tiistai 30. tammikuuta 2018

ÄLÄ RUOKI PRINSESSAA

Kuva: Wikipedia commons, Edmund Dulackin piirros
H.C. Andersenin sadussa öinen kulkija väittää olevansa aito prinsessa. Vaan kuka tietää, ehkä neito valehtelee tehdäkseen vaikutuksen? Niinpä perheen äiti "virittää prinsessanpaljastimensa" - neidon vuoteeseen laitetaan salaa herne ja sen päälle 40 patjaa ja muuta pehmikettä. Neito kuitenkin nukkuu huonosti ja on aamulla mustelmilla. Hän on siis aito prinsessa, tavallinen ihminen kun ei mitenkään voi olla niin herkkähipiäinen. 

Anderssen saattaa naureskella hienostelun tarpeelle hieman kuin sadussa keisarin uusista vaatteista. 

Satua voi kuitenkin tulkita monella tapaa. Itse haluan käyttää sitä erään modernin ongelman kuvaamiseen: Herkkyys on hyvä, huomaavaisuus ja toisen kunnioittaminen ovat hyviä, mutta melkein kaikki hyvät asiat voi vetää överiksi.  Äärimmilleen vietyinä hienotunteisuus ja aitous ovat toisensa poissulkevia asioita. 

Miten niin?  

Tein luokassa galluppeja. "Kuinka moni on ainakin kerran elämässään saanut sinänsä aiheellista mutta liian ankaraa palautetta?" Käsiä nousi.  Päteväkin kritiikki on murskaavaa, jos se tulee väärällä hetkellä tai sitä tulee liikaa kerralla. "Entä kuinka moni on ainakin kerran elämässään saanut liian myönteistä palautetta?" Taas nousee käsiä. On ärsyttävää saada kehuja suorituksesta, jonka itse tietää surkeaksi. Se on kiusallista, se tuntuu sääliltä ja syö kehujan uskottavuutta. Viimeinen gallup: "Kuinka moni ainakin kerran elämässään saanut joltakulta hyvältä ystävältä todella tylyn kuuloista palautetta ja kokenut sen hyväksi?" Paljon käsiä, tietäviä hymyjä ja nopeita katseita.

Ihminen on mokannut esitelmän/ soittoesityksen/ urheilusuorituksen tms., ystävä tulee ja sanoo: "Olit sitten porukan paskin." (Tämä oli kielellisesti siistitty versio).  Ystävykset katsovat hetken toisiaan ja alkavat sitten nauraa. 

Mitä ihmettä tapahtui? Miten moitteet voisivat tuntua hyvälle? Vastaus piilee ilmeisesti siinä, että ystävä ei ota epäonnistumista niin kovin vakavasti. Se ei ole hänestä niin vakavaa ja totista, ettei siitä voisi puhua. Samalla hän ottaa ystävänsä tunteen riittävän vakavasti - jakaa v*****ksen ja sanoittaa sen. Psykologian kielellä validoi ja normalisoi ystävänsä tunteita. 

Varoituksen sana - jos sovellat tätä ilmiötä kovin suoraviivaisesti, voit tahtomattasi lyödä lyötyä, ja lujaa. Pitää muistaa, että kaikki kädet eivät nousseet. Ihmiset ovat erilaisia ja ellet tunne ystävääsi kovin hyvin, ei kannata ottaa isoa riskiä. 

Mutta ehkä sen uskaltaa hieman oudompienkin kanssa, ettei varsinaisesti "ruoki prinsessaa", ei ihastele ylireagointeja. Arkinen suhtautuminen mokiin, virheisiin ja pettymyksiin on luultavasti parantavampi vaihtoehto kuin ylenpalttinen empatia. 

Meillä täällä Porissa on kampanja - älä ruoki karhua. Julisteessa on pessimistisiä ja latistavia kommentteja laukova karhu. "Ei tästäkään mitään tuu..." Hyvä kampanja, älä ruoki tuota karhua. Rinnalla voitaisiin silti tarvita tämä  "älä ruoki prinsessaakaan" -kampanja. 



maanantai 29. tammikuuta 2018

MIKÄ SUN ON JÄNÖNEN, KUN ET ENÄÄ HYPPELE?

Jäniksellä oli huono ja vetämätön olo. Ei paljon tehnyt mieli hyppiä. Mutta sehän ei tietenkään käy, kaikkien jänisten pitää olla terhakkaita ja terveitä. Jos jänis ei hyppele, se voi olla masentunut tai jotakin muuta aivan kauheaa. Jänis pitää saada nopeasti hyppimään. 

- Kyse on huonosta itsetunnosta. Jänistä ei ole kannustettu ja kehuttu, sanoi ensimmäinen parantaja. Hän ei ollut vuosikymmeniin lukenut naistenlehtiä, eikä tiennyt, että itsetunto oli jo mennyt muodista. 
- Ei ei ei, sanoikin heti muodikkaampi selittäjä. Kyse on puuttuvasta itsemyötätunnosta. Jänis on ottanut liian raskaasti epäonnistumisensa. Jänis voisi ehkä osallistua kansainväliseen mindfulness - sessioon omalta älykännykältään. Se parantaisi jänön resilienssiä... ja sitä kautta siitä tulisi enemmän voikukka- kuin orkideapupu. 
- Minä suhtautuisin näihin psykologisoiviin teorioihin varauksella, sanoo luonnontieteellisesti suuntautunut jänötohtori. Epäilen jänön nukkuneen liian vähän. Siitä väsymys. 
- Pah... sanoo pupujen psykoanalyytikko. Nykyajan kotkotuksia. Kuunnelkaa pupua, niin huomaatte, että kyllä sillä on ihan selvästi äitisyndrooma. Äiti on pakottanut sen reippailemaan. Tuo jähmettyminen liikkumattomaksi on tavallaan keino uhmata äitiä, eräänlaista itsenäistymistä. Että jos sinä käsket hyppimään, niin sitten minä en ainakaan liiku. 
 - Älä säädä päätäsi, vika on yhteiskunnassa, sanoo silloin psykoanalyytikon ikätoveri ja ryyppykaveri, (ja yhtä partainen, villapaitaan ja pyöreisiin silmälaseihin sonnustautunut) marxilainen jänöspesialisti. Kapitalistinen järjestelmä takaa sen, että hyödyn hyppimisestä korjaa joku muu. Hyppimättömyys on rationaalinen valinta, poliittinen teko. Jänön ongelma on vain se, ettei se pelokkaana uskalla järjestäytyä. 
- Kylläpä on tunkkaisia selityksiä, huokaisee paikalle hälytetty Dweck. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että jänö on pysyvyyden viitekehyksessä. Se uskoo hyppimisen johtuvan luontaisista ominaisuuksista, joihin ei voisi vaikuttaa. Jänö alkaa kyllä hyppiä, kun se saadaan uskomaan kasvun viitekehykseen ja mahdollisuuteen hyppiä entistä reippaammin. 

Entäpä jänö itse? 
Se oli jo aikoja sitten hypännyt pois, erääseen suojaiseen koloon murjottamaan. 
Kun siltä kysyttiin, miksei se enää hyppele tuon enempää, vastaus oli:
- Olen jänö enkä ihminen. Me jänöt ei vaan aina jakseta. Joskus tekee mieli murjottaa. Ehkä te ihmiset olette toisenlaisia, joten hyppikää ite. 

Sen pituinen se. 

tiistai 26. syyskuuta 2017

TAPAUS OKSITOSIINI

Oksitosiini on julkkis hormonien joukossa. Sitä nimitetään joskus ”rakkaus-hormoniksi”, koska sitä erittyy hellyyden ja rakkauden tunteen hetkellä verenkiertoomme. Se myös tuottaa lisäpotkua äidilliseen hoivaviettiin. ”Rakkaus” –hormoni on tietysti herättänyt paljon kiinnostusta tieteen ulkopuolellakin – mm. tuo kuvan esittämä koru, joka on tehty oksitosiinihormonin kemiallisen kaavan mukaan.

Oksitosiinia on kuitenkin aika vaikea tutkia ihmisellä. Sen jäämiä voidaan toki mitata verenkierrosta, mikä kuitenkin altistaa monenlaisille häiriötekijöille. Aika suosituksi onkin tullut tapa tehdä tutkimus toisin päin – ruiskuttaa ihmisen nenään oksitosiiniruisketta (kontrolliryhmälle pelkkää placeboa esim. vettä). Tämän jälkeen havainnoidaan eroja käytöksessä. Monenmoista myönteistä on havaittu. Oksitosiini on erikokoisissa ja –tasoisissa tutkimuksissa lisännyt:
- äidillistä hoivaa (ja mm. sitä kuinka söpöiltä vauvat naisten mielestä näyttävät)
- sensitiivisyyttä vanhempana
- koehenkilöiden luottavaisuutta
- auttamishalua (esim. sitä kuinka paljon antaa rahaa hyväntekeväisyyteen).
- Asperger –diagnosoitujen sosiaaliset oireet ovat toisinaan lieventyneet oksitosiiniruiskeen ansiosta.
- Lystikkämmässä tutkimuksessa havaittiin, että oksitosiinin ansiosta ihminen ja koira tuijottelivat toisiaan kauemmin.

Suosikkini on tutkimus, jossa tutkittiin heteroseksuaalisten mieskoehenkilöiden käytöstä erittäin viehättävän tutkimusavustajan seurassa. Sinkkujen käytökseen oksitosiinisuihkeella ei ollut vaikutusta, mutta seurusteleviin miehiin hormonilla oli selvä vaikutus – he pysyttelivät 10-15 centtimetriä kauempana kauniista avustajasta. (Kontrollitilanteessa avustaja oli mies, eikä oksitosiinilla ollut mitään vaikutusta tutkittavien pitämään etäisyyteen.) Oksitosiini sai siis parisuhteessa olevat miehet välttelemään kiusauksia (Sapolsky 2017, 111).

Mutta ennen kuin innostumme liikaa ja alamme asentaa oksitosiiniparfyymia koulun ilmastointikanavaan, muutama varoituksen sana:
- Data on kohinaista. Oksitosiinin myönteiset vaikutukset eivät tule esiin kaikissa tutkimuksissa.
- Hormoneille on tyypillistä vahvistaa jo olemassaolevia taipumuksia (”eivät laita radiota päälle, vaan pikemmin säätävät volymia”). Psykopaattia tuskin voisi hoitaa oksitosiinilla.
- Oksitosiinilla näyttäisi olevan pimeä puolensa – se vaikuttaa lisäävän aggressiota ulkoryhmää kohtaan, ja samalla lisäävän kritiikitöntä suhtautumista sisäryhmää kohtaan. Tämä on sinänsä loogista, jos oksitosiinin rooli on vahvistaa vanhemmuutta. Oksitosiinin johtaminen huoneilmaan olisi kuitenkin tyhmä temppu (jos se edes toimisi, pitoisuuksien täytyisi olla aika rajuja, jotta mitään vaikutusta kannattaisi edes odottaa) – yhteiskuntamme tuskin tarvitsee enää yhtään enempää "kuplia" ja ryhmien välistä vastakkainasettelua.

Niin että saa jäädä tuo korukin ostamatta. Muumikoru on parempi lahja. 

"Rakkaustohtori" Palu Zakin luento:
ja kriittinen puheenvuoro:



maanantai 25. syyskuuta 2017

MIKSI MIKÄÄN EI KOSKAAN RIITÄ?

Robert Sapolsky (Behave 2017, 67-68) antaa kiinnostavan selityksen sille, miksi mikään ei koskaan riitä. Aloitetaan apinoista:
Kun apina painaa vipua 10 kertaa, se saa rusinan. Apinan aivojen nucleus accumbensissa erittyy dopamiinia sanotaan vaikkapa 10 yksikköä. Apina jatkaa vivun painelua ja yllättäen se saakin kaksi rusinaa. Nucleus accumbensissa erittyy noin 20 yksikköä dopamiinia. Kaksinkertainen palkkio, kaksinkertainen dopamiinin eritys, ehkä myös kaksinkertainen mielihyvä. Mutta asia alkaa mutkistua: Kun apinaa jatkuvasti palkitaan kahdella rusinalla, dopamiinitasot palaavat alun 10 yksikköön.

Ovelassa jatkotutkimuksessa apinat on koulutettu odottamaan joko kahta tai 20 palkintoa ponnisteluistaan. Jälleen tutkijat yllättävät apinat iloisesti - ne saavat joko 4 tai 40 palkintoa. Mitä tekee nucleus accumbens? Se on pullollaan dopamiinia, ja mikä tärkeintä – se reagoi molempiin yllätyksiin yhtä voimakkaasti. Ilmeisesti nucleus accumbens ei osaa laskea. Se vain vertaa saatua palkkiota odotettuun palkkioon. Nucleus accumbensin dopamiinikylvyt voivat siis syntyä yhtä hyvin pienestä kuin suuresta palkkiosta – kunhan ne ovat suurempia kuin odotettiin.

Oletetaan, etta sama pätee ihmiseen ja tehdään Sapolskyn innoittama ajatusleikki. Kuvitellaan, että Porin kaupunki haluaisi palkita juuri minua, ja palkkani nostettaisiin ministeriluokkaan tai yli. Saisin 10 000 euroa kuussa. Jupii!!!, huutaisi nucleus accumbensini dopamiinispäissään. Kevääseen mennessä olisin kuitenkin jo tottunut tuohon järjettömän isoon palkkaan, enkä osaisi siitä suuremmin riemuita. Seuraavana vuonna Porin kaupunki laskisi palkkani 9 500 euroon – yhä järjettömän hyvä palkka, mutta nucleus accumbensini ei osaa laskea tai suhteuttaa. Sen tehtävänä tuottaa vertailuja aiempaan. Aivokuoreni pystyisi ymmärtää realiteetteja – tietäisin saavani järjettömän hyvää palkkaa ja yrittäisin tuntea jotakin kiitollisuuden tapaista. Mutta ilman nucleus accumbensin dopamiinikylpyjä, tunteessani ei olisi voimaa eikä riehakuutta. Saattaisin jopa tuntea kummaa alakuloa ja eksyä miettimään, mistä minua rangaistaan, kun palkkani on enää 9 500 euroa.

Sapolsky viittaa lukuisiin tutkimuksiin, jossa nucleus accumbens ei ole aktiivisimmillaaan silloin, kun koemme mielihyvää, vaan silloin kun odotamme sitä. Ahaa – se ei siis olekaan ensisijassa mielihyvän vaan motivaation palveluksessa.  Jos jokin palkkio tulee varmasti, sen eteen ei tarvitse ponnistella. Mutta jos jollakin elämänalueella on tarjolla odottamattoman suuria palkkioita, tarmo kannattaa sijoittaa sinne. ”Kyllä” aktivoi nucleus accumbensin dopamiinihermosoluja, ”ehkä” saa ne hurmokseen.


Entäpä ihmiset? Ihmisaivoista ei ole tapana mittailla tarkkoja dopamiinimääriä, mutta nucleus accumbensin aktiviisuuden määrää voidaan tutkia aivokuvauslaitteilla. Sapolsky (2017, 163) kertoo tutkimuksesta, jossa vertailtiin erikokoisten rahapalkkioiden vaikutusta lapsiin, nuoriin ja aikuisiin. Keskisuurien palkkioiden osalla eri-ikäiset olivat samanlaisia keskenään. Nuoret erottuivat kuitenkin pienten ja suurten palkkioiden kohdalla muista. Suuri palkkio sai aikaiseksi jättimäisen reaktion. Pieni palkkio puolestaan näytti pikemminkin sammuttavan nucleus accumbensin kuin aktivoivan sitä. Yksi pääsky ei tee kesää, eikä yksittäinen tutkimus kerro koko totuutta. Varovaisesti voidaan kuitenkin spekuloida, että apinolla havaittu nucleus accumbensin toimintaperiaate toimisi ainakin murrosiäkäisillä ihmisillä. Jos nucleus accumbens alkaa palkita suurten palkkioiden tavoittelusta ja rangaista pieniin palkkioihin tyytymisestä, se voisi – osittain – selittää nuoruusikään usein liittyvää elämyshakuisuutta ja riskinottoa. Varsinkin kun samassa iässä itsehillintään ja riskien hallintaan erikoistunut otsalohko on vasta kehittymässä. Sapolskyn sanoin:  nuoruusikä on aikaa, jolloin on tavallista todennäköisempää tappaa joku, sortua huumeisiin, kaataa diktaattori, lähteä kotoa ikiajoiksi, keksiä uusi taidemuoto, mennä naimisiin toiseen heimoon kuuluvan kanssa, tulla uskoon, mullistaa fysiikka tai mukiloida mummo. 

maanantai 4. syyskuuta 2017

SELVIYTYSMISENNUSTE JA MOTIVAATIO


- Meidän ryhmä on valmis.
- Olittepa nopeita. No, sanokaa joku esimerkki, mistä huono opiskelumotivaatio voi johtua.
- No siitä, että ei vaan kiinnosta.

Voihan sitä noinkin ajatella, mutta ei tuolla analyysillä vaikutusta tee. Emme tekisi paljon mitään, jos tekisimme vain sellaisia asioita, joihin meillä on heti valmiiksi palava kiinnostus.

Arjessa motivaatio-ongelmia kuitenkin selitetään kuitenkin juuri tähän tapaan:
En ole kiinnostunut matikasta/ruotsista/psykologiasta tms. --> en ole motivoitunut --> en tee mitään.

Kognitiiviseen psykologiaan perehtynyt voi tuottaa vaihtoehtoisen selityksen:
En tee --> en osaa  --> en ole motivoitunut --> selitän itselleni, että koko oppiaine on huono ja tyhmä.

Millä perusteella tuo kognitiivisten psykologien selitys olisi parempi?
Sitä voidaan tutkia jopa kokeellisesti. Jos saada ihmiset uskomaan, että heidän on mahdollista osata ja oppia, useimpien motivaatio kohenee. Kognitiivisen psykologian kielellä – jos yksilön selviytymisennuste on hyvä, hän motivoitunut. Eli jos uskoo osaavansa on innokas.

Selviytymisennusteeseen voi vaikuttaa monella tapaa. Esim:
1) Läksyjen tekeminen lisää yleensä motivaatiota, tekemättä jättäminen vähentää. Jos en tee läksyjä, olen koko ajan pihalla, koen olevani huono ja menetän motivaationi. Jos teen läksyjä, saan onnistumisen kokemuksia ja motivaatio paranee. Säännöstä on toki poikkeuksia. Jos tekee läksyjä jättimäisen paljon, väsymys voi viedä motivaation. Jos tekee läksyjä huonolla opiskelutekniikalla, onnistumisen kokemukset jäävät saamatta.
2)Luomalla välitavoitteita. Onnistumisen kokemukset nostavat selviytymisennustetta ja lisäävät motivaatiota. Jos kuitenkin olen asettanut tavoitteet kovin korkealle, joudun odottamaan onnistumisen kokemuksia liian kauan. Välitavoitteiden saavuttaminen auttaa jaksamaan ja antaa kaivattuja onnistumisen kokemuksia.
3)Muuttamalla attribuutiotyyliä. Jos uskon menestyksen johtuvan ensisijassa asioista, joihin ei voi vaikuttaa, menetän motivaationi vastoinkäymisten ja epäonnistumisten hetkellä. Jos suosin syyselityksiä, joihin voi vaikuttaa, sisuunnun vastoinkäymisistä.
4)Miettimällä arvojani ja haaveilemalla. Esimerkiksi unelma ammatista tai halu auttaa muita, voivat motivoida opiskelemaan asioita, jotka itsessään tuntuvat tylsiltä. Tämä ei suoraan vaikuta selviytymisennusteeseen, mutta se auttaa ponnistelemaan ja ponnistelu tuo onnistumisen kokemuksia.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

VÄHEMMÄN EMPATIAA – PAREMPI MAAILMA?

Miksi kukaan kirjoittaisi kirjan empatiaa vastaan? ihmettelin ja ostin Paul Bloomin  Against Empathy (2016) teoksen. Onko kirjoittaja natsi tai superkyynikko? Ei. Paul Bloom on varsin tunnettu psykologian professori Yalen yliopistosta, eikä hän vastusta myötätuntoa tai moraalisesti jaloja asioita. Hän vain ei usko, että empatia tekisi meistä parempia ihmisiä.  Kun useimmat ihmiset ajattelevat empatiaa, heidän mielessään pyörii asioita kuten auttaminen ja ystävällisyys. Kun Bloom ajattelee empatiaa, hänen mielessään pyörii sota. Mistä ihmeestä on kyse?

Empatia kuuluu psykologian ”hubbabubba” termeihin, joiden merkitys venyy ja paukkuu joka suuntaan. Arkikielenkäytössä empaattinen ihminen tarkoittanee lähinnä hyvää tyyppiä, ystävällistä, lämmintä persoonaa. Bloom määrittelee empatian paljon tarkemmin: a) kognitiivinen empatia tai mielen teoria, eli kyky älyllisesti ymmärtää, miltä toisesta tuntuu ja miten hänen ajatuksensa ovat erilaisia kuin omani. b) emotionaalinen empatia tai varsinainen empatia, jossa ihminen tuntee samoja tunteita kuin toinen ihminen, ”asettuu elämyksen tasolla tämän kenkiin”.

Valtavirtapsykologiakin on tunnistanut, että kognitiivinen empatia on moraalisesti neutraali asia. Kyky "lukea" toisen tunteita ja ajatuksia on tehokas apu niin auttamiseen kuin vahingoittamiseen. Useimmat tuntevat jonkun, jolla on pirullinen taito osua kommenteillaan juuri sinne, missä eniten sattuu – heillä on paljon kognitiivista empatiaa, mutta he eivät ole moraalisesti kovin hyviä ihmisiä.

Bloomin mukaan emotionaalinen empatia on vielä ongelmallisempaa. Yleisen käsityksen mukaan empatia kuitenkin on hyvyyden ja jopa koko moraalinen lähde – kun näen jonkun kärsivän, tunnen (automaattisesti ja ponnistelematta) tuota samaa tuskaa ja haluan siksi auttaa. Batsonin kokeelliset tutkimukset ovat kerta toisen jälkeen osoittaneet, että empaattiset ovat muita auttavaisempia. Mitä pahaa voisi siis olla empatiassa?

Empatia on hyvin kapeaa. Voit olla tyytyväinen itseesi, jos pystyt tuntemaan syvää empatiaa yhtä aikaa kahta ihmistä kohtaan. Jos pystyt empatisoimaan yhtä aikaa niin juutalaista sotilasta kuin palestiinalaista Hamas-aktivistia, ansaitset jo jonkinlaisen mustan vyön empatiassa. Empatiaa on helppo tuntea läheisiä ja samaistuttavia ihmisiä kohtaan, mutta on valtavan vaikea empatisoida vaikkapa humalaisia känniääliöitä tai miljoonia tuntemattomia ihmisiä. Adam Smith ajatusleikki vuodelta 1790 on paljastava: kuvittele, että jokin hirveä tapahtuma surmaisi kaikki kiinalaiset. Miten reagoisimme? Olisimme järkyttyneitä, surullisia ja myötätuntoisia, mutta luultavasti jatkaisimme elämäämme menettämättä yöuniamme. Kuvittele vertailukohdaksi, että oma lapsesi tai seurustelukumppanisi tms. menettäisi jalkansa. Kumpi herättäisi voimakkaamman reaktion ja pitäisi sinua varmemmin hereillä öiseen aikaan? Empatia on puolueellista. 

Empatia toimii kuitenkin loistavasti Batsonin kokeellisissa asetelmissa, jossa yleensä kyse on siitä, että auttaako tavanomaista ihmistä vai ei. Empatia muuttuu paljon huonommaksi moraaliseksi kompanssiksi arjessa, kun tilanteet ovat monimutkaisia – yhden auttaminen voi vaatia mielipahan tuottamista toiselle. Voimme ajatella, että vaikkapa israelilaisten ja palestiinalaisten konflikti ratkeaisi jos israelilaiset olisivat empaattisempia palestiinalaisia kohtaan ja palestiinalaiset israelilaisia kohtaan – empatia ei kuitenkaan toimi niin. Israelilaisen on helpointa olla empaattinen omiensa tuskaa kohtaan, palestiinalaisen omiaan kohtaan. Empaattinen samaistuminen tuttujen ihmisten tuskaan vain lisää vihaa ulkoryhmää kohtaan… Kun Bloom ajattelee empatiaa, hän ajattelee sotia.

Empatia ei läheskään aina motivoi auttamaan: Bloom havainnollistaa tätä tarinalla natsisaksasta: perheenäiti kirjoitti viranomaisille vihaisen kirjeen, koska hän asui paikassa, jossa joutui näkemään usein, miten juutalaisia teloitettiin ja kidutettiin. Tämä aiheutti empaattiselle naiselle tuskaa ja siksi hän vaati, että juutalaiset surmattaisiin jossakin muualla. Hieman samalla logiikalla empatia saattaa johtaa siihen, että ihmiset haluavat karkottaa romaanikerjäläiset – vaikka auttaisin kerjäläistä, hänen ongelmansa eivät poistu, hän kärsii yhä ja jos olen empaattinen, tunnen yhä tuskaa. Helpointa on katsoa muualle. Empatian uhriksi voi johtua myös masentunut – ystävät eivät oikein jaksaisi olla hänen seurassaan, sillä empatian takia hänen masennuksensa tarttuu ystäviinkin. Superempaattinen ihminen voi sairastua myötätuntouupumukseen, varsinkin jos on auttaja ammatikseen.

Empatia ei ole paras moraalikompassi läheisissäkään ihmissuhteissa. Empaattinen vanhempi tuntee tuskaa, kun hän joutuu kieltämään lapseltaan herkkuja, pakottamaan tämän lääkäriin tai nukkumaan… vanhempi joutuu säännöllisesti tuottamaan lapselle pahaa mieltä lapsen omaksi parhaaksi. Onneksi järki voittaa empatian. 

Välittäminen, toisen ihmisen kunnioittaminen, auttaminen jne. eivät vaadi empatiaa – voin auttaa ukkosta pelkäävää lasta vaikka en olisi itse lainkaan peloissani, lääkäri voi kuunnella kunnioittaen ja myötätuntoisesti potilastaan, vaikka ei tuntisi samaa kuolemankauhua kuin potilaansa.

Mutta eikö meille ole opetettu, että epäempaattiset ihmiset ovat psykopaatteja, tai sosiopaatteja tai narsisteja? Bloom toteaa, että esim. psykopaattien oirelistoissa tunne-elämä osio ei ennusta kovin hyvin pahoja tekoja. Sen sijaan ”checlistojen” väkivaltahistoriaa ja itsekuria käsittelevät kysymykset ennustavat pahoja tekoja aika hyvin. Lisäksi on kiistanalaista kärsivätkö psykopaatit spesifisti empatian puutteesta vaiko yleisesti tunne-elämän heikkoudesta. Varsin tärkeää on huomata, että empatian ongelmat liitetään myös asperger –syndroomaan – eivätkä aspergerpotilaat ole samalla tavalla pahoja ja vaarallisia kuin psykopaatit.


Bloom myöntää, että empatia voi motivoida ihmistä hyvän tekemiseen. Mutta niin voi vihakin. Jos olen raivoissani vääryksistä, motivoidun vastustamaan niitä. Ei olisi kuitenkaan järkevää kasvattaa lapsistaan mahdollisimman vihaisia. Sama pätee Bloomin mukaan empatiaan. Se on kyllä hyödyllinen ominaisuus, mutta jos haluaa tehdä maailmasta moraalisesti paremman, kannattaa satsata mieluummin älyn ja itsekurin kehittämiseen. 

Sekä objektiivisen kiihkottomiin analyyseihin siitä, mikä on oikein ja reilua. 

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Korruption psykologiaa

Muisto: Kouluttaja kehuu, miten afrikkalainen kulttuuri on upean yhteisöllistä. Me länsimaalaiset saamme häneltä tuomion - olemme aivan liian individualistisia. Tauon aikana koetan vakuuttaa kollegoille, etteivät kaikki yhteiskuntatieteilijät ole tuollaisia koohottajia, vakavasti otettavaakin tutkimusta tehdään.

Ei sillä, etteikö afrikkalaisissa kulttuureissa  olisi paljon ihailtavaa. Eikä sillä, etteikö meidän elämäntapamme olisi turhankin yksilökeskeistä. Mutta Afrikassa on paljon ongelmia, ja yhteisökeskeinen kulttuuri on yksi niistä.

David van Reybrouck kuvaa kirjassaan Kongo, historia, s. 564, miten yhteisöllinen ajattelutapa estää ahkeroimisen ja liiketoiminnan: vaikkapa pitkäjänteinen sijoittaminen ei onnistu, kun perhe omii heti pienetkin voitot, mitkä tulevat. Yhteisöllisyys ja solidaarisuus saa kriisiaikoina vaikuttavia muotoja, mutta kun pitäisi jälleenrakentaa ja menestyä, siitä tulee ongelma – jos kieltäydyt jakamasta tienaamiasi varoja, löytyy helposti setiä ja enoja, jotka alkavat syyttää sinua noituudesta (tämä on ilmeisesti Kongossa ihan oikeasti aika yleistä).

Yhteisöllisyys saattaa osaltaan selittää myös korruptiota: ”Kun lännessä korruptiota pidetään vastuuttomana käytöksenä, Kongossa sitä usein pidetään vastuullisena käytöksenä: joka jättää hyödyntämättä kultaisen tilaisuuden ruokkia perhettään, hän se vasta toimiikin vastuuttomasti.” Reybrouck s. 483.

Termi ”kollektiivinen kulttuuri” onkin enemmän kuvaileva kuin selittävä termi. Pitää kiinnostua yksityiskohdista ja kysyä jatkokysymyksiä – miksi kongolainen versio yhteisöllisyydestä edellyttää varojen jakamista, mutta kiinalainen ei (ainakaan samassa määrin)? Entä mitkä tekijät ylipäätään luovat yhteisöllisen tai yksilökeskeisen kulttuurin?

Aloin Kongo-kirjaa lukiessa innostua Hobbesin & co. käsitteestä yhteiskuntasopimus. Ajatuksena on, että valta on sopimus, ei Jumalan asettama sääntö tai sotilaallinen tosiasia. Enemmistö ihmisistä suostuu siihen, että valtio saa verottaa, määräillä, vangita jne. koska muuten vallitsisi kaikkien sota kaikkia vastaan. On vahvojenkin etu välttyä jatkuvalta taistelulta, siksi alistumme valtion vallittaviksi. Meillä Suomessa tilanne on niin vakaa, ettei valtion valta tunnu enää sopimukselta ollenkaan, pikemminkin luonnonlain kaltaiselta tosiasialta. Kongon historiassa yhteiskuntasopimus horjuu koko ajan. Siksi on helpompaa nähdä, että kyse on juuri sopimuksesta. Sopimusnäkökulmasta voi tarkastella myös korruptiota.

Korruptio on Kongossa niin yleistä ja laajaa, että maata on usein sanottu kleptokratiaksi, varkaiden vallaksi. Kongolaisen vitsin mukaan Reagan, Mitterand ja Mobutu lensivät samalla lentokoneella. Reagan laittoi kätensä ulos lentokoneen ikkunasta ja sanoi: ”Lennämme Amerikan yllä, koskin juuri vapauden patsasta.” Hetken päästä Mitterand laittoi kätensä lentokoneen ikkunasta ja sanoi: ”Nyt lennämme Ranskan yllä, koskin juuri Eiffel tornia. Jonkun ajan kuluttua Mobutu laittoi kätensä ikkunasta ja sanoi: ”Nyt lennämme Kongon yllä?” ”Miten voi tietää, ihmettelivät muut presidentit, eihän teillä ole korkeita rakennuksia?” ”Ei niin, myönsi Mobutu, mutta joku varasti juuri rannekelloni. ”

Mutta miksi korruptio olisi sopimusasia? Eikö voisi sanoa, että kongolaiseen kulttuuriin nyt vain kuuluu korruptio? Ei voisi, koska se ei selittäisi mitään. Se ei kertoisi, miksi kongolainen kulttuuri tuottaa korruptiota. Lisäksi se loisi – vähintäänkin rivien välissä – pessimistisen kuvan korruptiosta jotenkin väistämättömänä osana kongolaisuutta.

Miten siis selittää korruptio yhteiskuntasopimuksen käsitteellä?
Niin Mobutu kuin hänen seuraajansa pääsivät valtaan lahjomalla ja suosimalla strategisesti oikeita ihmisiä. Pitämällä heidät tyytyväisenä, pysyy vallassa. Koska kysymys on mafiahenkisistä sopimuksista, vaarana on koko ajan suistuminen kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Juuri niin Kongossa on toistuvasti käynytkin. Kun valta lopulta sodan tms. kautta vaihtuu, on suuri joukko ihmisiä, jotka odottavat, että nyt on heidän vuoronsa päästä kiinni etuihin ja turvata sukunsa asema. Koska mikä tahansa hallinto pysyy vallassa vain lahjomalla itsellee tärkeitä tukioita, valtion varat vuotavat korruptioon. Valtiolla ei ole varaa maksaa kunnon palkkaa esim. sotilaille tai opettajille. Niinpä lentokoneita putoilee, kun liian moni lentäjä on myynyt lentopetrolia saadakseen palkanlisää, kouluarvosanoihin ei voi luottaa, kun opettajat ottavat palkkansa lahjuksina jne. Kleptokratiassa ei vallitse koko aikaa kaikkien sota kaikkia vastaan – rauhan aikoina yhteiskuntaa pyörittää valtava epävirallisten sopimussuhteiden verkosto.

EU:n ja USA:n kustantamat vapaat vaalit eivät mitenkään voineet riittää tuon kumoamiseen. Täytyy tehdä enemmän. Täytyy luoda tilanne, jossa poliisit, sotilaat, lääkärit, opettajat jne. elävät palkallaan sen verran hyvin, että pelkäävät virkansa menettämistä. Pitää luoda tilanne, jossa kiinnijääminen korruptiosta on suhteellisen todennäköistä. Pitää luoda myös tilanne, jossa vauraus leviää niin laajalle, ettei sukujen menestys ole kiinni yhden tai kahden ihmisen menestymisestä.

Prosessi lienee työläs ja hidas ja jos se onnistuu ja valtiosta tulee vahva toimija. Tällöin luultavasti myös yhteisöllisyys kärsii: kun voi tukeutua yhteiskuntaan, ei tarvitse tukeutua yhtä paljoa sukuunsa. Luulen, että aika moni kongolainen olisi tähän vaihtokauppaan valmis.

Sopimukset – epävirallisetkin – ovat muokattavissa. Ehkäpä joku keksii senkin, miten luoda sopimusolosuhteet, joissa valtion tarjoama vahva turva ja arjen ihmissuhteiden tarjoama inhimillinen lämpö voivat yhdistyä. Siihen on vielä matkaa, niin meillä kuin muillakin.