YHTEISKUNNAN HEMULISOITUMINEN ON PYSÄYTETTÄVÄ

Luin pitkästi aikaa Tove Janssonin kirjaa Taikatalvi. Se on täynnä mainioita oivalluksia, mutta jostakin syystä tällä kertaa hymyilin erityisen leveästi kohtaukselle, jossa touhukas ja hyvää tarkoittava Hemuli yrittää opettaa Muumipeikon hiihtämään. Muumipeikko yrittää kaksi kertaa ja kaatuu molemmilla kerroilla nolosti. Hemuli kannustaa: ”Ei pidä menettää rohkeuttaan…. vielä kerran.” 

Lukija on oppinut odottamaan, että kolmas kerta toden sanoo. Muumipeikko sen sijaan ilmoittaa, että ”Minä menen kotiin. Laskekaan niin paljon kuin tahdotte, mutta minä menen kotiin.”

Hiljaa mielessään Muumipeikko vielä pitkänkin ajan päästä kuvittelee onnistuneen ja voittoisan kolmannen laskun. Oikeasti hän kuitenkin menee kaakeliuunin luo, ottaa palan hiiltä ja piirtää sohvan selkään kuvan Hemulista, joka on päällään lumessa. 

Tarina tuntui mielettömän raikkaalta. Vastalääkkeeltä otsikoille:
    5 vinkkiä, miten onnistut laihduttamaan
    Asiantuntija neuvoo – näin onnistut työnahaussa.
    Näillä 3 vinkillä parisuhteesi kukoistaa.
    Menesty yo-kirjoituksissa, kymmenen tärkeää pointtia.

Janssonin lempeässä maailmassa Hemulillakin on ystävänsä ja ihailijansa, mutta useimmille otuksille Hemuli on liikaa. Kirjaa lukiessa aloin miettiä, että mitäpä jos merkittävä osa nuorison (ja aikuistenkin) pahoinvoinnista johtuu yhteiskunnan ”hemulisoitumisesta”, jossa tavoitteet ovat aina itsestäänselvyyksiä ja vain keinoja pohditaan. 

   Totta kai haluat laihtua, tässä sinulle keinot.
   Totta kai haluat parisuhteen (turha miettiä minkälaisen), 

   tai työn tai läjän laudatureja, tässä sinulle keinot siihen.

Voisiko näistä vinkkilistoista pitää vaikka viiden vuoden tauon. Jos siinä ajassa keksisimme, mitä haluamme. Mietitään niitä keinoja sitten vähän myöhemmin. 

Jos jaksetaan.

OLEN TOIPUVA UNENNÄKIJÄ

 

Martin Luther Kingillä oli unelma ihmisten tasa-arvosta. 

Jos FBI:n salakuuntelunauhoja on uskominen, Kingin persoonassa oli kuitenkin paljonkin toivomista, erityisesti suhteessa naisiin. Hänen unelmansa oli silti hyvä. Yksi parhaista.

 

Sitten on näitä muita unelmia: Ajatellaan, että vaikkapa lukiolaisen pitäisi löytää oma juttunsa, unelmansa. Ammatinvalinnan avuksi tarjoillaan innostavia tarinoita. Fiksuja, samaistuttavia nuoria käy kertomassa, miten he ovat löytäneet paikkansa ja miten tohkeissaan he nyt ovat kaikesta hienosta, mitä yliopisto voi tarjota. Heistä ei - toivottavasti - ole olemassa FBI:n salakuuntelunauhoja, mutta uskon heidän olevan hyviä ihmisiä. 

Heidän unelmistaan en yleensä niin innostu.

 

Jos lukiolainen haaveilee psykologin, lääkärin, eläinlääkärin, juristin, näyttelijän, huippu-urheilijan… elämästä, se voi tuoda kyllä paljon kaivattua virtaa, opiskelumotivaatiota. Ammatinvalinnan avuksi nämä unelmat eivät luultavasti ole kovin hyviä.

 

Miten niin?

Kyseisissä ammateissa ei sinällään ole mitään vikaa. Unelmissa on. On huikean hyvin menestyneitä lukiolaisia, jotka pitävät välivuoden toisensa jälkeen, koska unelma on lyöty lukkoon, eikä siitä voi joustaa. On päästävä lääkikseen… tai psykaan… tai teatterikorkeaan. Ja lehdet ovat täynnä unennäkijöitä, jotka sitkeästi yrittäen saivat unelmansa toteutumaan, ja ovat nyt tyytyväisiä. Ehkä ovat ihan oikeasti onnellisia, mutta tarina on vinoutunut. Tarvitaan tarinoita niistä, jotka vuodesta toiseen yrittävät, eikä unelma vain toteudu. Tai tarinoita niistä, jotka vain ajautuvat jonnekin ja ovat hyvin onnellisia.

 

Voisiko asiaa tutkia?

Kuvittelen tutkimuksen. Selvitettäisiin, ovatko unelma-alojen ihmiset onnellisempia kuin muut. Esimerkiksi lääkärin, psykologin, huippu-urheilijan ja näyttelijän ammateista unelmoidaan. Verovirkailijan, kirjastonhoitajan tai kunnanjohtajan hommista ei. Ovatko psykologit ja lääkärit paljon onnellisempiä kuin verovirkailijat tai kirjastonhoitajat? Rohkenen epäillä.

 

Itse olen unennäkijä pahimmasta päästä.

Kun olin lukiolainen unelmoin, että minusta tulee piispa. Nyt ajatus naurattaa. Paljon kamalampaa ja minulle sopimattomampaa ammattia en keksi. Onneksi unelmat eivät yleensä toteudu. Tuolloin olin kuitenkin toista mieltä. Kuuluin niihin, joille unelma oli pakkomielle. Teologiseen on aika helppo päästä, mutta minä luin pääsykoekirjat hirvittävällä apinan raivolla – olisi ollut sietämätöntä jäädä rannalle… en olisi kestänyt moista… minulla oli unelma ja se oli pakko saavuttaa tai olisin epäonnistunut elämässäni.

 

Toki nuorten pitää saada unelmoida. Se motivoi, auttaa etsimään identiteettiä ja on ehkä muutoinkin hyödyllistä. Yhteiskunnan ja aikuisten ei kuitenkaan pitäisi heittää bensaa liekkeihin. Martin Luther Kingin unelma tasa-arvosta on näky, nuoren Vesan Laineen unelma piispanhiipasta oli harhanäky ja vankila, josta onneksi vapauduin.

 

Sekin pitäisi sanoa ääneen, etteivät kaikki nuoret unelmoi. Jotkut hyvin rehellisesti myöntävät, etteivät oikein tiedä, mitä elämältään haluaisivat. Kaiken unelmapuheen keskellä he luultavasti kokevat itsensä viallisiksi. Eivät ole. Unelmista on hyötynsä, mutta ne eivät ole välttämättömiä. Onnen löytää unelmoimattakin.

Itse olen toipuva unennäkijä.

Minulla on ollut suuruusunelmia ja sitten hiukan realistisempia. Virtaa olen unelmista saanut, mutta unelmat ovat myös kaventaneet minua. Esimerkiksi unelma terapeutin urasta johti siihen, että kuvittelin kovin tarkkaan tietäväni millaista psykologiaa tarvitsen ja millaista en. Ja väärässä olin, ja usein. 

Olen jo vanha setä ja pidän yhä unelmoinnista, mutta...

olen suorastaan vihainen, kun aikuiset ottavat unelmoinnin kovin vakavasti. Unelmiin pitää suhtautua varovaisesti ja epäillen. Osa unelmista on ansoja ja vankiloita, osa joutavaa blingblingiä. Yleviäkin unelmia on, mutta niiden kanssa saa punnertaa… ne vaativat usein valtavasti kärsivällisyyttä.

 

ÄLÄ KOSKAAN USKO KASVOJANI!

 

Olen koulun juhlasalissa ja kuuntelen Aalto-yliopiston professoria, joka puhuu täyttyä potaskaa – "kieliä ei tarvitse lukea, koska google-kääntäjä, työtön saa matemaattisella väistämättömyydellä töitä, jos vain pystyy luomaan 10 unelmaa…" Sisäisesti kiehun raivoa ja mietin, onko moraalinen velvollisuuteni järjestää kohtaus ja marssia mielenosoituksellisesti pois salista. En marssi. Mutta tärkeä kysymys kuuluu, miltä minä näytän? Näkeekö luennoitsija kasvoiltani, mitä ajattelen. Tuijotan jäykästi tyhjyyteen edessäni, purentalihakseni ovat aktivoituneet, kuvittelen raivoni näkyvän kilometrien päähän. Todellisuudessa ulkopuolisen voi olla vaikea tietää mitään sisäisistä ajatuksistani. Jos luennoitsijan katse osuu kasvoihini, hän saattaa hyvinkin tulkita minun kuuntelevan poikkeuksellisen keskittyneesti.

Olen PSOP:in koulutuspäivillä. Luennoitsija on mielestäni erinomainen ja tulen myöhemmin opetuksessani viittaamaan hänen puheisiinsa usein. Mutta menossa on päivän viimeinen luento ja kasvoiltani saattaa kuvastua väsymys. Vilkuilen myös vähän väliä kelloani, sillä minun on pakko lähteä kesken luennon ehtiäkseni junaan. Jos luennoitsijan katse osuu minuun ja hän näkee väsymyksen ja kellonvilkuilun, hän saattaa tulkita aikaisen lähtöni tyytymättömyyden merkiksi, vaikka todellisuudessa olen innostunut ja inspiroitunut.

Läpinäkyvyyden illuusio tarkoittaa, että yliarvioimme pahasti sitä, miten selvästi tunteet näkyvät meistä ulos. Ajattelin pitkään, että ko. termi on vain pieni hauska lisätieto, hyödyllinen lähinnä  esiintymisjännityksestä kärsiville: Kuvittelemme helposti muiden tunnistavan tunteemme yhtä tarkasti kuin itse ne havaitsemme, mutta niin ei tietenkään ole. Tämä yksinkertainen ajatus helpottaa niitä, joista on noloa, jos jännittäminen näkyy. Vaikka katsojat voivat joskus huomata jännityksen, he eivät havaitse sitä yhtä selvästi kuin jännittäjä itse. Malcolm Gladwellin uusi kirja Talking to strangers johti minut ajattelemaan, että läpinäkyvyyden illuusio ei olekaan pieni lisätieto, vaan se kuuluu psykologian sisältöjen keskiöön. 

Gladwell analysoi mm. suosittua televisiosarjaa Frendit. Siinä roolihenkilöiden ilmeet ja eleet heijastavat aina tarkasti heidän todellista tunnetilaansa. Kyse ei ole varsinaisesti ylinäyttelemisestä, vaan korostetun naivista kerronnasta. Koukeroista juonta pystyy seuraamaan vaikka laittaisi äänen pois – näyttelijöiden ilmeet ja eleet ovat helppolukuisia ja ”yksi yhteen” heidän roolihahmojensa todellisten tunteiden kanssa. Todellisuus on kuitenkin toista. Peitämme ja kätkemme tunteitamme, hymyilemme kohteliaasti vaikka olisimme raivoissamme, tai ilmeemme ja eleemme heijastavat jotakin ajatusta, joka ei lainkaan liity meneillään olevaan keskusteluun.

Tutkittua tietoakin surkeudestamme on. Tim Levine on näyttänyt ihmisille videoita, joissa osa henkilöistä valehtelee, osa ei. Tunnistamme tietenkin kaikkein surkeimmat valehtelijat – ne joiden sanaton viestintä huutaa totuuden Frendit -sarjan tapaan kilometrien päähän. Suuri osa ihmisistä pystyy kuitenkin valehtelemaan aika sujuvasti, ei siis tarvitse olla psyko- tai sosiopaattinen nero huijatakseen ihmisiä. Asiaa mutkistaa lisää se, että merkittävä osa ihmisistä lähettää harhaanjohtavia viestejä puhuessaan totta. Joku saattaa puhua hermostuneesti ja puolustelevasti esimerkiksi vain sen takia, että heidän syyttömyyttään epäillään. Tim Levinen tutkimuksissa jopa tiedustelun ja poliisitutkinnan ammattilaiset olivat surkeita lukemaan sanatonta viestintää. He tunnistavat kyllä selkeät viestit täydellisesti, mutta menivät vipuun lähes aina, kun viestit olivat ristiriitaisia ja epäselviä.

Gladwell vyöryttää esimerkkejä siitä, miten harhaanjohtavaa on uskoa Frendien maailmaan, jossa sanaton viestintä on suoraviivaista ja selkeää. Esimerkkejä löytyy useilta elämänalueilta:

·  Kuuban tiedustelupalvelu huijasi amerikkalaisten tiedustelupalvelun sinänsä älykkäitä ja kokeneita tutkijoita. Näiden oli vaikea uskoa, että arvostetut ja uskottavasti käyttäytyvät agentit olivatkin kaksoisagentteja.

·  Brittien Chamberlain oli niitä harvoja läntisiä valtiomiehiä, jotka neuvottelivat Hitlerin kanssa kasvotusten – ja Gladwellin mukaan hän meni juuri siksi ansaan. Kun toinen katsoo suoraan silmiin ja antaa sanansa, tätä on vaikea uskoa kavalaksi. Churchillin oli helpompi väistää ansa, koska hän ei neuvotellut Hitlerin kanssa kahdenkesken (muitakin syitä miesten asenne-eroon tietenkin oli).

· Tuomarit häviävät tekoälylle, kun pitää arvioida ketkä rikollisista voidaan turvallisesti vapauttaa. Gladwellin mukaan tuomarien suoritus paranisi merkittävästi, elleivät he kohtaisi rikollisia kasvoista kasvoihin ja altistuisi viattomilta ja rehdeiltä vaikuttaville vakuutteluille. Tai sille, että viaton viestii epäselvästi ja hermostuneesti.

· Vuorovaikutuksen tulkitseminen on vaikeaa aina. Humalassa se on erityisen vaikeaa. Tämä tekee seksuaalisen häirinnän ja raiskausten oikeuskäsittelyistä mielipuolisen vaikeita. Humalainen mies avaa humalaisen naisen puseron nappeja. Nainen ei vastustele, mies tulkitsee sen suostumukseksi. Tosiasiassa nainen on liian peloissaan puhuakseen. (Tämä voi vaikuttaa uhrin syyttämiseltä, minkä Gladwell kuitenkin kiistää – hän ei halua vapauttaa kyseisten tapausten miehiä syytteistä, mutta haluaa, että raiskausten ennaltaehkäisemisessä kiinnitettäisiin enemmän huomiota humalajuomisen vähentämiseen).

· Pankkivalvonta petti, kun – epäilyistä huolimatta – ei tutkittu luotettavalta ja uskottavalta tuntuvan sijoittajan aivan epärealistisen tuottoisia liiketoimia.

Gladwellin kirja kulkee synkissä aiheissa, mutta tunteiden läpinäkymättömyydestä on paljon kevyempiäkin esimerkkejä. Aloitin siitä, miten oma viestintä luentotilanteissa on joskus ristiriitaista. Sama pätee tietenkin opiskelijoihinkin – kivikasvoisen ilmeettömänä ollut opiskelija saattaa kokeessa osoittaa kuunnelleensa tarkkaavaisemmin kuin kukaan. Työhonottotilanteessa haastattelut ovat toivottoman harhaanjohtavia – epäreiluja hermostuneille todenpuhujille. Gladwell ei silti kannusta olemaan ylenpalttisen epäluuloinen. Yhteiskunnan toiminta edellyttää sitä, että pääsääntöisesti uskomme, mitä muut meille sanovat. Useinmiten ihmiset puhuvat totta tai ainakin riittävän totta. Silloin kun epäilykset kuitenkin heräävät ei kannata uskoa kovin vahvasti sanattomaan viestintään – se on toivottoman monimuuttujainen maailma.

 

Voiko aivoja omistaa?

Henry Molaison, lähde: wikipedia

Sain vihdoin luettua Luke Dittrichin kirjan Patient H.M. Lukukokemus oli aika hämmentävä. Erityisesti kirjan loppupuoli, joka kuvaa miten kaksi yliopistoa MIT ja USCD sekä kaksi tutkijaa Suzanne Corkin ja Jacopo Annese kiistelevät siitä, kuka omistaa Henry Molaisonin aivot, kun tämä on kuollut. 

Dittrich ottaa voimakkaasti kantaa Annesen puolesta Corkinia vastaan. Syntyneestä kiistasta voi lukea oheisesta linkistä. Minä jäin pohtimaan sitä, miten vaikeaksi oikeustoimet tulevat Molaisonin aivovamman takia. Jos uudet asiat eivät oikein siirry säilömuistiin on luultavasti vaikea ymmärtää pitkiä ja koukeroisia lakitekstejä ja puolustaa omia etujaan. Niinpä on tavallaan varsin ymmärrettävää ja oikeinkin, että MIT järjesti Henrylle asioiden hoitajan. Kyseenalaista on se, että tuohon tehtävään valittiin Tom Mooney, joka oli etäistä sukua Henrylle. Dittrich väittää, että läheisempiäkin sukulaisia olisi ollut, mutta yliopisto ei ollut kiinnostunut tekemään perusteellista selvitystä, varsinkin kun Mooneylta irtosi niin vaivattomasti tutkimuslupia. Tämä osa kritiikkiä on valitettavasti varsin uskottavaa, ja täytyy vain toivoa, että näissä asioissa käytännöt ovat kehittyneet. 

Dittrichillä on varsin omakohtainen syy kiinnostua tarinasta. Hänen isoisänsä William Scoville oli se aivokirurgi, joka leikkasi Molaisonin. Dittrich ei kaunistele kuvaa isoisästään. Tämä oli taitava mutta huimapäinen kirurgi, joka otti riskejä. Wilder Penfieldin kaltainen kirurgi olisi Dittrichin mukaan toiminut varovaisesti ja jättänyt leikkaamatta, koska epilepsian tarkkaa lähtöpistettä ei löytynyt. Hiukan huimapäinenkin kirurgi olisi poistanut vain toisen hippokampuksen. Scoville poisti molemmat. Jäin miettimään, miten paljon psyykkistä kypsyyttä tarvitaan Penfieldin kulkemaan polkuun - nukuttaa potilas, avata kallo ja todeta sitten, että ei voikaan turvallisesti auttaa. Herättää potilas ja kohdata tämän pettymys. Miten vähän tämänkaltaista nöyryyttä nykykeskusteluissa arvostetaan. Scovillen tapaisia riskinottajia ylistetään kohtuuttomasti, kun he onnistuvat ja kivitetään sitäkin kiihkeämmin, kun he epäonnistuvat. "Just do it" - meininki ei ole aina hyvästä.

Kolmas ajatuksia herättänyt huomio oli, että tarina on tieteellisesti hieman sekavampi kuin yleensä esitetään. On esimerkiksi vaikeaa tietää, mitkä H.M.:n oireet ovat leikkauksen seurauksia, mitkä olivat hänen ominaisuuksiaan jo ennen leikkausta. Erityisen paljon mietin sitä, mitä käyttäytymisen kontekstisidonnaisuus tarkoittaa ihmiselle, joka ei opi uusia asioita: Kun Henryä testataan, hän on aina ikään kuin uudessa tilanteessa, vieraskorea ja kohtelias. Tutkimustilanteissa hän oli oikeinkin leppoisa luonne, mutta hoitokodissa hän saattoi äitinsä seurassa saada pahoja raivareita, jopa niin, että äiti piti lopulta sijoittaa muualle. Toisaalta kertovatko raivarit mitään H.M.:n luonteesta -  lienee varsin hämmentävää havaita äitinsä ulkonäön ja olemuksen muuttuvan, vaikka ei itse pysty kunnolla hahmottamaan ajan kulumista ja omaa vanhenemistaan.

Suosittelenko Dittrichin kirjaa. Kyllä ja en. Ajatuksia kyllä heräsi, mutta tapaus H.M. on nyt vaikeampi kertoa tunnilla opiskelijoille nopeasti ja selkeästi. Tarinaan on tullut liikaa rönsyjä ja poikkeuksia... joku sanoisi, että todellisuutta. 

Mikä self-help kirjoissa mättää?

Positiivista asennetta, can do -henkeä, 
reippautta ja kiistattoman hyviä tavoitteita, 
niistä on pienet self-help kirjat tehty. 
Ylisanoja, hypetystä ja rasittavaa touhukkuutta, 
myös niistä on pienet self-help kirjat tehty. 

Mutta eikös se kuulu asiaan? 
Mitä pahaa pienessä intomieli -tankkauksessa on? 

Kevin Mitchellin kirja Innate päättyy self-help kirjojen kritiikkiin. Tulilinjalla on kaksi intomielikirjallisuuden rakastamaa termiä - plastisuus ja epigenetiikkaa. Molemmat ovat aitoja tieteellisiä termejä, mutta Mitchellin mukaan niitä käytetään väärin: Ihmisaivot ovat hämmästyttävänkin plastiset, mutta se ei tarkoita, että kaikki olisi mahdollista. Plastisuus ei esimerkiksi yleensä tasaa ihmisten välisiä lahjakkuuseroja, vaan voimistaa niitä: Älykkäästä on hauskaa vaivata päätään ja siksi hän lisää koko ajan etumatkaansa niihin, jotka kokevat älyllisen vaivannäön puuduttavana.  Plastisuudesta heikosti menestyvälle vaahtoava "motivaattori" ei huomioi kuinka hirmuisia ponnistuksia hän on  toiselta vaatimassa. 

Toinen tulilinjalle joutuva, sinänsä pätevä tieteellinen termi on epigenetiikka. Ympäristö voi vaikuttaa siihen, miten geenit ovat päällä tai pois päältä. Ilmiön merkityksellä on silti rajansa - varsinkin aikuisen aivoissa. Geenit vaikuttavat luonteenpiirteisiin ja kyvykkyyteen monen mutkan kautta, vaikuttamalla mm. siihen, miten aivot kehittyvät. Ei ole helppo uskoa, että epigeneettiset muutokset noin vain muuntelisivat aikuisen jo varsin pitkälle kehittyneitä aivoja ainakaan kovin suuressa mittakaavassa. Hermoverkkojen monimutkainen yhteistyö vaatii vakautta. 

Nyökyttelin kovin Mitschellin kirjan loppua lukiessani. En silti ajattele niin, että ihmisen pitäisi aina hyväksyä itsensä sellaisena kuin hän on. Jos joku on kovin holtiton ja itsekäs, niin toivottavasti hän on tyytymätön itseensä ja yrittää muuttua. Samoin jos joku kärsii kovin, niin suon hänelle mielelläni toivon muutoksesta parempaan. 

Mutta self-help kirjojen ajatus, että ihminen jatkuvasti tuunaa itseään,  on rasittava ja epärehellinen. Muutos ei ole läheskään aina mahdollista, se ei kovinkaan usein ole helppoa ja monta kertaa on helkkarin vaikea edes tietää, millaiseksi sitä pitäisi muuttua. Tekemisen meininki on paikassaan ihan hyvä, mutta kovin usein olisi vielä parempi olla tekemättä mitään kovin tavoitteellista. Hengitellä, soitella kitaraa ja hommailla jotakin, jossa ei yritä niin kauheasti muuttaa mitään, ei itseään eikä muita. 

ROLLING STONE ja sata Hitler-kloonia

Kauan sitten, viime vuosituhannen loppupuolella, seurasin uskonnon tuntia kloonauksesta ja sen eettisistä ongelmista. Opettaja oli tehnyt oikein kopiokalvon, jossa oli monta kuvaa Hitleristä. Hän vastusti kloonausta, koska uskoi sen  mahdollistavan Hitlerin kaltaisten ihmisten monistamisen suoranaisiksi armeijoiksi. 

En minäkään ihmisten kloonaamisesta innostu, mutta tuo esimerkki oli niin hassu, etten malta olla tekemättä siitä hieman päivitettyä ajatusleikkiä. (Epäilemättä omat oppilaani herkuttelevat tulevaisuudessa(kin) minun virheilläni, ja se on minulle tietysti aivan oikein.)

Kopiokalvon kuvassa Hitler oli samanikäinen kuin hänen klooninsa. Tehkäämme omasta ajatusleikistämme pykälän verran realistisempi. Kuvitellaan, että saksalaiset tiedemiehet olisivat osanneet kloonata Hitlerin vuonna 1933, kun hänestä tuli maan diktaattori noin 40 vuotiaana. Hänen soluistaan tehtäisiin 100 kloonia (jotka kaikki onnistuisivat täydellisesti koska tämä on ajatusleikki) ja 100 tarkoin valittua naista odottaisi ja synnyttäisi kukin oman Hitler-klooninsa. Hitler –kloonit olisi annettu tietenkin erityisen natsihenkisiin perheisiin, jotta sekä geenit ja kasvatus veisivät mahdollisimman paljon samaan suuntaan. Olettakaamme, että kaikki valitut äidit olisivat terveitä, verraten raittiita ja heidän raskausaikansa sujuisi hyvin. Mitä tapahtuisi 70-luvulla, kun sata hitler-kloonia tulisi nelikymppisiksi? Perustan ajatusleikkini Kevin J. Mitchellin kirjan Innate ajatuksiin, joskin mahdolliset virheet ovat luonnollisesti omiani.

Klooneilla – kuten identtisillä kaksosillakin – on samat geenit. Lopputulema ei kuitenkaan ole täysin sama. Identtiset kaksosetkaan eivät ole kaikessa samanlaisia. Perinteisesti identtisten kaksosten erot on laitettu kasvatuksen ja ympäristövaikutuksen tiliin, mutta Kevin J. Mitchell on eri mieltä. Hän vyöryttää tutkimuksia ja perusteita siitä, että kasvatuksen ja muunkin ympäristön vaikutus luonteenpiirteisiin on varsin vähäinen. Erot syntyvät sattumasta, eräänlaisesta "rolling stone" -efektistä.

Kivi ei vieri rinnettä alas aina samaa reittiä ja ennustettavasti. Oheisen kuvan rinteessä olevat juonteet ohjaavat kyllä kiven reittiä, mutta aina silloin tällöin on kohtia, jossa kivi voi kääntyä niin oikealle kuin vasemmallekin. Sama pätee Mitschellin mukaan geeneihin. Ne kyllä ohjaavat kehitystä, aivojenkin kehitystä jopa hämmästyttävän tarkasti, mutta paljon jää silti sattuman varaan. Niinpä jos ”ajaisimme” Hitlerin genomin 100 kertaa, emme saisi kertaakaan täsmälleen samaa tulosta. ”Rinteessä” voi olla kohtia, joissa kivi kääntyy 50 kertaa vasemmalle ja 50 kertaa oikealle, tai kohtia joissa 80 kertaa kivi kääntyy oikealle ja 20 vasemmalle.  Sadasta hitlerkloonista kymmenen voisi hyvin olla vasenkätisiä, ja näiden vasenkätisten hitlerkloonien lapsista 9/10 olisi taas oikeakätisiä. Ei niinkään geenien sekoittumisen takia, vaan koska ”kätisyyden kivi” kääntyy useinmiten oikealle.

”Vierivän kiven”-periaate pätee niin kaksosiin kuin klooneihin. Itse asiassa Mitchellin mukaan (s.78) se on nähtävissä meidän kenen tahansa kasvoista. Vasen ja oikea puoli kasvoistamme kehittyy hieman erilaiseksi, vaikka niiden soluja ohjaavat samat geenit. Mitchellin mukaan ”rinteissä” on eroja: keskimäärin perimässämme on noin 150 suurta mutaatiota, mutta määrä vaihtelee yksilöstä toiseen. Jos määrä on keskivertoa pienempi, kehitys on vähemmän sattumanvaraista, "genomirinteen" vaot ovat syviä ja ohjaavat kiveä varsin ennustettavasti. Tällaisen ihmisen kloonit (tai identtiset kaksoset) olisivat varsin samanlaisia keskenään. Samoin heidän kasvonsa ovat keskimäärin aika symmetrisiä. 

Vastaavasti jos suurten mutaatioden määrä on keskivertoa suurempi, ”rinteen vaot” ovat pienempiä, kivi pomppii useammin miten sattuu, eli sattuman rooli suurempi. Karkeasti ottaen tämän voisi nähdä naaman epäsymmetriasta.  Kokeilin omalla naamalla – tuloksesta päätellen minun ”rinteeni on tasainen”, kivi pomppii miten sattuu, joten kloonini olisivat keskenään varsin erilaisia (on myös mahdollista, että kuva ei ole täysin suoraan edestä, jolloin pieni heitto kuvakulmassa moninkertaistaan aidon epäsymmetrian).

Palataan ajatusleikkiin. Kuvitellaan, että Hitlerin ”rinne” olisi keskivertotasainen, eli hänen klooninsa muistuttaisivat toisiaan yhtä paljon kuin identtiset kaksoset keskimäärin. Osa saisi ankaran, osa lempeän kasvatuksen, osa jyrkän natsihenkisen, osa tavanomaisemman. On aivan selvää, että nämä hitler-kloonit olisivat keskenään monella tavoin erilaisia. Mitchell vastustaa kuitenkin yleistä näkemystä, jonka mukaan plastisuus – aivojen kyky muuttua kokemusten pohjalta - merkittävästi tasoittaisi geenivaikutusta. Hänen mukaansa plastisuus pikemmin vahvistaa geenivaikutuksia. Mitä tämä tarkoittaisi ajatusleikissämme? Adolf lieni älykkyydeltään aika keskivertotapaus. Osa hänen klooneistaan olisi häntä älykkäämpiä ja osa tyhmempiä. Plastisuus ei tasoittaisi tätä vaan jyrkentäisi: älykkäämpi klooni kehittäisi älykkäitä harrastuksia ja hän mm. ymmärtäisi lukemaansa Darwinin tekstiä huomattavasti syvällisemmin kuin Adolf itse. Hitler oli tunne-elämältään varsin epävakaa – osa hänen klooneistaan olisi vielä tasapainottomampia, osa tasapainosempia. Mitä tasapainottomampi klooni olisi tunne-elämältään, sitä enemmän hän koettelisi kasvattivanhempiensa hermoja ja siten hän loisi itselleen aika jännitteisen ja riitaisen ympäristön (ns. evokatiivinen geenin ja ympäristön vuorovaikutus). Hitlerillä oli mielenkiintoa niin kuvataiteisiin kuin musiikkiin – osa hänen klooneistaan olisi kuvataiteellisempia, osa musikaalisempia, joku voisi aikuisena valita itselleen muusikon ammatin (ns. proaktiivinen geenin ja ympäristön vuorovaikutus). Lopputulemana olisi, että aivojen plastisuus moninkertaistaisi alkujaan aika pieniä eroja.

Mitchellin kirja on kiehtova, mutta sillä on mielestäni  myös rajoitteensa. Se keskittyy vain piirteisiin, tai Dan Mc Adamsin termejä käyttäen vain tilanteisiin reagoivaan ihmiseen. Tällä tasolla identtiset kaksoset (ja siten myös ajatusleikin kloonit) ovat varsin samanlaisia. Ympäristön ja oppimisen merkitys nousee, kun siirrytään tutkimaan suunnitelmiaan toteuttavaa tai tarinaansa kertovaa ihmistä. Tätä varten meidän täytyy tuoda ajatusleikkiimme aika, paikka ja paljon merkityksiä.

Ajatusleikkimme kloonit olisivat syntyneet vuonna 1934 ja olisivat sodan päättyessä hieman yli 10 vuotta. Osa kloonien natsihenkisistä vanhemmista kuolisi tai tappaisi itsensä, osa pakenisi maasta, osa kääntäisi kelkkansa ja katuisi erehdyksiään. Osa klooneista päätyisi uuteen adoptioperheeseen. Mikään näistä asioista ei välttämättä suuresti vaikuttaisi kloonien älykkyyteen, taiteellisiin taipumuksiin, big five piirteisiin, edes tunne-elämän tasapainoon. Vaikutukset olisivat sitäkin suuremmat kloonien suunnitelmiin, tavoitteisiin, arvoihin tai tarinaan jota he kertoisivat itsestään. Kuvittelen malliksi kahden eri kloonin elämän.

Toinen klooneistamme jäisi Saksaan ja saisi uudet, liberaalit vanhemmat. He tietäisivät lapsen Hitlerin klooniksi, mutta eivät suhtautuisi geeneihin kovin hysteerisesti ja uskoisivat, että jokaiselle ihmiselle pitää antaa mahdollisuus. Kloonimme tuntisi kyllä melkoista ristiriitaa lapsuuden ja nuoruuden perheensä välillä. Tunne-elämältään tasapainottomana hänen olisi vaikeaa käsitellä koko asiaa. Hän yrittäisi takertua uusien kasvattivanhempiensa näkemykseen, että geenit eivät ole kohtalo. Samaan aikaan hän pelkäisi syvästi olevansa hirviö. Kännipäissään hän syyllistyisikin julmuuksiin, joita sitten katuisi kovasti selvittyään. Hän kasvattaisi pitkän tukan ja parran, jotta ei näyttäisi ollenkaan Adolfilta. Lisäksi hän hakeutuisi boheemeihin taiteilijapiireihin ja saisi lohtua kuvallisesta itseilmaisusta. Hänellä olisi kuitenkin geneettinen taipumus suosia voimakkaasti sisäryhmää. Siksi hänestä ei tulisi kovin kummoista taiteilijaa – hän noudattaisi oman nuoruutensa kuvataiteen ihanteita pilkulleen tuomatta niihin mitään uutta. Nelikymppisenä hän olisi päätynyt pieneen etelä-saksalaiseen kaupunkiin kuvaamataidon opettajaksi. Heikkohermoisena hän saisi raivokohtauksia, mutta myös katuisi niitä. Opiskelijat eivät tunnistaisi hipin näköistä miestä hitlerin klooniksi, mutta nimittäisivät häntä raivokohtausten takia ”pikkuhitleriksi”. He eivät kuitenkaan pitäisi häntä koulun opettajankunnan ”pahimpana natsina”. Identiteetiltään tämä kloonimme mieltäisi itsensä väärin ymmärretyksi taiteilijaksi, jonka elämää varjostaa hirmuinen salaisuus.

Toinen klooneista päätyisi natsihenkisten vanhempiensa kanssa Brasiliaan. Julkisesti he esiintyisivät tavallisina ihmisinä, mutta kodin seinien sisäpuolella he säilyttäisivät ideologiansa ja suhtautuisivat ”hitler-klooniinsa” kuin messiaaseen. Tällä kloonilla ”geenikivi” olisi kuitenkin pomppinut rinnettä niin, että hänellä olisi epilepsia.  Murrosiässä hän kuulisi koulussa natsien rotuhygienia-opeista ja tajuaisi oman sairautensa ironian. Vähitellen hän alkaisi vieraantua kotinsa arvoista, lopulta hän oppisi suorastaan inhoamaan vanhempiensa tekopyhyyttä ja natsinostalgiaa. Itse asiassa koko ihmiskunta tuntuisi hänestä kaikin tavoin ahdistavalta ja vastenmieliseltä, mutta hän havaitsisi olevansa eläinrakas ja viihtyvänsä luonnossa. Hän hakeutuisi Brasilian syrjäseuduille riistanvartijaksi ja kuvailisi itseään yksinäiseksi sudeksi.

Psykologisissa testeissä molemmat näistä klooneista olisivat varsin samanlaisia. Älykkyys, luonteenpiirteet jne. olisivat melkein kuin sama ihminen olisi tehnyt saman testin kaksi kertaa (oletamme toisen kloonin epilepsian lieväksi ja lääkkeisiin reagoivaksi). Sovitaan vaikka vielä, että heistä molemmat lukisivat lehden lopusta alkuun ja keräilisivät kumilenkkejä. Heidän elämänsä olisi kuitenkin varsin erilaista.

Saattaa olla, että Hitlerillä oli personnallisuushäiriö. Niinpä hänen klooneissaan olisi selvästi keskivertoa enemmän niitä, jotka päätyisivät vankilaan rikosten ja hirmutekoja takia. Yhdestäkään ei tulisi hirmuhallitsijaa, koska he eivät olisi siihen tarkoitukseen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Muutamasta tulisi oikein surkea paikallispoliitikko johonkin latinalaisen amerikan pikkukylään. Hirmuhallitsijoita luovat "kivet" eivät uskoakseni sittenkään pompi genomirinteellä, vaan yhteiskunnallisilla ja sosiologisilla vuorilla.