Voiko aivoja omistaa?

Henry Molaison, lähde: wikipedia

Sain vihdoin luettua Luke Dittrichin kirjan Patient H.M. Lukukokemus oli aika hämmentävä. Erityisesti kirjan loppupuoli, joka kuvaa miten kaksi yliopistoa MIT ja USCD sekä kaksi tutkijaa Suzanne Corkin ja Jacopo Annese kiistelevät siitä, kuka omistaa Henry Molaisonin aivot, kun tämä on kuollut. 

Dittrich ottaa voimakkaasti kantaa Annesen puolesta Corkinia vastaan. Syntyneestä kiistasta voi lukea oheisesta linkistä. Minä jäin pohtimaan sitä, miten vaikeaksi oikeustoimet tulevat Molaisonin aivovamman takia. Jos uudet asiat eivät oikein siirry säilömuistiin on luultavasti vaikea ymmärtää pitkiä ja koukeroisia lakitekstejä ja puolustaa omia etujaan. Niinpä on tavallaan varsin ymmärrettävää ja oikeinkin, että MIT järjesti Henrylle asioiden hoitajan. Kyseenalaista on se, että tuohon tehtävään valittiin Tom Mooney, joka oli etäistä sukua Henrylle. Dittrich väittää, että läheisempiäkin sukulaisia olisi ollut, mutta yliopisto ei ollut kiinnostunut tekemään perusteellista selvitystä, varsinkin kun Mooneylta irtosi niin vaivattomasti tutkimuslupia. Tämä osa kritiikkiä on valitettavasti varsin uskottavaa, ja täytyy vain toivoa, että näissä asioissa käytännöt ovat kehittyneet. 

Dittrichillä on varsin omakohtainen syy kiinnostua tarinasta. Hänen isoisänsä William Scoville oli se aivokirurgi, joka leikkasi Molaisonin. Dittrich ei kaunistele kuvaa isoisästään. Tämä oli taitava mutta huimapäinen kirurgi, joka otti riskejä. Wilder Penfieldin kaltainen kirurgi olisi Dittrichin mukaan toiminut varovaisesti ja jättänyt leikkaamatta, koska epilepsian tarkkaa lähtöpistettä ei löytynyt. Hiukan huimapäinenkin kirurgi olisi poistanut vain toisen hippokampuksen. Scoville poisti molemmat. Jäin miettimään, miten paljon psyykkistä kypsyyttä tarvitaan Penfieldin kulkemaan polkuun - nukuttaa potilas, avata kallo ja todeta sitten, että ei voikaan turvallisesti auttaa. Herättää potilas ja kohdata tämän pettymys. Miten vähän tämänkaltaista nöyryyttä nykykeskusteluissa arvostetaan. Scovillen tapaisia riskinottajia ylistetään kohtuuttomasti, kun he onnistuvat ja kivitetään sitäkin kiihkeämmin, kun he epäonnistuvat. "Just do it" - meininki ei ole aina hyvästä.

Kolmas ajatuksia herättänyt huomio oli, että tarina on tieteellisesti hieman sekavampi kuin yleensä esitetään. On esimerkiksi vaikeaa tietää, mitkä H.M.:n oireet ovat leikkauksen seurauksia, mitkä olivat hänen ominaisuuksiaan jo ennen leikkausta. Erityisen paljon mietin sitä, mitä käyttäytymisen kontekstisidonnaisuus tarkoittaa ihmiselle, joka ei opi uusia asioita: Kun Henryä testataan, hän on aina ikään kuin uudessa tilanteessa, vieraskorea ja kohtelias. Tutkimustilanteissa hän oli oikeinkin leppoisa luonne, mutta hoitokodissa hän saattoi äitinsä seurassa saada pahoja raivareita, jopa niin, että äiti piti lopulta sijoittaa muualle. Toisaalta kertovatko raivarit mitään H.M.:n luonteesta -  lienee varsin hämmentävää havaita äitinsä ulkonäön ja olemuksen muuttuvan, vaikka ei itse pysty kunnolla hahmottamaan ajan kulumista ja omaa vanhenemistaan.

Suosittelenko Dittrichin kirjaa. Kyllä ja en. Ajatuksia kyllä heräsi, mutta tapaus H.M. on nyt vaikeampi kertoa tunnilla opiskelijoille nopeasti ja selkeästi. Tarinaan on tullut liikaa rönsyjä ja poikkeuksia... joku sanoisi, että todellisuutta.