YHTEISKUNNAN HEMULISOITUMINEN ON PYSÄYTETTÄVÄ

Luin pitkästi aikaa Tove Janssonin kirjaa Taikatalvi. Se on täynnä mainioita oivalluksia, mutta jostakin syystä tällä kertaa hymyilin erityisen leveästi kohtaukselle, jossa touhukas ja hyvää tarkoittava Hemuli yrittää opettaa Muumipeikon hiihtämään. Muumipeikko yrittää kaksi kertaa ja kaatuu molemmilla kerroilla nolosti. Hemuli kannustaa: ”Ei pidä menettää rohkeuttaan…. vielä kerran.” 

Lukija on oppinut odottamaan, että kolmas kerta toden sanoo. Muumipeikko sen sijaan ilmoittaa, että ”Minä menen kotiin. Laskekaan niin paljon kuin tahdotte, mutta minä menen kotiin.”

Hiljaa mielessään Muumipeikko vielä pitkänkin ajan päästä kuvittelee onnistuneen ja voittoisan kolmannen laskun. Oikeasti hän kuitenkin menee kaakeliuunin luo, ottaa palan hiiltä ja piirtää sohvan selkään kuvan Hemulista, joka on päällään lumessa. 

Tarina tuntui mielettömän raikkaalta. Vastalääkkeeltä otsikoille:
    5 vinkkiä, miten onnistut laihduttamaan
    Asiantuntija neuvoo – näin onnistut työnahaussa.
    Näillä 3 vinkillä parisuhteesi kukoistaa.
    Menesty yo-kirjoituksissa, kymmenen tärkeää pointtia.

Janssonin lempeässä maailmassa Hemulillakin on ystävänsä ja ihailijansa, mutta useimmille otuksille Hemuli on liikaa. Kirjaa lukiessa aloin miettiä, että mitäpä jos merkittävä osa nuorison (ja aikuistenkin) pahoinvoinnista johtuu yhteiskunnan ”hemulisoitumisesta”, jossa tavoitteet ovat aina itsestäänselvyyksiä ja vain keinoja pohditaan. 

   Totta kai haluat laihtua, tässä sinulle keinot.
   Totta kai haluat parisuhteen (turha miettiä minkälaisen), 

   tai työn tai läjän laudatureja, tässä sinulle keinot siihen.

Voisiko näistä vinkkilistoista pitää vaikka viiden vuoden tauon. Jos siinä ajassa keksisimme, mitä haluamme. Mietitään niitä keinoja sitten vähän myöhemmin. 

Jos jaksetaan.

OLEN TOIPUVA UNENNÄKIJÄ

 

Martin Luther Kingillä oli unelma ihmisten tasa-arvosta. 

Jos FBI:n salakuuntelunauhoja on uskominen, Kingin persoonassa oli kuitenkin paljonkin toivomista, erityisesti suhteessa naisiin. Hänen unelmansa oli silti hyvä. Yksi parhaista.

 

Sitten on näitä muita unelmia: Ajatellaan, että vaikkapa lukiolaisen pitäisi löytää oma juttunsa, unelmansa. Ammatinvalinnan avuksi tarjoillaan innostavia tarinoita. Fiksuja, samaistuttavia nuoria käy kertomassa, miten he ovat löytäneet paikkansa ja miten tohkeissaan he nyt ovat kaikesta hienosta, mitä yliopisto voi tarjota. Heistä ei - toivottavasti - ole olemassa FBI:n salakuuntelunauhoja, mutta uskon heidän olevan hyviä ihmisiä. 

Heidän unelmistaan en yleensä niin innostu.

 

Jos lukiolainen haaveilee psykologin, lääkärin, eläinlääkärin, juristin, näyttelijän, huippu-urheilijan… elämästä, se voi tuoda kyllä paljon kaivattua virtaa, opiskelumotivaatiota. Ammatinvalinnan avuksi nämä unelmat eivät luultavasti ole kovin hyviä.

 

Miten niin?

Kyseisissä ammateissa ei sinällään ole mitään vikaa. Unelmissa on. On huikean hyvin menestyneitä lukiolaisia, jotka pitävät välivuoden toisensa jälkeen, koska unelma on lyöty lukkoon, eikä siitä voi joustaa. On päästävä lääkikseen… tai psykaan… tai teatterikorkeaan. Ja lehdet ovat täynnä unennäkijöitä, jotka sitkeästi yrittäen saivat unelmansa toteutumaan, ja ovat nyt tyytyväisiä. Ehkä ovat ihan oikeasti onnellisia, mutta tarina on vinoutunut. Tarvitaan tarinoita niistä, jotka vuodesta toiseen yrittävät, eikä unelma vain toteudu. Tai tarinoita niistä, jotka vain ajautuvat jonnekin ja ovat hyvin onnellisia.

 

Voisiko asiaa tutkia?

Kuvittelen tutkimuksen. Selvitettäisiin, ovatko unelma-alojen ihmiset onnellisempia kuin muut. Esimerkiksi lääkärin, psykologin, huippu-urheilijan ja näyttelijän ammateista unelmoidaan. Verovirkailijan, kirjastonhoitajan tai kunnanjohtajan hommista ei. Ovatko psykologit ja lääkärit paljon onnellisempiä kuin verovirkailijat tai kirjastonhoitajat? Rohkenen epäillä.

 

Itse olen unennäkijä pahimmasta päästä.

Kun olin lukiolainen unelmoin, että minusta tulee piispa. Nyt ajatus naurattaa. Paljon kamalampaa ja minulle sopimattomampaa ammattia en keksi. Onneksi unelmat eivät yleensä toteudu. Tuolloin olin kuitenkin toista mieltä. Kuuluin niihin, joille unelma oli pakkomielle. Teologiseen on aika helppo päästä, mutta minä luin pääsykoekirjat hirvittävällä apinan raivolla – olisi ollut sietämätöntä jäädä rannalle… en olisi kestänyt moista… minulla oli unelma ja se oli pakko saavuttaa tai olisin epäonnistunut elämässäni.

 

Toki nuorten pitää saada unelmoida. Se motivoi, auttaa etsimään identiteettiä ja on ehkä muutoinkin hyödyllistä. Yhteiskunnan ja aikuisten ei kuitenkaan pitäisi heittää bensaa liekkeihin. Martin Luther Kingin unelma tasa-arvosta on näky, nuoren Vesan Laineen unelma piispanhiipasta oli harhanäky ja vankila, josta onneksi vapauduin.

 

Sekin pitäisi sanoa ääneen, etteivät kaikki nuoret unelmoi. Jotkut hyvin rehellisesti myöntävät, etteivät oikein tiedä, mitä elämältään haluaisivat. Kaiken unelmapuheen keskellä he luultavasti kokevat itsensä viallisiksi. Eivät ole. Unelmista on hyötynsä, mutta ne eivät ole välttämättömiä. Onnen löytää unelmoimattakin.

Itse olen toipuva unennäkijä.

Minulla on ollut suuruusunelmia ja sitten hiukan realistisempia. Virtaa olen unelmista saanut, mutta unelmat ovat myös kaventaneet minua. Esimerkiksi unelma terapeutin urasta johti siihen, että kuvittelin kovin tarkkaan tietäväni millaista psykologiaa tarvitsen ja millaista en. Ja väärässä olin, ja usein. 

Olen jo vanha setä ja pidän yhä unelmoinnista, mutta...

olen suorastaan vihainen, kun aikuiset ottavat unelmoinnin kovin vakavasti. Unelmiin pitää suhtautua varovaisesti ja epäillen. Osa unelmista on ansoja ja vankiloita, osa joutavaa blingblingiä. Yleviäkin unelmia on, mutta niiden kanssa saa punnertaa… ne vaativat usein valtavasti kärsivällisyyttä.