sunnuntai 26. helmikuuta 2023

Luoko ihminen kulttuurinsa, vai kulttuuri ihmisen?



Olisiko kulttuurimme erilaista, jos ilmastomme olisi lämmin? Entä miten paljon elinkeinot vaikuttavat kulttuurieroihin? Ekologisen determinismin mukaan kulttuurierot syntyvät suorastaan väistämättömästi siitä, miten elanto hankitaan. Paimentolaisuus tuottaa erilaisen kulttuurin kuin kalastus tai maanviljely. Ideana on, että ihmiset voivat kokeilla kaikenlaista, mutta pitkällä aikavälillä menestyneiden kulttuurien on täytynyt päätyä tapoihin, jotka varmistivat eloonjäännin: Kulttuurinen käytäntö, joka takaa riittävän kalorien saannin voittaa pitkällä aikavalillä sellaisen tavan, joka jättää nälkäiseksi. 

Kuuluisa esimerkki tällaisesta ajattelusta on tarina metsästäjäkeräilijöistä ja maanviljelijöistä. Logiikka menee suurin piirtein näin: Metsästäjä-keräilijöiden yhteisöt olivat pieniä ja epämuodollisia, eikä niissä tarvittu tiukkoja hierarkioita. Asiat muuttuivat vasta, kun alettiin viljellä maata. Maata muokannut ihminen halusi tietenkin myös korjata sadon - syntyi tarve omistusoikeuteen ja sen säätelyyn, jopa lainsäädäntöön. Vähitellen maanviljelystä tuli niin tehokas tapa ruokkia ihmisiä, ettei kaikkien tarvinnut enää osallistua siihen. Osa ihmisistä saattoi erikoistua kaupunkien ammatteihin, samalla yhteisöt kasvoivat ja tulivat monimutkaisiksi. Alettiin tarvita keskushallintoa, jota kuninkaat, papisto ja  monenlaiset virkamiehet tarjosivat. Hierarkiat olivat syntyneet. Historijoitsija Harari vie kirjassaan Sapiens ajatuksen niin pitkälle, että hän väittää vehnän, riisin ja perunan kesyttäneen ihmisen. Ei siis niin, että ihminen olisi kesyttänyt kasvit, vaan kasvit ottivat ihmisen "orjakseen" tuottamaan loputtomasti viljelykasveja. Ihminen olisi myös hävinnyt tuossa kaupassa - maanviljely olisi ajanut ihmisen väistämättä kohti suuria kaupunkeja ja valtioita, epätasa-arvoa ja tyrannimaisia kuninkaita. 

Looginen ja viihdyttävä tarina. Mutta jos Graeberin ja Wengrowen (2021) kirjaa the Dawn of everything on uskominen, kyse on vain tarinasta eivätkä historialliset aineistot tue sitä. Arkeologiset todisteet viittaavat siihen, että maanviljelys "keksittiin" monta kertaa ja siitä myös luovuttiin monesti - mitään väistämätöntä pakkoa ei ollut. Keskeistä Graeberin ja Wengrowen ajattelulle onkin, että he näkevät ihmisen varsin poliittisena olentona, joka tekee valintoja. He vyöryttävät esimerkkejä, joissa vierakkäisillä alueilla, samankaltaisissa olosuhteissa kulttuureista on kehittynyt täysin erilaisia. Esimerkiksi Alaskan athabascaheimo kieltäytyi omaksumasta inuiitien kajakkeja, vaikka ne olivat verrattomasti parempia kuin athabascalaisten kömpelöt veneet. Vastaavasti iniuutit kieltäytyivät omaksumasta athabascalaisten mainioita lumikenkiä. Tarve korostaa sitä, että ollaan erilaisia kuin naapurit saattaa estää hyvienkin vaikutteiden omaksumista. Joskus taas voidaan omaksua vaikutteita mieluustikin - jos ne tulevat sopivilta tahoilta. 


Kulttuurissa on kyse usein identiteetin tarpeesta. Muinaisessa Kreikassa ateenalaiset halusivat olla erilaisia kuin spartalaiset, ja päinvastoin; niinpä Ateenasta tuli koko ajan kosmopoliittisempi ja demokraattisempi kun taas Spartasta tuli koko ajan muukalaiskammoisempi ja hierarkisempi. Amerikassa Yurok -intiaanit halusivat olla vaatimattomia, itsenäisiä ja säästäväisiä, naapurit Kwakiut-intiaanit olivat taas hyvin hierarkisia ja päälliköt varmistivat itselleen liittolaisia ja alaisia hullun anteliailla ja mielipuolisuuteen asti hillittömillä juhlilla. 



Graeberin ja Wengrowen käsittelyssä kulttuureja ei aina ole helppo jakaa hierarkisiin ja tasa-arvoisiin. Heidän mukaansa koko kysymys siitä, milloin epätasa-arvo alkoi, on harhaanjohtava ja väärä kysymys. Se pitää sisällään myytin metsästäjä-keräilijöiden "alkuonnellasta", eräänlaisesta paratiisista, joka menetettiin maanviljelyn takia. Kuitenkin on runsaasti aineistoa siitä, että hierarkioita ja epätasa-arvoa on ollut metsästäjäkeräilijöilläkin. Toisaalta maanviljelys ei mitenkään automaattisesti tuottanut jyrkkiä hierarkioita. Elinkeinosta riippumatta oli mahdollista valita. Graeberin ja Wengrowen mukaan onkin parempi kysymys ihmetellä sitä, missä vaiheessa kulttuurimme on "jämähtänyt", ja tajumme mahdollisuudesta valita toisin on hämärtynyt. 

Yksi mielenkiintoinen ajatus on, että kulttuureissa on ollut nykyistä enemmän vuodenaikaisvaihtelua. Sama kulttuuri on voinut olla jyrkän hierarkinen osan vuotta, kun ruokaa on saalistettu sotilaallisen kurinalaisissa pienryhmissä. Vuodenajan vaihtuessa retkiltä on palattu pysyviin asumuksiin ja hierarkiat on purettu - riehakkaissa juhlissa on eletty lähes anarkistisesti. Ihmisellä on voinut olla jopa eri nimi eri vuodenaikoina. Kulttuuri on ollut hierarkinen ja anarkistinen - vuodenajasta riippuen. Moinen vaihtelu on herkistänyt ihmisiä tajuamaan, että vaihtoehtoja on.  

Kukaan gorilla ei - luultavasti - pilkkaa lauman suurinta gorillaa, kun tämä takoo rintaansa. Ihmiset taas vitsailevat mahtailijoiden kustannuksella jatkuvasti ja jotakuinkin kaikissa kulttuureissa. Ihminen kehittää keinoja vahtia valtaa, neuvotella säännöistä ja ihanteista... siis politikoida. Ihminen ei ole tuomittu kaikkien sotaan kaikkia vastaan, mutta ihminen ei ole myöskään suloisen viaton luonnonlapsi. Ihminen on poliittinen eläin, joka tekee niin hyviä kuin huonoja päätöksiä. Graeberin ja Wengrowen - epäilemättä hiukan epätasaisen - kirjan tärkeä sanoma on, ettei kulttuuri ole sen enempää ihmisluonnon geenien vääjämätön tulos kuin tuotantorakenteiden tai elinkeinojenkaan sanelema. Toki ne kaikki jotakin vaikuttavat, mutta ihmisellä on keinonsa tehdä valintoja, löytää vaihtoehtoja. Niitä keinoja ei kannata jättää vain mahtailijoiden käytettäviksi. 

sunnuntai 1. tammikuuta 2023

Kirottu valliralli

 

Liisa ihmemaassa kirjassa esitellään valliralli, jossa jokainen alkoi juosta, milloin mieli teki ja lakkasi juoksemasta, kun ei enää viitsinyt juosta. Kun Dodo lopulta huusi, ”Valliralli on päättynyt”, kaikki kysyivät häneltä, ”kuka voitti”. Se oli kiperä kysymys, ja vasta pitkään mietittyään Dodo keksi vastauksen: ”Kaikki ovat voittaneet ja kaikkien pitää saada palkinto.”

Tarina kuulostaa jotenkin tutulta. Elämme kulttuurissa, jossa kehutaan paljon. Ihmiset saavat SOMEssa valtavat määrät tykkäyksiä, vanhemmat kehuvat ja kannustavat lapsiaan, opettajat yrittävät muotoilla palautteitaan positiivisiksi. Kaiken tämän positiivisuuden keskellä elää valtava määrä pahoinvoivia ihmisiä. Osa heistä on tämän positiivisen maailman ulkopuolella, ja joutuvat ottamaan vastaan paljon mitätöintiä ja haukkumisia. Yllättävän moni itsestään epävarma elää kuitenkin kehujen ja kannustamisen ympäröimänä. Epäilevätkö he itseään kehuista huolimatta vai kehujen takia?

Aina yhtä epäluotettava maalaisjärki houkuttelee meitä ajattelemaan, että itsetunto ja pystyvyysuskomukset syntyisivät suoraviivaisesti kehuista ja onnistumisista. Sama patologisesti valehteleva maalaisjärki kehottaa vanhempia kehumaan lapsiaan, jotta näille kehittyisi hyvä itsetunto ja itseluottamus. Yhä useampi aikuinen muuttuu Dodoksi, ja lapset oppivat tunnistamaan, ”milloin Dodo puhuu”, eli milloin kehujen/palkintojen jakaja ei tiedä eikä välitä siitä, mitä oikeasti on tapahtunut. Hän vain suorittaa tehtävänsä jakamalla palkintoja mielivaltaisesti. Kun kaikki ovat voittaneet, vallirallin mitaleilla ei ole mitään arvoa. Valliralliprenikat ovat valheita, jotka kannustavat vain kysymään, olenko sittenkään kovin hyvä.

Kehujen perusongelma on tämä: ihminen tarvitsee kehuja ja tukea eniten silloin, kun hän epäonnistuu ja on surkea. Silloin saadut kehut ovat kuitenkin melkein poikkeuksetta ”Dodon puhetta”, jota kukaan ei usko.

Carol Dweckin kuuluisa ratkaisu tähän pulmaan on kehua oppimisesta, ei lahjakkuudesta tai valmiista osaamisesta. Vallirallin sijaista jokainen kilpailee omaa edellistä aikaansa vastaan. Tällöin on mahdollista havaita kehittymistä. Hyvä idea, ja toimiikin joskus. Porukan hitainkin voi kehittyä. Valitettavasti hän kuitenkin yleensä tietää olevansa porukan hitain, eikä siksi ole kovin innostunut. Takamatka voi olla liian iso.

En voikaan välttyä ajatukselta, että itsetunnon ja pystyvyysuskomusten osalta on jääty aivan liikaa kiinni kehuihin. Uskon, että on paljon voimakkaampia asioita, joita vain ei huomata. Tässä vain muutama, jotka tulivat nopeasti mieleen:

1)   Saanko vastuuta, luotetaanko minuun. Valheellisia kehuja enemmän itseätuntoani kasvattaa se, jos minulle annetaan vastuuta. Tämä ei ole valliralli, tätä ei voi suorittaa mekaanisesti ja todellisesta tekemisestäni kiinnostumatta - vastuuta voi antaa vain, jos ansaitsen tuon luottamuksen.  

2)   Kysytäänkö mielipidettäni. Useimmat meistä kokevat arvostuksen osoituksena, jos mielipidettämme kysytään ja siihen aidosti reagoidaan. Tämä on omiaan myös viemään ajatukset pois siitä myytistä, että kaikki olisi kilpailua. Sisäinen Dodomme haluaa suorittaa kaiken mekaanisesti, joten se laatisi kyselyn, jonka tulos on riittävän epämääräinen, jotta voidaan julistaa tuo kaiken ajattelun lopettava lopputulos – "kaikki ovat voittaneet ja ansaitsevat mitalin". Aidossa vuorovaikutuksessa ei ole kyse tästä, vaan vastauksesta ollaan oikeasti kiinnostuneita.

3)   Saanko kokemuksia siitä, miten asiat muuttuvat. Lähden hieman kaukaa – ilman omanikäistä leikkikaveria kasvaneet kultahamsterit suhtautuivat aikuisena tappioihin kovin raskaasti – lopullisina tuomioina alemmuudesta. Nahistelu ikätoverin kanssa voi parantaa itsetuntoa ja pystyvyysuskomuksia, koska ne tuottavat vakaumuksen, että voitot ja tappiot eivät ole pysyviä – välillä Hinku jahtaa Vinkua, välillä taas Vinku Hinkua. Sen minkä oppii sadoissa leikeissä lapsena, osaa paremmin aikuisena tosipaikan tullen. Sisäinen Dodomme opettaisi tämänkin suorittamalla – aikuinen pelaisi lapsen kanssa shakkia ja antaisi tämän voittaa joka toisella kerralla. Ei ole sama asia, vähänkin isompi lapsi tunnistaa tuosta tilanteesta Dodon huudon ”kaikki ovat voittaneet vuorollaan ja ansaitsevan palkinnon”.

 Voinko olla osa jotakin suurempaa. Jos kaikessa ei olekaan kysymys minusta ja omasta erinomaisuudestani, voin suhtautua tappioihini rauhallisemmin. Tappiot ja epäonnistumiset eivät tee minusta arvotonta, jos tavoittelen jotakin moraalisesti arvokasta. Silloin en ole häviön hetkellä luuseri vaan traaginen sankari. Eino Leino sanoo sen paremmin kuin minä:

Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä, –

vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
tietäen, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella?



lauantai 24. syyskuuta 2022

Ole minulle sensori!

Syksy 2022, tehtävä 6. Valitse yksi kuvaajissa esitetyistä mielenterveyshäiriöistä ja kuvaile sen keskeisiä piirteitä. Pohdi, miksi todennäköisyys sairastua valitsemaasi mielenterveyshäiriöön on suurimmillaan tietyssä iässä ja kehitysvaiheessa.

  

Loin kaksi hyvin erilaista, verraten lyhyttä mutta asiapitoista vastausta tähän. Ensimmäinen vastaaja tietää paljon, mutta ajattelee vähän. Toinen vastaaja tietää vähän yksityiskohtia, mutta hän ajattelee paljon. Kumpi on sinusta parempi?

 

Vastaaja 1.

Mielenterveyden häiriöiden luokitteluun on kaksi kansainvälisesti paljon käytettyä luokittelusysteemiä, amerikkalainen DSM sekä Suomessakin käytettävä YK:n terveysjärjestön WHO:n luoma ICD -luokitus. Molemmat niistä tunnistavat masennuksen ja se pitää erottaa mm. kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä tai päihteiden käytön suoraan aiheuttamasta masennuksesta – niille on omat diagnoosinsa. ICD 10 ei myöskään diagnosoi lähiomaisen kuolemaan liittyvää surua masennukseksi.

 

Masennuksen oireet ovat moninaiset. Emotionaalisiin oireisiin kuuluu masentuneen mielialan lisäksi esimerkiksi haluttomuus. Kognitiivisiin oireisiin kuuluu mm. pessimistinen tapa ajatella itsestä muista ja tulevaisuudesta, joskus myös vaikkapa päätöksenteon vaikeuksia. Masennuksen sosiaalisiin oireisiin kuuluu tyypillisesti vetäytyminen. Myös fyysisiä oireita voi esiintyä, mm. uniongelmia ja voimattomuutta.  

 

Oheisesta diagrammista näkyy, että todennäköisyys sairastua ensimmäistä kertaa masennukseen on suurimmillaan 19.5 vuoden iässä. Kuvaajan varjostettu alue on suurimmillaan 15-25 vuoden välissä, mikä tarkoittaa sitä, että todennäköisyyden arvio on epätarkimmillaan juuri tuolloin.

 

Masennukseen on monia syitä, usein laukaisevana tekijänä on jokin menetys, esimerkiksi ihmissuhteen päättyminen. Tästä näkökulmasta ajatellen 20 vuoden ikä on aika ymmärrettävä elämänvaihe masennuksen puhkeamiseen, koska tuolloin haetaan yleensä pysyvää parisuhdetta ja seurustelujen kariutumiset aiheuttavat menetyksen kokemuksia. Erik H. Eriksonin mukaan varhaisaikuisuuden kehityskriisi onkin juuri läheisyyden ja eristyneisyyden kriisin ratkaiseminen – käytännössä läheisyyttä tarjoavan ihmissuhteen luominen johonkuhun. Tämän kriisin epäonnistuminen voi ehkä näkyä nuorten aikuisten masennustilastoissa. Eriksonin mukaan identiteettikriisi on nuoruusiän kehityskriisi ja sekin voisi selittää kaaviota, varsinkin sitä, että masennuksen puhkeamisen todennäköisyys kasvaa merkittävästi nuoruusiän alkaessa. Epävarmuus henkilökohtaisesta ja sosiaalisesta identiteetistä, seksuaali-identiteetistä ja tulevasta ammatti-identiteetistä voivat ehkä altistaa masennukselle – kun omaa paikkaa ei löydy, elämää ei koeta enää kovin mielekkäänä.

Sosiaalipsykologisesti tarkastellen kyse voisi olla vertaisryhmistä. Esimerkiksi muutto opiskelujen perässä uudelle paikkakunnalle johtaa usein vertaissuhteiden muuttumiseen. Status eli ryhmältä saatu arvostus voi olla uusissa ryhmissä matalampi kuin ennen, roolit vähemmän mieluisia ja julkilausumattomat piilonormit hämmentäviä. Kaikki tämä voi johtaa vierauden kokemukseen ja altistaa masennukselle juuri diagrammin osoittamassa nuoren aikuisuuden iässä.

Diagrammin mukaan masennus voi kuitenkin puhjeta myös myöhäisemmällä iällä. Vaikeudet parisuhteessa, työelämässä tai vanhemmuudessa voivat selittää tätä. Samoin huonot elämäntavat kuten päihteiden liiallinen käyttö tai krooninen univelka. Biologisista tekijöistä mm. geenit voivat selittää alttiutta sairastua masennukseen, ja masentuneilla on havaittu poikkeavuutta hermoston toiminnassa, mm. stressiä säätelevässä hypotalamus, aivolisäke ja lisämunuaiset -järjestelmässä. Välittäjäaineista masennus on liitetty poikkeamiin esimerkiksi serotoniinin toiminnassa. Nämä syyt selittävät sen, että masennus voi puhjeta melkein missä ikävaiheessa tahansa paitsi lapsuudessa. Kun stressitekijöitä on kyllin paljon, biologisesti masennukseen taipuvainen sairastuu.

368 sanaa.

 

Vastaaja 2.

Yksi psykologian hankalimmista kysymyksistä on sisäisen ja ulkoisen toiminnan suhde. Ihmisellä voi olla ulkoisesti kaikki hyvin ja käyttäytymisen tasolla hän hymyilee iloisesti. Sisäisesti, hiljaa mielessään, hän kuitenkin voi olla lohduton ja kärsiä kovin. Sisäistä kokemusta on tavattoman vaikea tutkia objektiivisesti ja tämä vaikeuttaa myös psykiatristen diagnoosien tekemistä. Lääkärit tekevät diagnoosit usein muutaman kysymyksen perusteella – onko masennusoireita paljon, onko niitä ollut kauan ja haittaavatko ne elämää. Masennusta ei – ainakaan vielä – osata diagnosoida aivokuvauslaitteella tai verikokeella. Sisäinen kokemus kaiken merkityksettömyydestä pakenee objektiivisia mittareita, tiedämmekö lopulta mitä masennus on? Tyypillistä on ainakin se, ettei masentuneella ole aina kaikkia masennusoireita, mutta hänellä saattaa hyvinkin olla monia oireita jostakin muusta sairaudesta, vaikkapa jostakin ahdistushäiriöstä. Sairastavatko vaikkapa työpaikkakiusaamisen tai petetyksi tulemisen takia masentuneet todella samaa sairautta? Tai ne, joilla on synnytyksen jälkeinen masennus?

 

Oheisen graafin Y-akselilla on masennuksen puhkeamisen todennäköisyys ja X akselilla ikä.  Graafi olisi kiinnostavampi, jos masennus olisi jokin selkeä yksi asia, mutta niinhän ei ole. Samalle viivalle päätyvät niin työn uuvuttamat kuin pohjattoman yksinäiset ja ties ketkä. Voimmeko esimerkiksi tuon graafin perusteella ajatella, että lapset eivät masennu? Vai onko niin, että lääkäreillä ei ole hyviä työkaluja diagnosoida lasten masennusta. Entä onko todella niin, että masennus puhkeaa tyypillisimmin 19.5 vuoden iässä kuten graafi väittää, vai onko kyse siitä, että tuon ikäiset ovat opiskelijaterveydenhuollon piirissä ja voivat hakeutua yhteiskunnan kustantamaan hoitoon. Vanhemmat ihmiset joutuvat usein maksamaan hoitonsa itse, joten he ehkä enemmän sinnittelevät. Tai vanhemmat ihmiset ovat työterveyden piirissä ja siellä voi olla käytännössä erilaiset diagnostiset käytännöt kuin opiskelijaterveydenhuollossa. On myös huomattavaa, että graafi kuvaa masennuksen puhkeamisen todennäköisyyttä eri ikäisillä: Eli ihminen, jonka lievä masennus diagnosoidaan 19 -vuotiaana ja jonka masennus pahenee sietämättömäksi ja työkyvyttömyyttä aiheuttavaksi 30 -vuotiaana, näkyy oheisessa graafissa kohdassa 19 vuotta. Kuvaajan varjostettu alue on suurimmillaan 15-25 vuoden välissä, mikä tarkoittaa sitä, että todennäköisyyden arvio on epätarkimmillaan juuri tuolloin. Aineisto ei kuitenkaan paljasta, mihin tämä todennäköisyyden epätarkkuuden vaihtelu perustuu.

 

Jos kaikesta huolimatta tuo graafi kuvaa masennuksen todellisuutta ja masennus on aidosti nuoruusiälle ja varhaisaikuisuudelle ominainen häiriö, se voisi johtua kyseisten ikävaiheiden kehitystehtävistä: itsenäistymisestä vanhemmista, identiteetin ja elämänkumppanin etsimisestä, opiskelupulmista tai opiskelijoiden tunnetusti kyseenalaisista elämäntavoista – päihteistä ja unenpuutteesta.

 

345 sanaa.

 

 

 


keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

ÄLÄ MISSÄÄN NIMESSÄ USKO ITSEESI!

 

Kiistelimme pitkään pitäisikö opiskelija-asuntolan yhteisellä aamiaisella olla juustoa vai makkaraa. Kuuluin ”juustoleiriin”. Keskustelu oli aivan liian kiivasta, jotta kysymys olisi voinut olla vain leikkeleistä. Se oli jonkinlaista varjonyrkkeilyä, äänenlausuttujen järkevien väitteiden alla kinattiin jostakin tärkeämmästä: kenellä on eniten valtaa, kuka on suosituin, kehen luotetaan. Tämä avainkokemus herkisti minut kuuntelemaan myöhemminkin keskusteluja keskustelujen takana, ”haistelemaan” pätemistä, valtataisteluja tai vaikkapa hurmausyrityksiä näennäisen asiallisen puheen takana. Joskus osun oikeaan, mutta aivan varmasti sorrun myös ylitulkitsemaan ihmisiä.


Noora Mattila kertoo kirjassaan Heränneet amerikkalaisesta anopistaan Susanista, joka uskoo salaliittoteorioihin eikä hyväksy rokotuksia. Susan ei ole tyhmä tai itsekäs. Silti Mattilan selkeästi esittelemät, johtavilla asiantuntijoilla tarkistetut faktat eivät tee minkäänlaista vaikutusta anoppiin. Miksi?


Yksi syy on Susanin avainkokemus, jopa trauma: 28-vuotiaana hän koki kesän, jolloin San Franciscon alueella helikopterit levittivät viikottain kaikkialle hyönteismyrkkyä nimeltä malation. Laajojen myrkytysten avulla pyrittiin eroon hedelmäkärpäsestä, joka oli tuhoamassa alueen hedelmäpuut, ja samalla tuottoisan ja työllistävän elinkeinon. Viranomaiset olivat vakuuttuneita aineen turvallisuudesta. Paikalliset kuitenkin pelkäsivät sen aiheuttavan syöpää ja sikiövaurioita. Susan alkoi saada migreeni-kohtauksia ja hän uskoi ne melationin syyksi. Hän väitti myös löytäneensä tutkimuksia malationin vaarallisuudesta.


Noora Mattila yritti turhaan löytää kyseisiä tutkimuksia. Päinvastoin, erittäin laajoissa tutkimuksissa malationin ei ole todettu aiheuttavan merkittäviä terveyshaittoja – juuri siitä syystä aidosti haitallinen DDT -myrkky korvattiin malationilla. Tosin asiantuntijoiden mukaan minkä tahansa kemiallisen aineen haitallisuus riippuu annoksen määrästä. Lisäksi äärimmäisen harvinaisia, yksilöllisiä reaktioita ei koskaan voi täysin varmasti sulkea pois. Valtavirtatieteen näkökulmasta on kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että Susanin migreeni aiheutuisi malationista.


Kirjoittaja on anoppinsa kanssa eri mieltä paitsi rokotteista myös malation hyönteismyrkystä. Kumpikaan ei ole kemisti tai biologi, eikä pysty aidosti arvioimaan alan tutkimusten pätevyyttä tai erilaisten riskien todennäköisyyttä: tiede on kehittynyt niin pitkälle, että harva pystyy ymmärtämään edes kaikkia oman alansa tutkimuksia. Käytännössä mielipide-erot syntyvät siitä, kehen kukakin luottaa. Noora Mattila luottaa tieteen valtavirtaan, esimerkiksi Suomen THL:än asiantuntijoihin. Anoppi Susan taas uskoo valtavirtatutkijoiden olevan rahan ja maineen korruptoimia, sen sijaan hän uskoo yksittäisiin, vaihtoehtoisia näkemyksiä esittäviin lääkäreihin, luontaisparantajiin jne. Hän uskoo näitä vainottavan, koska he puhuvat totta. Kun faktat ylittävät ymmärryksemme, ratkaisevaksi tekijäksi jääkin juuri tuo - keneen kukakin uskoo. 


Noora Mattila myöntää anopillaan olevan perusteita auktoriteetti- ja lääketiedekammolleen. Virallinen yhteiskunta ja myös lääketiede on jäänyt kiinni aidoista moraalittomuuksista. Esimerkkinä Mattila mainitsee esimerkiksi Tuskegeessä (50-60-luvulla?) tehdyt kokeet, joissa tutkijat rekrytoivat mustia miehiä tieteelliseen kokeeseen kertomatta, mitä tutkimus koski: tutkittavilla oli kuppa ja puolet heistä jätettiin hoitamatta, puolet hoidettiin. Näin saatiin kyllä luotettavaa tietoa kupan vaikutuksista, mutta koe oli järkyttävän moraaliton. Vastaavia esimerkkejä on valitettavan paljon, varsinkin menneiltä ajoilta.


Nuorena opettajana katsoin tehtäväkseni kannustaa opiskelijoita nimenomaan itsenäiseen ajatteluun, irti auktoriteettiuskosta. Minusta on tullut tässä suhteessa paljon epävarmempi. Esimerkiksi tuo anoppi Susan on selvästi itsenäinen ajattelija, joka osaa kyseenalaistaa auktoriteetit. Kriittisyys on kuitenkin valikoivaa – hän ei tarkastele itselleen mieluisten väitteiden perusteluja ollenkaan kriittisesti.


Itse uskon, että tieteen auktoriteetkin ovat alttiita virheille – vahingoille, huolimattomuudelle, pätemiselle, koulukuntauskollisuudelle, rahalle ja jopa korruptiolle. Kaikki moraalittomuus ei ole jäänyt 1900 -luvulle. Luotan kuitenkin siihen, että tieteessä näitä virheitä korjataan, olkoonkin, että tieteen itseäänkorjaavuus vaatii toisinaan vuosia tai vuosikymmeniäkin. Eroan anoppi Susanista siinä, että luottamukseni meidän tavisten kykyyn arvioida tietoa on hyvin alhainen.


Perustelujani:

·       havainnot valikoituvat. Esimerkiksi rokotekriitikko kiinnittää suhteettoman paljon huomiota rokotteiden harvinaisiin haittoihin ja laiminlyö rokotteiden hyödyt.

·       motivoitu päättely. Vahvat mielipiteet vaikuttavat siihen, miten faktoja tulkitsee. Susanin maailmassa alhaiset kuolleisuusluvut rokotettujen joukossa eivät kerro rokotteiden tehosta vaan koronan vaarattomuudesta. Vastaavasti suuret kuolleisuusluvut rokottamattomien joukossa johtuvat Susanin maailmassa esimerkiksi maaperästä tms. vaikeasti tutkittavasta asiasta.

·      omakohtainen kokemus arvotetaan korkeammalle tietoa. Itselle tapahtuneet asiat puhuttelevat ja tuntuvat tärkeiltä, siksi niiden merkitystä yliarvioi. Yksittäistapausten ongelmana on se, että niistä on vaikea luotettavasti päätellä mitään: Susanin migreeni saattoi alkaa malation -ruiskutusten takia tai stressin takia tai jonkin meille tuntemattoman seikan takia, kyse voi olla sattumastakin. Vasta suuresta määrästä havaintoja voidaan alkaa päätellä, kuinka todennäköinen vaikkapa malation -aineen syyllisyys on.

·      faktat korvautuvat tarinalla. Faktojen ja lukujen maailma on useimmista hieman tylsä. Sen sijaan janoamme tarinoita ja niitä me osaamme arvioida: onko tarina viihdyttävä vai tylsä. Kykymme arvioida faktoja ja lukuja on heikompi. Siksi puhutteleva tarina voi tuntua uskottavammalta kuin vastaansanomattomimmatkaan mittaukset. Tarinoissa on kuitenkin sama ongelma kuin omakohtaisissa kokemuksissa – ne ovat yksittäistapauksia, joista ei voi luotettavasti päätellä paljon mitään.

·       sosiaalinen identiteetti. Meillä on taipumusta uskoa ”hyviksiä” ja epäillä ”pahiksia”. Toisin sanoen oman porukan ihmisiin luotetaan perusteetta ja inhokkiryhmän väitteitä epäillään liikaakin.

·       ajattelu korvautuu närkästyksellä ja tunnekuohuilla. Erityisesti some-algoritmit pitävät huolta siitä, että näemme paljon moraalisesti närkästyttäviä juttuja ja jakoja. Sometoimijat haluavat maksimaalisesti näkyvyyttä, ja sitähän saa juuri kuohuttavilla jutuilla. Tunnekuohussa moraali ja tieto menevät sekaisin – toisin sanoen faktat sovitellaan omaan moraaliseen näkemykseen sopiviksi; hyvis ei voi olla väärässä eikä pahis oikeassa, väittää sisäinen moralistimme. 

·       Vahvistusharha yhdistää kaikkia edellä mainittuja. Kun yritämme todistaa olevamme oikeassa, etsimme todisteita yksipuolisesti. Laiminlyömme vasta-argumentit joko kokonaan tai perehdymme niihin innottomasti.

·       ”false balance”, väärät vertaiset: Media suosii toisinaan keskusteluohjelmia, joissa vastakkaisia kantoja edustavat ihmiset väittelevät. Tämä kuulostaa pinnalta katsoen reilulta, mutta ei aina ole sitä. Jos toisella puolella on alan huippututkija ja toisella puolella omia arkipähkäilyjään tehnyt tavis, asetelma antaa arkiajattelijalle kohtuuttoman suuren painoarvon. Moni katsoja saattaa pitää tavista asiantuntijaa pätevämpänä, jos tavis esiintyy itsevarmasti, on sanavalmis, kertoo omakohtaisia ja hauskoja tarinoita. Nekin, jotka arvostavat asiantuntijaa, saattavat alkaa ajatella, että totuus on varmaan puolessa välissä tyyliin: paljonko on 30-20. Asiantuntija: ”edellyttäen että puhumme klassisesta matematiikasta, se on 10”. Kokemusasiantuntija: sydämeni sanoo, että se on 3020. En usko negatiivisuuteen ja miinusmerkkeihin. Tolkun ihminen: jotakin puolessa välissä, mutta lähempänä asiantuntijaa, sanotaan että 30.


Mattilan kirjasta jää mieleeni myös termi ”episteeminen onni ”, jonka ansiosta ihminen ilman omaa ansiotaan päätyy tosiin tai ainakin tieteen valtavirtaa edustaviin ajatuksiin. Jos olen elänyt riittävän luotettavassa yhteiskunnassa, minulla on taipumusta uskoa lääketieteen auktoriteettejä, ainakin useinmiten. Jos olen käynyt yliopiston ja tunnen ihmisiä, jotka tutkivat työkseen, opin väkisinkin, millaisia ovat tutkijan arkisen työn ongelmat ja voitot – silloin en usko ilkeisiin maailmanlaajuisiin salaliittoihin, mutta näen silti tutkijatkin erehtyvinä ihmisinä ja tutkimustulokset pikkuhiljaa kehittyvinä. Toisenlaisessa ympäristössä kasvaneena luultavasti epäilisin tiedettä tai valikoisin uskoni kohteeksi kaikkein populistisimmat tieteilijät. Jossakin ympäristössä kasvaneena saattaisin hurahtaa ihan puhtaaseen foliohattu -kamaan. 


Kuulun niihin, jotka ovat naureskelleet foliohattujen hölmöyksille. Noora Mattilan kirjaa lukiessani jouduin korjaamaan asennettani. Hermoille käyvätkin ihmiset ovat ihmisiä, heillä on syynsä, ja minut saattaa erottaa heistä lähinnä hyvä episteeminen onni.  


 

lauantai 28. marraskuuta 2020

YHTEISKUNNAN HEMULISOITUMINEN ON PYSÄYTETTÄVÄ


Luin pitkästi aikaa Tove Janssonin kirjaa Taikatalvi. Se on täynnä mainioita oivalluksia, mutta jostakin syystä tällä kertaa hymyilin erityisen leveästi kohtaukselle, jossa touhukas ja hyvää tarkoittava Hemuli yrittää opettaa Muumipeikon hiihtämään. Muumipeikko yrittää kaksi kertaa ja kaatuu molemmilla kerroilla nolosti. Hemuli kannustaa: ”Ei pidä menettää rohkeuttaan…. vielä kerran.” 

Lukija on oppinut odottamaan, että kolmas kerta toden sanoo. Muumipeikko sen sijaan ilmoittaa, että ”Minä menen kotiin. Laskekaan niin paljon kuin tahdotte, mutta minä menen kotiin.”

Hiljaa mielessään Muumipeikko vielä pitkänkin ajan päästä kuvittelee onnistuneen ja voittoisan kolmannen laskun. Oikeasti hän kuitenkin menee kaakeliuunin luo, ottaa palan hiiltä ja piirtää sohvan selkään kuvan Hemulista, joka on päällään lumessa. 

Tarina tuntui mielettömän raikkaalta. Vastalääkkeeltä otsikoille:
    5 vinkkiä, miten onnistut laihduttamaan
    Asiantuntija neuvoo – näin onnistut työnahaussa.
    Näillä 3 vinkillä parisuhteesi kukoistaa.
    Menesty yo-kirjoituksissa, kymmenen tärkeää pointtia.

Janssonin lempeässä maailmassa Hemulillakin on ystävänsä ja ihailijansa, mutta useimmille otuksille Hemuli on liikaa. Kirjaa lukiessa aloin miettiä, että mitäpä jos merkittävä osa nuorison (ja aikuistenkin) pahoinvoinnista johtuu yhteiskunnan ”hemulisoitumisesta”, jossa tavoitteet ovat aina itsestäänselvyyksiä ja vain keinoja pohditaan. 

   Totta kai haluat laihtua, tässä sinulle keinot.
   Totta kai haluat parisuhteen (turha miettiä minkälaisen), 
   tai työn tai läjän laudatureja, tässä sinulle keinot siihen.

Voisiko näistä vinkkilistoista pitää vaikka viiden vuoden tauon. Jos siinä ajassa keksisimme, mitä haluamme. Mietitään niitä keinoja sitten vähän myöhemmin. 
Jos jaksetaan.

torstai 12. marraskuuta 2020

OLEN TOIPUVA UNENNÄKIJÄ

 

Martin Luther Kingillä oli unelma ihmisten tasa-arvosta. 

Jos FBI:n salakuuntelunauhoja on uskominen, Kingin persoonassa oli kuitenkin paljonkin toivomista, erityisesti suhteessa naisiin. Hänen unelmansa oli silti hyvä. Yksi parhaista.

 

Sitten on näitä muita unelmia: Ajatellaan, että vaikkapa lukiolaisen pitäisi löytää oma juttunsa, unelmansa. Ammatinvalinnan avuksi tarjoillaan innostavia tarinoita. Fiksuja, samaistuttavia nuoria käy kertomassa, miten he ovat löytäneet paikkansa ja miten tohkeissaan he nyt ovat kaikesta hienosta, mitä yliopisto voi tarjota. Heistä ei - toivottavasti - ole olemassa FBI:n salakuuntelunauhoja, mutta uskon heidän olevan hyviä ihmisiä. 

Heidän unelmistaan en yleensä niin innostu.

 

Jos lukiolainen haaveilee psykologin, lääkärin, eläinlääkärin, juristin, näyttelijän, huippu-urheilijan… elämästä, se voi tuoda kyllä paljon kaivattua virtaa, opiskelumotivaatiota. Ammatinvalinnan avuksi nämä unelmat eivät luultavasti ole kovin hyviä.

 

Miten niin?

Kyseisissä ammateissa ei sinällään ole mitään vikaa. Unelmissa on. On huikean hyvin menestyneitä lukiolaisia, jotka pitävät välivuoden toisensa jälkeen, koska unelma on lyöty lukkoon, eikä siitä voi joustaa. On päästävä lääkikseen… tai psykaan… tai teatterikorkeaan. Ja lehdet ovat täynnä unennäkijöitä, jotka sitkeästi yrittäen saivat unelmansa toteutumaan, ja ovat nyt tyytyväisiä. Ehkä ovat ihan oikeasti onnellisia, mutta tarina on vinoutunut. Tarvitaan tarinoita niistä, jotka vuodesta toiseen yrittävät, eikä unelma vain toteudu. Tai tarinoita niistä, jotka vain ajautuvat jonnekin ja ovat hyvin onnellisia.

 

Voisiko asiaa tutkia?

Kuvittelen tutkimuksen. Selvitettäisiin, ovatko unelma-alojen ihmiset onnellisempia kuin muut. Esimerkiksi lääkärin, psykologin, huippu-urheilijan ja näyttelijän ammateista unelmoidaan. Verovirkailijan, kirjastonhoitajan tai kunnanjohtajan hommista ei. Ovatko psykologit ja lääkärit paljon onnellisempiä kuin verovirkailijat tai kirjastonhoitajat? Rohkenen epäillä.

 

Itse olen unennäkijä pahimmasta päästä.

Kun olin lukiolainen unelmoin, että minusta tulee piispa. Nyt ajatus naurattaa. Paljon kamalampaa ja minulle sopimattomampaa ammattia en keksi. Onneksi unelmat eivät yleensä toteudu. Tuolloin olin kuitenkin toista mieltä. Kuuluin niihin, joille unelma oli pakkomielle. Teologiseen on aika helppo päästä, mutta minä luin pääsykoekirjat hirvittävällä apinan raivolla – olisi ollut sietämätöntä jäädä rannalle… en olisi kestänyt moista… minulla oli unelma ja se oli pakko saavuttaa tai olisin epäonnistunut elämässäni.

 

Toki nuorten pitää saada unelmoida. Se motivoi, auttaa etsimään identiteettiä ja on ehkä muutoinkin hyödyllistä. Yhteiskunnan ja aikuisten ei kuitenkaan pitäisi heittää bensaa liekkeihin. Martin Luther Kingin unelma tasa-arvosta on näky, nuoren Vesan Laineen unelma piispanhiipasta oli harhanäky ja vankila, josta onneksi vapauduin.

 

Sekin pitäisi sanoa ääneen, etteivät kaikki nuoret unelmoi. Jotkut hyvin rehellisesti myöntävät, etteivät oikein tiedä, mitä elämältään haluaisivat. Kaiken unelmapuheen keskellä he luultavasti kokevat itsensä viallisiksi. Eivät ole. Unelmista on hyötynsä, mutta ne eivät ole välttämättömiä. Onnen löytää unelmoimattakin.


Itse olen toipuva unennäkijä.

Minulla on ollut suuruusunelmia ja sitten hiukan realistisempia. Virtaa olen unelmista saanut, mutta unelmat ovat myös kaventaneet minua. Esimerkiksi unelma terapeutin urasta johti siihen, että kuvittelin kovin tarkkaan tietäväni millaista psykologiaa tarvitsen ja millaista en. Ja väärässä olin, ja usein. 


Olen jo vanha setä ja pidän yhä unelmoinnista, mutta...

olen suorastaan vihainen, kun aikuiset ottavat unelmoinnin kovin vakavasti. Unelmiin pitää suhtautua varovaisesti ja epäillen. Osa unelmista on ansoja ja vankiloita, osa joutavaa blingblingiä. Yleviäkin unelmia on, mutta niiden kanssa saa punnertaa… ne vaativat usein valtavasti kärsivällisyyttä.

 

torstai 22. lokakuuta 2020

ÄLÄ KOSKAAN USKO KASVOJANI!

 

Olen koulun juhlasalissa ja kuuntelen Aalto-yliopiston professoria, joka puhuu täyttyä potaskaa – "kieliä ei tarvitse lukea, koska google-kääntäjä, työtön saa matemaattisella väistämättömyydellä töitä, jos vain pystyy luomaan 10 unelmaa…" Sisäisesti kiehun raivoa ja mietin, onko moraalinen velvollisuuteni järjestää kohtaus ja marssia mielenosoituksellisesti pois salista. En marssi. Mutta tärkeä kysymys kuuluu, miltä minä näytän? Näkeekö luennoitsija kasvoiltani, mitä ajattelen. Tuijotan jäykästi tyhjyyteen edessäni, purentalihakseni ovat aktivoituneet, kuvittelen raivoni näkyvän kilometrien päähän. Todellisuudessa ulkopuolisen voi olla vaikea tietää mitään sisäisistä ajatuksistani. Jos luennoitsijan katse osuu kasvoihini, hän saattaa hyvinkin tulkita minun kuuntelevan poikkeuksellisen keskittyneesti.

Olen PSOP:in koulutuspäivillä. Luennoitsija on mielestäni erinomainen ja tulen myöhemmin opetuksessani viittaamaan hänen puheisiinsa usein. Mutta menossa on päivän viimeinen luento ja kasvoiltani saattaa kuvastua väsymys. Vilkuilen myös vähän väliä kelloani, sillä minun on pakko lähteä kesken luennon ehtiäkseni junaan. Jos luennoitsijan katse osuu minuun ja hän näkee väsymyksen ja kellonvilkuilun, hän saattaa tulkita aikaisen lähtöni tyytymättömyyden merkiksi, vaikka todellisuudessa olen innostunut ja inspiroitunut.

Läpinäkyvyyden illuusio tarkoittaa, että yliarvioimme pahasti sitä, miten selvästi tunteet näkyvät meistä ulos. Ajattelin pitkään, että ko. termi on vain pieni hauska lisätieto, hyödyllinen lähinnä  esiintymisjännityksestä kärsiville: Kuvittelemme helposti muiden tunnistavan tunteemme yhtä tarkasti kuin itse ne havaitsemme, mutta niin ei tietenkään ole. Tämä yksinkertainen ajatus helpottaa niitä, joista on noloa, jos jännittäminen näkyy. Vaikka katsojat voivat joskus huomata jännityksen, he eivät havaitse sitä yhtä selvästi kuin jännittäjä itse. Malcolm Gladwellin uusi kirja Talking to strangers johti minut ajattelemaan, että läpinäkyvyyden illuusio ei olekaan pieni lisätieto, vaan se kuuluu psykologian sisältöjen keskiöön. 


Gladwell analysoi mm. suosittua televisiosarjaa Frendit. Siinä roolihenkilöiden ilmeet ja eleet heijastavat aina tarkasti heidän todellista tunnetilaansa. Kyse ei ole varsinaisesti ylinäyttelemisestä, vaan korostetun naivista kerronnasta. Koukeroista juonta pystyy seuraamaan vaikka laittaisi äänen pois – näyttelijöiden ilmeet ja eleet ovat helppolukuisia ja ”yksi yhteen” heidän roolihahmojensa todellisten tunteiden kanssa. Todellisuus on kuitenkin toista. Peitämme ja kätkemme tunteitamme, hymyilemme kohteliaasti vaikka olisimme raivoissamme, tai ilmeemme ja eleemme heijastavat jotakin ajatusta, joka ei lainkaan liity meneillään olevaan keskusteluun.

Tutkittua tietoakin surkeudestamme on. Tim Levine on näyttänyt ihmisille videoita, joissa osa henkilöistä valehtelee, osa ei. Tunnistamme tietenkin kaikkein surkeimmat valehtelijat – ne joiden sanaton viestintä huutaa totuuden Frendit -sarjan tapaan kilometrien päähän. Suuri osa ihmisistä pystyy kuitenkin valehtelemaan aika sujuvasti, ei siis tarvitse olla psyko- tai sosiopaattinen nero huijatakseen ihmisiä. Asiaa mutkistaa lisää se, että merkittävä osa ihmisistä lähettää harhaanjohtavia viestejä puhuessaan totta. Joku saattaa puhua hermostuneesti ja puolustelevasti esimerkiksi vain sen takia, että heidän syyttömyyttään epäillään. Tim Levinen tutkimuksissa jopa tiedustelun ja poliisitutkinnan ammattilaiset olivat surkeita lukemaan sanatonta viestintää. He tunnistavat kyllä selkeät viestit täydellisesti, mutta menivät vipuun lähes aina, kun viestit olivat ristiriitaisia ja epäselviä.

Gladwell vyöryttää esimerkkejä siitä, miten harhaanjohtavaa on uskoa Frendien maailmaan, jossa sanaton viestintä on suoraviivaista ja selkeää. Esimerkkejä löytyy useilta elämänalueilta:

·  Kuuban tiedustelupalvelu huijasi amerikkalaisten tiedustelupalvelun sinänsä älykkäitä ja kokeneita tutkijoita. Näiden oli vaikea uskoa, että arvostetut ja uskottavasti käyttäytyvät agentit olivatkin kaksoisagentteja.

·  Brittien Chamberlain oli niitä harvoja läntisiä valtiomiehiä, jotka neuvottelivat Hitlerin kanssa kasvotusten – ja Gladwellin mukaan hän meni juuri siksi ansaan. Kun toinen katsoo suoraan silmiin ja antaa sanansa, tätä on vaikea uskoa kavalaksi. Churchillin oli helpompi väistää ansa, koska hän ei neuvotellut Hitlerin kanssa kahdenkesken (muitakin syitä miesten asenne-eroon tietenkin oli).

· Tuomarit häviävät tekoälylle, kun pitää arvioida ketkä rikollisista voidaan turvallisesti vapauttaa. Gladwellin mukaan tuomarien suoritus paranisi merkittävästi, elleivät he kohtaisi rikollisia kasvoista kasvoihin ja altistuisi viattomilta ja rehdeiltä vaikuttaville vakuutteluille. Tai sille, että viaton viestii epäselvästi ja hermostuneesti.

· Vuorovaikutuksen tulkitseminen on vaikeaa aina. Humalassa se on erityisen vaikeaa. Tämä tekee seksuaalisen häirinnän ja raiskausten oikeuskäsittelyistä mielipuolisen vaikeita. Humalainen mies avaa humalaisen naisen puseron nappeja. Nainen ei vastustele, mies tulkitsee sen suostumukseksi. Tosiasiassa nainen on liian peloissaan puhuakseen. (Tämä voi vaikuttaa uhrin syyttämiseltä, minkä Gladwell kuitenkin kiistää – hän ei halua vapauttaa kyseisten tapausten miehiä syytteistä, mutta haluaa, että raiskausten ennaltaehkäisemisessä kiinnitettäisiin enemmän huomiota humalajuomisen vähentämiseen).

· Pankkivalvonta petti, kun – epäilyistä huolimatta – ei tutkittu luotettavalta ja uskottavalta tuntuvan sijoittajan aivan epärealistisen tuottoisia liiketoimia.

Gladwellin kirja kulkee synkissä aiheissa, mutta tunteiden läpinäkymättömyydestä on paljon kevyempiäkin esimerkkejä. Aloitin siitä, miten oma viestintä luentotilanteissa on joskus ristiriitaista. Sama pätee tietenkin opiskelijoihinkin – kivikasvoisen ilmeettömänä ollut opiskelija saattaa kokeessa osoittaa kuunnelleensa tarkkaavaisemmin kuin kukaan. Työhonottotilanteessa haastattelut ovat toivottoman harhaanjohtavia – epäreiluja hermostuneille todenpuhujille. Gladwell ei silti kannusta olemaan ylenpalttisen epäluuloinen. Yhteiskunnan toiminta edellyttää sitä, että pääsääntöisesti uskomme, mitä muut meille sanovat. Useinmiten ihmiset puhuvat totta tai ainakin riittävän totta. Silloin kun epäilykset kuitenkin heräävät ei kannata uskoa kovin vahvasti sanattomaan viestintään – se on toivottoman monimuuttujainen maailma.