOPS näyttää pidemmältä, lopputulos saattaa olla sisältöähkyn suhteen parempi. Täsmällisyys on LOPS:issa hyve. 
8. Opiskelijoiden hyvinvointi ei kasva sillä, että LOPS niin määrää. Opiskelijoiden ympäristötietoisuus, kansainvälisyys yms. ei kasva sillä, että LOPS niin määrää. Ne eivät ole nauloja, joita LOPS- vasaralla voisi takoa. Sen sijaan LOPS -vasaralla voi edistää opiskelijoiden hyvinvointia virtaviivaistamalla ja yksinkertaistamalla tutkintoa ja sen sääntöjä. Selkeys ei ole seksikästä, mutta se oikeasti auttaa. 

torstai 17. lokakuuta 2019

RYHMÄTYÖTÄ EI OPITA RYHMÄTÖISSÄ


Siirryin työelämään 90-luvulla. Kaikenkarvaisia kouluttajia pyöri jo silloin nurkissa, ja minäkin olin pienen hetken sellainen. Nolottaa, mutta minkäs teit. Jostakin piti saada ruokaa ja maksaa opintovelka. Niinpä muiden kaltaisteni lailla laitoin aikuiset ryhmätöihin, sillä koulutus ei missään nimessä saanut olla järjellisen tiedon siirtämistä ihmisille, vaan sen piti olla toimintaa. Niinpä ihmiset laitettiin esimerkiksi rakentamaan paperisiltaa kahden pöydän väliin. Sillan piti kestää leikkiauton paino. Harjoituksen oli tarkoitus kehittää osallistujen ongelmanratkaisu-, neuvottelu- ja ryhmätyötaitoja. 

Silloisen työpaikkani lippulaiva oli majakasta laskeutuminen. Nuoria työttömiä vietiin vanhalle majakalle, josta he laskeutuivat köyttä pitkin paikallisen yrittäjän avustamina. Harjoituksen tarkoitus oli antaa nuorille onnistumisen kokemus ja lisätä heidän itsetuntoaan. 

Koulutuksen rahoituksen jatko riippui osin koulutettavien antamasta palautteesta. Niinpä koulutettavat oli tapana viedä lautalla Ruotsiin. Merkittävä osa koulutettavista oli päihdeongelmaisia, joten juottomatkassa ei ollut mitään järkeä. Muuta kuin että se oli omiaan tuottamaan myönteisiä arvioita koulutettavilta. 

Olin oppinut teologina tunnistamaan, milloin valehtelen itselleni. Tai no.. se on liian polleasti sanottu. Olin oppinut tunnistamaan, milloin valehtelen itselleni epätoivon vimmalla. Yritin uskotella itselleni, että hommassa oli jotakin järkeä, mutta jouduin jatkuvasti tunnustamaan itselleni, etten usko työhön jota teen. 

Kun vaihdoin opettajaksi lukioon, olin helpottunut. Ei lukiossakaan kaikki toiminta ole järkevää eivätkä kaikki oppisisällöt erityisen mielekkäitä, mutta yleiskuva on ihan tolkullinen. Lukiossa opiskellaan suurin osan ajasta ihan hyödyllisiä ja järkeviä asioita. 

Palasin muistelemaan häpeäni vuosia, koska näitä kaikenkarvaisia kouluttajia pyörii nykyään kouluissa aivan riesaksi asti, ja rahapulasta kärsivät kaupungit jopa maksavat heille. Nykyään ei enää rakenneta paperista siltoja eikä opettajien tarvitse laskeutua koulun seinää elämysyrittäjän opastamina alas. Sikäli edistystä on tapahtunut. 

Peruslogiikka on kouluttajilla kuitenkin yhä sama. Mitään järjellistä ei saa sanoa. Sen sijaan koulutettavat laitetaan aina eri tavalla muodostettuihin ryhmiin, joissa he keräävät sovinnaisia ja tuhanteen kertaan kuultuja vastauksia sovinnaisiin ja tuhanteen kertaan kuultuihin kysymyksiin. Lopussa ajatukset kootaan - mieluiten jollakin teknologisella sovelluksella ja kouluttajat kehuvat miten hienoja oivalluksia onkaan syntynyt. On jaettu tietoa, opittu keskustelemaan ja kuuntelemaan jne. 

Ajatus kulkee, että samankaltaisia ryhmätöitä pitäisi tehdä oppitunneilla. Hiljaiset lukiolaiset löytäisivät ystäviä, päällepäsmärit oppisivat joustamaan, itsekeskeiset kuuntelemaan. Luonnollisesti opiskelijat oppisivat sisältöjä paljon paremmin toisiltaan kuin opettajalta. Varmaankin näin menetellen koittaisi lopulta taivas maan päälle, leijona ja lammas nukkuisivat sulassa sovussa vierekkäin ja sula rauha virtaisi kuin mahtava Jordan heidän keskellään... 

Todellisessa elämässä ryhmätyöt ovat usein kiusallisia ja noloja. Pienet keskustelutuokiot sinällään piristävät ja rytmittävät oppituntia, ainakin jos ne jollakin ymmärrettävällä tavalla liittyvät aiheeseen. Ykkösten ryhmissä saattaa tapahtua tutustumisiakin. Joskus jotakin ehkä opitaankin, mutta harvemmin mitään kovin vaativaa. Varsinkaan mitään mystisiä ryhmätyötaitoja ei koulujen ryhmätöiden kaltaisissa harjoitteissa opita. Se hiljainen ja arka tyyppi, josta nämä kouluttajat ovat niin huolissaan, osoittautuu aikuisena ihan päteväksi tiimin jäseneksi, kun hän saa käyttää hankkimaansa osaamista johonkin järjelliseen tehtävään muiden tolkullisten asiantuntijoiden kanssa. Se äänekäs pomottaja tai superhiljainen jolla ei ole ketään ystävää - he tarvitsevat avukseen jotakin paljon tehokkaampaa kuin ryhmätyöt. 

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Kannattaako epäitsekkyys ja mitä se edes on?


Lauma pikkulintuja ruokailee puussa. Yksi linnuista näkee ison linnun, saalistajan. Itsekäs pikku tipu lähtisi lentoon, epäitsekäs varoittaisi muita. Nopeasti ajatellen itsekkyyden pitäisi olla ylivoimaisen hyödyllistä. Vaarasta varoittava epäitsekäs lintu näet: a) hukkaa aikaa, jolla voisi saada turvallisen etumatkan saalistajan valitessa uhriksi jonkun takamatkalle jääneen pakenijan, b) ääntelemällä lintu vetää saalistajan huomion itseensä. Näistä pitäisi seurata se, että itsekäs tipu jää henkiin, jalo tipu päätyy ruuaksi. Kun tätä jatkuu laumassa riittävän monta vuotta, jalot tipuset loppuvat – ne siirtävät geenejään eteenpäin vain harvoin, kunnes lopulta lauman kaikki linnut ovat sukua itsekkäille esi-isilleen ja –äideilleen.

Mutta eikö voisi ajatella, että sellainen lintuparvi, jossa on epäitsekkäitä varoittelijalintuja pärjää itsekästä laumaa paremmin, ja siksi jalous säilyy. Tässä ns. ryhmävalinnassa on ainakin kaksi ongelmaa. a) Kuinka paljon laumojen välillä on aitoa kilpailua. Tapahtuuko kokonaisten laumojen tuhoja kovin paljon? b) Periytyminen tapahtuu kuitenkin yksilöiden kautta. Vaikka varoittelija hyödyttää laumaa, hänen henkilökohtainen mahdollisuutensa säilyä hengissä siirtämään geenejään on pienempi kuin itsekkäillä. Ajan saatossa tämän pitäisi siivota sinänsä hyödylliset varoittelijat laumasta kokonaan.

Biologien perinteinen selitys on sukulaisvalinta (kin selection). Sen mukaan edistän geenieni etuja kun suojelen itseäni, jälkeläisiäni, mutta myös kun autan sisaruksiani tai heidän lapsiaan. Omia jälkeläisiä suojellaan rohkeammin kuin sisarusten jälkeläisiä, mutta vaarasta varoittaminen ei ole jättimäisen iso riski – voin varoittaa lentelevästä kotkasta serkkujanikin ja siten edistän geenieni menestystä laumassa. (Tästä on rakennettu jopa matemaattinen kaava, googlaapa Hamiltonin sääntö).

Sukulaisvalinta on ryhmävalintaa vakiintuneempi termi, mutta luonnossa esiintyy auttamista ja riskinottoa, joka kohdistuu muihinkin kuin sukulaisiin (tai jopa toiseen lajiin). David Sloan Wilsonin palautti ryhmävalinnan uskottavuuden huomauttamalla, että ryhmän käsite ei ole aivan niin suoraviivainen kuin oltiin totuttu ajattelemaan. Kuvitellaan, että olen jalo lintu ja varoitan vaarasta. Kaikki laumassani eivät silti kuule varoitustani. Sen kuulevat vain lähioksilla hengailevat tiput, jotka lähtevät kanssani pakoon. Meidän pakomme havahduttaa kyllä kauempana puussa olevat, mutta he ovat jääneet hieman jälkeen ja ovat huonommassa asemassa. Nyt ei enää olekaan sanottua, että varoittelu vähentäisi todennäköisyyttäni säilyä hengissä ja siirtää geenejäni. Minä ja lähioksilla hengaavat olemme sangen kelpoisia. Lauman sisällä jalojen ryhmä voi pärjätä vallan mainiosti itsekkäiden ryhmälle.

Wilson keskittyy kirjassaan Darwin´s Cathedral tarkastelemaan uskontoja tästä näkökulmasta. Siinä missä Richard Dawkings suhtautuu uskontoon suorastaan kiukkuisesti, Wilson näkee uskonnot sopeutumina: jotakuinkin joka kulttuurista löytyy uskonto eikä moderni tiedekään ole uskontoja lopettanut. Wilson tarjoilee useita analyyseja, joissa uskonnot muodostavat tiiviitä ryhmiä lauman sisälle ja auttavat kannattajiaan monin tavoin: Vaikkapa korealaisten kirkko USA:n Houstonissa. Sen jäsenet ovat pääosin maahanmuuttajia, jotka saapuvat rahattomina, vailla ystäviä ja kielitaitoa. Ensitöikseen he liittyvät kirkkoon, josta saavat omakielisen sosiaalisen verkoston, ystäviä ja tukea. Ajan myötä heidän on mahdollista saada myös aitoa arvostusta nimenomaan tuossa yhteisössä, kohota vanhemmistoon tms. luottamustehtäviin. Toisenpolven maahanmuuttajat eivät tarvitse kirkkoa yhtä paljon – he eivät käy kirkon englannin kielen kurssilla, pikemminkin pyörähtävät laiskanpulskeasti nuorisolle suunnatulla korean kielen ja kulttuurin kurssilla, mutta eivät ehkä tohdi luopuakaan vanhempiensa rakkaasta kirkosta.

Jos uskonnollinen yhteisö kasvaa suureksi, se ei enää aja minkään sisäryhmän etuja kovin tehokkaasti. Niinpä suuret kirkot ovat usein maltillisempia ja vaisumpia kuin pienet lahkot – ne tasapainoilevat monien sisäryhmien tarpeiden välillä, kunnes alkavat menettää jäseniään pienemmille ryhmille, jotka palvelevat jäsentensä tarpeita tarkemmin, ja suosivat sisäryhmää luotettavammin. Toisenpolven korealaisille voi riittää laimea uskonnollisuus, koska heillä on muita keinoja selviytyä yhteiskunnassa. Ne, joilla menee huonommin etsivät kuitenkin sisäryhmää, joka auttaisi heitä menestymään suuremman lauman tai jopa yhteiskunnan sisällä.

Oma kysymyksensä on se, että onko moinen hyvyyttä ja epäitsekkyyttä. On ja ei. Se tarkoittaa usein oman edun laittamista syrjään sisäryhmän edun tieltä. Valitettavasti se tarkoittaa usein myös varsin ikävää toimintaa ulkoryhmiä kohtaan. Uskonveljien auttaminen on hyvä, toisuskoisten demonisoiminen ei. Valitettavasti vaistoistamme taitaa löytyä molemmat ohjelmat. Voisi kuitenkin ehkä ajatella, että jos laumassa on kaikilla verraten hyvä olla, lauman sisäisten ryhmien välinen kilpailu voisi säilyä rauhaomaisena, ehkä jopa ystävällisenä.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

TUTKIMUKSIA KULTTUURIEROISTA

Professori Sapolsky on virkistävä kirjoittaja, koska hän tarjoilee ajatustensa tueksi aina tutkimuksia. Kirjassaan Behave hän omistaa luvun 9 kulttuurieroille. Tarjolla on suorastaan ripulinen purkaus kiinnostavia tutkimuksia, joista esittelen tässä vain pienen osan. 

Tapana on jakaa kulttuurit yksilö- ja yhteisökeskeisiin. Sapolsky myöntää, että tämä on tietysti yksinkertaistus – yksilökeskeissäkin kulttuureissa elää lukuisia ihmisiä, jotka ajattelevat yhteisökeskeisesti ja toisinpäin. Lisäksi kulttuurit muuttuvat, vaikkapa nykyJapani ei ole enää kovin yhteisökeskeinen.
  
Jako yhteisö- ja yksilökeskeisiin kulttuureihin tavoittaa kuitenkin jotakin todellista. Tutkimuksissa havaitaan toistuvasti johdonmukaisia eroja yksilökeskeisten länsimaalaisten ja yhteisökeskeisten itä-aasialaisten välillä. Arvannet helposti kummat seuraavista tulevat länsimaalaisilta, kummat aasialaisilta:
* olen insinööri / olen toyotalainen
* menestyin, koska olen hyvä laulamaan / menestyin, koska satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan
* sinä kesänä opin uimaan / sinä kesänä tutustuin X:än ja hänen sukuunsa

Kulttuurierot uivat kuitenkin ihmisten tietoisia ajatuksia syvemmissä vesissä. Ne tulevat esiin automatisoituneissa prosesseissa: länsimaalaiset ovat parempia esimerkiksi arvioimaan viivojen absoluuttisia pituuksia (tuo viiva on 4,5 cm). Aasialaiset näkevät tarkemmin viivan suhteellisen pituuden (toi on pidempi kuin toi). Silmänliikekameratutkimuksissa on havaittu länsimaalaisten katsovan enemmän kuvan keskiosaa, aasialaisten kuvan kokoinaisuutta. Yksilö- ja yhteisökeskeisen kulttuurin ero voidaan nähdä jopa saman uskonnon sisällä samassa maassa: tiukan ortodoksijuutalaisen kasvatuksen saaneet pojat olivat tietenkin maallistuneita juutalaisia yhteisökeskeisempiä - ja heidän tapansa hahmottaa kuvia oli kokonaisvaltaisempi, maallistuneilla juutalaisilla taas fokusoidumpi. 

Ehkä mielenkiintoisimmat erot tulevat minäkäsityksen ja itsetunnon maailmasta. Amerikkalaiset muistelevat enemmän ja mieluummin tilanteita, joissa he tekivät vaikutuksen muihin kuin tilanteissa, joissa joku teki vaikutuksen heihin. Aasialaisilla on päinvastoin. Kun sitten länsimaalaiset määrätään kertomaan tilanteista, joissa joku on tehnyt heihin vaikutuksen, heidän kehossaan havaitaan stressireaktio. Aasialaisista taas on  stressaavaa kertoa siitä, että teki itse vaikutuksen muihin. 

Aivotutkimus säestää: Laitetaan yksilökeskeisen kulttuurin edustajat katsomaan kuvaa itsestään ja kuvaa kaveristaan aivokuvauslaitteessa. Tunne-elämän kannalta keskeinen mediaalinen osa etuotsalohkoa aktivoituu enemmän, kun he näkevät itsensä. Yhteisökeskeisen kulttuurin edustajilla on toisin päin – kaverin (tai sukulaisen) näkeminen aktivoi mediaalista etuotsalohkoa enemmän kuin oma kuva. Tulokset ovat toki vain keskiarvoja – yksilötasolla on poikkeuksia. 

Hämmentävin Sapolskyn referoimista tutkimuksta liittyy geeniin, joka koodaa dopamiinin reseptoria numero 4. Yleisin muoto kyseisestä geenistä on 4 R, jota on Sapolskyn mukaan noin puolella niin amerikkalaisista, eurooppalaisista kuin itä-aasialaisistakin. Sen sijaan 7 R muoto on harvinaisempi. Euroopassa ja Amerikassa noin 23 %:lla  on tämä muoto. Itä-Aasiassa vain 1 %:lla. 

Mitä se Aasiassa tuiki harvinainen 7 R saa aikaan? Sapolskyn mukaan kyseinen geenimuoto on liitettävissä siihen, että kaipaa kaikkea uutta (novelty seeking), ekstroversioon ja impulsiivisuuteen. Mielenkiintoista on, että esimerkiksi Malesiassa ja Uusi-Guineassa tuota varianttia on jonkin verran enemmän kuin muualla Aasiassa - uutta kaipaavat ovat suuremmalla prosentilla lähteneet mantereelta saarille etsimään jännitystä ja vaihtelua. Toisaalta Itä-Aasiassa yleinen riisinviljely vaatii yleensä varsin pitkäjänteistä suurten joukkojen yhteistyötä ja varsin yhteisökeskeistä kulttuuria - Sapolsky arvelee tästä syntyneen voimakkaan valintapaineen 7 R varianttia vastaan. 7 R tyypit ovat ehkä lähteneet pois tai jääneet ilman puolisoa.

Teoria on sinänsä looginen, mutta jotenkin olen oppinut varomaan kulttuurierojen selittämistä millään geneettisellä. Kansojen geenithän ovat moneen kertaan sekoittuneet ja joka tapauksessa geenit tyypillisesti selittävät vain pienen osan ihmiselämän moninaisuudesta. 

Pienikin vaikutus on minusta kuitenkin kiehtova, mutta minä nyt tykkäänkin aina kaikista uusista selityksistä. Mitenköhän on omien dopamiinireseptorieni laita. 

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

ISÄNI ÄÄNELLÄ JA ISÄNI SILMIN

Koin ilmestyksen. En ihan oikeasti mutta melkein, unta odotellessa, puolittain yhä hereillä, kun ajatukset villiintyivät. 

Uutisissa oli kerrottu, että suuri joukko nuoria lähinnä seuraa sitä, miten joku superpelaaja pelaa tietokonepelejä. En päässyt hämmästyksestäni irti - voiko tuon tyhmempää ajenvietettä enää keksiä... vähitellen oma jurnutukseni muuttui isäni ääneksi... "nykymusiikki on silkkaa jumputusta, noilta on täytynyt sävelkorva paleltua..."

Vuosisatainen isällinen jurnutus resonoi yhä päässäni, kun muistin uutisen siitä, että nuori syrjäytyy, jos ei saa haluamaansa harrastusta. Minun ääneni aloittaa jurnuamisen maltillisesti..."kai se nyt riittäisi, että on jokin kiva harrastus, pitääkö taata mikä tahansa harrastus... kuinka prinsessoja sitä nykyään oikein ollaan. Isäni ottaa äänitilan kanavalla: "Kyllä pitäisi laittaa metsätöihin tommoset, oppisivat oikeaa työntekoa eikä kaikelaisia kotkotuksia..." 

Niinpä niin. Olen vanha jurnuttava mies, sukupolvien kuilu ja sen sellaista... minun kuuluisi olla se fiksu, joka asettuu nuorten puolelle, maailman pitää muuttua, vaikka me vanhat emme kaikkia uusia juttuja niin rakastakaan. Tehkööt nuoret maailmasta omansa, nauttikoon pelaamisen seuraamisesta niin kuin minä nuorena nautin elokuvista tai sarjakuvista. 

Mutta tämä oli ilmestys ja ymmärtävä katseeni kääntyikin toiseen suuntaan. Äkkiä aloin katsella itseäni isäni silmin. Isäni nuoruutta väritti työ, nälkä, sota ja isoveljen kaatuminen. Katselen teini-vesaa hänen silmillään. Tuota outoa ylipainoista poikaa, joka inhoaa koneita, maaseutua, "oikeita töitä" ja keskustapuoluetta... ja tietenkin armeijaa. Tajusin, että olen onnistunut olemaan kohtuuton ja loukkaava. Siis teini. Se olenkin ollut minä, joka oli ymmärtämätön. 

Katselen isäni silmillä opiskeluaikojani. Ajattelen, että poikapolo inhoaa maaseutua, mutta ei ole kaupungissakaan kotonaan. Juurettomuuttaan yrittää yrittää rakentaa kirjoista ja ajatuksista itselleen kylän jossa asua. Pää on pilvissä, eivätkä jalat ole maata nähneet vuosiin. 

Ilmestys on herättänyt minut sen verran, etten ole enää nukahtamaisillani. Mietin isäni jurnutusta ja omaani. Ymmärrän, että isäni rakasti kauniita melodioita ja inhosi outoja soinnutuksia ja jazzillisia rytmejä ja omituisia sanoituksia. Ymmärrän, että nykynuoriso "kuulee" peleissä jotakin sellaista, jolle olen kuuro. 
Ymmärrän myös, ettei isä ollut kaikessa jurnutuksessaan väärässä, ei edes silloin, kun oli humalassa. 

Ymmärrän, että olen vanha mies, ja minun kuuluu hieman jurnuttaa. Aika on tässä elämässä kaikelle, aika on ymmärtää, mutta aivan varmasti on myös aika jurnuttaa.