keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Kannattaako epäitsekkyys ja mitä se edes on?


Lauma pikkulintuja ruokailee puussa. Yksi linnuista näkee ison linnun, saalistajan. Itsekäs pikku tipu lähtisi lentoon, epäitsekäs varoittaisi muita. Nopeasti ajatellen itsekkyyden pitäisi olla ylivoimaisen hyödyllistä. Vaarasta varoittava epäitsekäs lintu näet: a) hukkaa aikaa, jolla voisi saada turvallisen etumatkan saalistajan valitessa uhriksi jonkun takamatkalle jääneen pakenijan, b) ääntelemällä lintu vetää saalistajan huomion itseensä. Näistä pitäisi seurata se, että itsekäs tipu jää henkiin, jalo tipu päätyy ruuaksi. Kun tätä jatkuu laumassa riittävän monta vuotta, jalot tipuset loppuvat – ne siirtävät geenejään eteenpäin vain harvoin, kunnes lopulta lauman kaikki linnut ovat sukua itsekkäille esi-isilleen ja –äideilleen.

Mutta eikö voisi ajatella, että sellainen lintuparvi, jossa on epäitsekkäitä varoittelijalintuja pärjää itsekästä laumaa paremmin, ja siksi jalous säilyy. Tässä ns. ryhmävalinnassa on ainakin kaksi ongelmaa. a) Kuinka paljon laumojen välillä on aitoa kilpailua. Tapahtuuko kokonaisten laumojen tuhoja kovin paljon? b) Periytyminen tapahtuu kuitenkin yksilöiden kautta. Vaikka varoittelija hyödyttää laumaa, hänen henkilökohtainen mahdollisuutensa säilyä hengissä siirtämään geenejään on pienempi kuin itsekkäillä. Ajan saatossa tämän pitäisi siivota sinänsä hyödylliset varoittelijat laumasta kokonaan.

Biologien perinteinen selitys on sukulaisvalinta (kin selection). Sen mukaan edistän geenieni etuja kun suojelen itseäni, jälkeläisiäni, mutta myös kun autan sisaruksiani tai heidän lapsiaan. Omia jälkeläisiä suojellaan rohkeammin kuin sisarusten jälkeläisiä, mutta vaarasta varoittaminen ei ole jättimäisen iso riski – voin varoittaa lentelevästä kotkasta serkkujanikin ja siten edistän geenieni menestystä laumassa. (Tästä on rakennettu jopa matemaattinen kaava, googlaapa Hamiltonin sääntö).

Sukulaisvalinta on ryhmävalintaa vakiintuneempi termi, mutta luonnossa esiintyy auttamista ja riskinottoa, joka kohdistuu muihinkin kuin sukulaisiin (tai jopa toiseen lajiin). David Sloan Wilsonin palautti ryhmävalinnan uskottavuuden huomauttamalla, että ryhmän käsite ei ole aivan niin suoraviivainen kuin oltiin totuttu ajattelemaan. Kuvitellaan, että olen jalo lintu ja varoitan vaarasta. Kaikki laumassani eivät silti kuule varoitustani. Sen kuulevat vain lähioksilla hengailevat tiput, jotka lähtevät kanssani pakoon. Meidän pakomme havahduttaa kyllä kauempana puussa olevat, mutta he ovat jääneet hieman jälkeen ja ovat huonommassa asemassa. Nyt ei enää olekaan sanottua, että varoittelu vähentäisi todennäköisyyttäni säilyä hengissä ja siirtää geenejäni. Minä ja lähioksilla hengaavat olemme sangen kelpoisia. Lauman sisällä jalojen ryhmä voi pärjätä vallan mainiosti itsekkäiden ryhmälle.

Wilson keskittyy kirjassaan Darwin´s Cathedral tarkastelemaan uskontoja tästä näkökulmasta. Siinä missä Richard Dawkings suhtautuu uskontoon suorastaan kiukkuisesti, Wilson näkee uskonnot sopeutumina: jotakuinkin joka kulttuurista löytyy uskonto eikä moderni tiedekään ole uskontoja lopettanut. Wilson tarjoilee useita analyyseja, joissa uskonnot muodostavat tiiviitä ryhmiä lauman sisälle ja auttavat kannattajiaan monin tavoin: Vaikkapa korealaisten kirkko USA:n Houstonissa. Sen jäsenet ovat pääosin maahanmuuttajia, jotka saapuvat rahattomina, vailla ystäviä ja kielitaitoa. Ensitöikseen he liittyvät kirkkoon, josta saavat omakielisen sosiaalisen verkoston, ystäviä ja tukea. Ajan myötä heidän on mahdollista saada myös aitoa arvostusta nimenomaan tuossa yhteisössä, kohota vanhemmistoon tms. luottamustehtäviin. Toisenpolven maahanmuuttajat eivät tarvitse kirkkoa yhtä paljon – he eivät käy kirkon englannin kielen kurssilla, pikemminkin pyörähtävät laiskanpulskeasti nuorisolle suunnatulla korean kielen ja kulttuurin kurssilla, mutta eivät ehkä tohdi luopuakaan vanhempiensa rakkaasta kirkosta.

Jos uskonnollinen yhteisö kasvaa suureksi, se ei enää aja minkään sisäryhmän etuja kovin tehokkaasti. Niinpä suuret kirkot ovat usein maltillisempia ja vaisumpia kuin pienet lahkot – ne tasapainoilevat monien sisäryhmien tarpeiden välillä, kunnes alkavat menettää jäseniään pienemmille ryhmille, jotka palvelevat jäsentensä tarpeita tarkemmin, ja suosivat sisäryhmää luotettavammin. Toisenpolven korealaisille voi riittää laimea uskonnollisuus, koska heillä on muita keinoja selviytyä yhteiskunnassa. Ne, joilla menee huonommin etsivät kuitenkin sisäryhmää, joka auttaisi heitä menestymään suuremman lauman tai jopa yhteiskunnan sisällä.

Oma kysymyksensä on se, että onko moinen hyvyyttä ja epäitsekkyyttä. On ja ei. Se tarkoittaa usein oman edun laittamista syrjään sisäryhmän edun tieltä. Valitettavasti se tarkoittaa usein myös varsin ikävää toimintaa ulkoryhmiä kohtaan. Uskonveljien auttaminen on hyvä, toisuskoisten demonisoiminen ei. Valitettavasti vaistoistamme taitaa löytyä molemmat ohjelmat. Voisi kuitenkin ehkä ajatella, että jos laumassa on kaikilla verraten hyvä olla, lauman sisäisten ryhmien välinen kilpailu voisi säilyä rauhaomaisena, ehkä jopa ystävällisenä.