Lauma
pikkulintuja ruokailee puussa. Yksi linnuista näkee ison linnun, saalistajan.
Itsekäs pikku tipu lähtisi lentoon, epäitsekäs varoittaisi muita. Nopeasti
ajatellen itsekkyyden pitäisi olla ylivoimaisen hyödyllistä. Vaarasta
varoittava epäitsekäs lintu näet: a) hukkaa aikaa, jolla voisi saada
turvallisen etumatkan saalistajan valitessa uhriksi jonkun takamatkalle jääneen
pakenijan, b) ääntelemällä lintu vetää saalistajan huomion itseensä. Näistä
pitäisi seurata se, että itsekäs tipu jää henkiin, jalo tipu päätyy ruuaksi.
Kun tätä jatkuu laumassa riittävän monta vuotta, jalot tipuset loppuvat – ne siirtävät
geenejään eteenpäin vain harvoin, kunnes lopulta lauman kaikki linnut ovat
sukua itsekkäille esi-isilleen ja –äideilleen.
Mutta eikö voisi
ajatella, että sellainen lintuparvi, jossa on epäitsekkäitä varoittelijalintuja
pärjää itsekästä laumaa paremmin, ja siksi jalous säilyy. Tässä ns. ryhmävalinnassa on ainakin
kaksi ongelmaa. a) Kuinka paljon laumojen välillä on aitoa kilpailua.
Tapahtuuko kokonaisten laumojen tuhoja kovin paljon? b) Periytyminen tapahtuu
kuitenkin yksilöiden kautta. Vaikka varoittelija hyödyttää laumaa, hänen
henkilökohtainen mahdollisuutensa säilyä hengissä siirtämään geenejään on
pienempi kuin itsekkäillä. Ajan saatossa tämän pitäisi siivota sinänsä hyödylliset varoittelijat laumasta kokonaan.
Biologien
perinteinen selitys on sukulaisvalinta (kin selection). Sen mukaan edistän
geenieni etuja kun suojelen itseäni, jälkeläisiäni, mutta myös kun autan sisaruksiani
tai heidän lapsiaan. Omia jälkeläisiä suojellaan rohkeammin kuin sisarusten
jälkeläisiä, mutta vaarasta varoittaminen ei ole jättimäisen iso riski – voin varoittaa
lentelevästä kotkasta serkkujanikin ja siten edistän geenieni menestystä
laumassa. (Tästä on rakennettu jopa matemaattinen kaava, googlaapa Hamiltonin
sääntö).
Sukulaisvalinta
on ryhmävalintaa vakiintuneempi termi, mutta luonnossa esiintyy auttamista ja
riskinottoa, joka kohdistuu muihinkin kuin sukulaisiin (tai jopa toiseen
lajiin). David Sloan Wilsonin palautti ryhmävalinnan uskottavuuden
huomauttamalla, että ryhmän käsite ei ole aivan niin suoraviivainen kuin oltiin
totuttu ajattelemaan. Kuvitellaan,
että olen jalo lintu ja varoitan vaarasta. Kaikki laumassani eivät silti kuule
varoitustani. Sen kuulevat vain lähioksilla hengailevat tiput, jotka lähtevät
kanssani pakoon. Meidän pakomme havahduttaa kyllä kauempana puussa olevat,
mutta he ovat jääneet hieman jälkeen ja ovat huonommassa asemassa. Nyt ei enää
olekaan sanottua, että varoittelu vähentäisi todennäköisyyttäni säilyä hengissä
ja siirtää geenejäni. Minä ja lähioksilla hengaavat olemme sangen kelpoisia.
Lauman sisällä jalojen ryhmä voi pärjätä vallan mainiosti itsekkäiden ryhmälle.
Wilson
keskittyy kirjassaan Darwin´s Cathedral tarkastelemaan
uskontoja tästä näkökulmasta. Siinä missä Richard Dawkings suhtautuu uskontoon
suorastaan kiukkuisesti, Wilson näkee uskonnot sopeutumina: jotakuinkin joka
kulttuurista löytyy uskonto eikä moderni tiedekään ole uskontoja lopettanut.
Wilson tarjoilee useita analyyseja, joissa uskonnot muodostavat tiiviitä ryhmiä
lauman sisälle ja auttavat kannattajiaan monin tavoin: Vaikkapa korealaisten
kirkko USA:n Houstonissa. Sen jäsenet ovat pääosin maahanmuuttajia, jotka
saapuvat rahattomina, vailla ystäviä ja kielitaitoa. Ensitöikseen he liittyvät
kirkkoon, josta saavat omakielisen sosiaalisen verkoston, ystäviä ja tukea.
Ajan myötä heidän on mahdollista saada myös aitoa arvostusta nimenomaan tuossa
yhteisössä, kohota vanhemmistoon tms. luottamustehtäviin. Toisenpolven maahanmuuttajat
eivät tarvitse kirkkoa yhtä paljon – he eivät käy kirkon englannin kielen
kurssilla, pikemminkin pyörähtävät laiskanpulskeasti nuorisolle suunnatulla
korean kielen ja kulttuurin kurssilla, mutta eivät ehkä tohdi luopuakaan
vanhempiensa rakkaasta kirkosta.
Jos
uskonnollinen yhteisö kasvaa suureksi, se ei enää aja minkään sisäryhmän etuja
kovin tehokkaasti. Niinpä suuret kirkot ovat usein maltillisempia ja vaisumpia
kuin pienet lahkot – ne tasapainoilevat monien sisäryhmien tarpeiden välillä,
kunnes alkavat menettää jäseniään pienemmille ryhmille, jotka palvelevat
jäsentensä tarpeita tarkemmin, ja suosivat sisäryhmää luotettavammin.
Toisenpolven korealaisille voi riittää laimea uskonnollisuus, koska heillä on
muita keinoja selviytyä yhteiskunnassa. Ne, joilla menee huonommin etsivät
kuitenkin sisäryhmää, joka auttaisi heitä menestymään suuremman lauman tai jopa
yhteiskunnan sisällä.
Oma
kysymyksensä on se, että onko moinen hyvyyttä ja epäitsekkyyttä. On ja ei. Se tarkoittaa
usein oman edun laittamista syrjään sisäryhmän edun tieltä. Valitettavasti se
tarkoittaa usein myös varsin ikävää toimintaa ulkoryhmiä kohtaan. Uskonveljien
auttaminen on hyvä, toisuskoisten demonisoiminen ei. Valitettavasti
vaistoistamme taitaa löytyä molemmat ohjelmat. Voisi kuitenkin ehkä ajatella,
että jos laumassa on kaikilla verraten hyvä olla, lauman sisäisten ryhmien
välinen kilpailu voisi säilyä rauhaomaisena, ehkä jopa ystävällisenä.