Olen koulun juhlasalissa ja kuuntelen Aalto-yliopiston
professoria, joka puhuu täyttyä potaskaa – "kieliä ei tarvitse lukea, koska
google-kääntäjä, työtön saa matemaattisella väistämättömyydellä töitä, jos vain
pystyy luomaan 10 unelmaa…" Sisäisesti kiehun raivoa ja mietin, onko moraalinen
velvollisuuteni järjestää kohtaus ja marssia mielenosoituksellisesti pois
salista. En marssi. Mutta tärkeä kysymys kuuluu, miltä minä näytän? Näkeekö luennoitsija
kasvoiltani, mitä ajattelen. Tuijotan jäykästi tyhjyyteen edessäni, purentalihakseni
ovat aktivoituneet, kuvittelen raivoni näkyvän kilometrien päähän.
Todellisuudessa ulkopuolisen voi olla vaikea tietää mitään sisäisistä
ajatuksistani. Jos luennoitsijan katse osuu kasvoihini, hän saattaa hyvinkin
tulkita minun kuuntelevan poikkeuksellisen keskittyneesti.
Olen PSOP:in koulutuspäivillä. Luennoitsija on mielestäni erinomainen
ja tulen myöhemmin opetuksessani viittaamaan hänen puheisiinsa usein. Mutta menossa on
päivän viimeinen luento ja kasvoiltani saattaa kuvastua väsymys. Vilkuilen myös vähän väliä kelloani,
sillä minun on pakko lähteä kesken luennon ehtiäkseni junaan. Jos luennoitsijan
katse osuu minuun ja hän näkee väsymyksen ja kellonvilkuilun, hän saattaa tulkita aikaisen lähtöni tyytymättömyyden merkiksi, vaikka
todellisuudessa olen innostunut ja inspiroitunut.
Läpinäkyvyyden illuusio tarkoittaa, että yliarvioimme pahasti sitä, miten selvästi tunteet näkyvät meistä ulos. Ajattelin pitkään, että ko. termi on vain pieni hauska lisätieto, hyödyllinen lähinnä esiintymisjännityksestä kärsiville: Kuvittelemme helposti muiden tunnistavan tunteemme yhtä tarkasti kuin itse ne havaitsemme, mutta niin ei tietenkään ole. Tämä yksinkertainen ajatus helpottaa niitä, joista on noloa, jos jännittäminen näkyy. Vaikka katsojat voivat joskus huomata jännityksen, he eivät havaitse sitä yhtä selvästi kuin jännittäjä itse. Malcolm Gladwellin uusi kirja Talking to strangers johti minut ajattelemaan, että läpinäkyvyyden illuusio ei olekaan pieni lisätieto, vaan se kuuluu psykologian sisältöjen keskiöön.
Gladwell analysoi mm. suosittua televisiosarjaa Frendit. Siinä roolihenkilöiden ilmeet ja eleet heijastavat aina tarkasti heidän todellista tunnetilaansa. Kyse ei ole varsinaisesti ylinäyttelemisestä, vaan korostetun naivista kerronnasta. Koukeroista juonta pystyy seuraamaan vaikka laittaisi äänen pois – näyttelijöiden ilmeet ja eleet ovat helppolukuisia ja ”yksi yhteen” heidän roolihahmojensa todellisten tunteiden kanssa. Todellisuus on kuitenkin toista. Peitämme ja kätkemme tunteitamme, hymyilemme kohteliaasti vaikka olisimme raivoissamme, tai ilmeemme ja eleemme heijastavat jotakin ajatusta, joka ei lainkaan liity meneillään olevaan keskusteluun.
Tutkittua tietoakin surkeudestamme on. Tim Levine on
näyttänyt ihmisille videoita, joissa osa henkilöistä valehtelee, osa ei.
Tunnistamme tietenkin kaikkein surkeimmat valehtelijat – ne joiden sanaton
viestintä huutaa totuuden Frendit -sarjan tapaan kilometrien päähän.
Suuri osa ihmisistä pystyy kuitenkin valehtelemaan aika sujuvasti, ei siis
tarvitse olla psyko- tai sosiopaattinen nero huijatakseen ihmisiä. Asiaa mutkistaa lisää se, että merkittävä osa
ihmisistä lähettää harhaanjohtavia viestejä puhuessaan totta. Joku saattaa
puhua hermostuneesti ja puolustelevasti esimerkiksi vain sen takia, että heidän
syyttömyyttään epäillään. Tim Levinen tutkimuksissa jopa tiedustelun ja
poliisitutkinnan ammattilaiset olivat surkeita lukemaan sanatonta viestintää. He tunnistavat kyllä selkeät viestit
täydellisesti, mutta menivät vipuun lähes aina, kun viestit olivat ristiriitaisia ja
epäselviä.
Gladwell vyöryttää esimerkkejä siitä, miten harhaanjohtavaa
on uskoa Frendien maailmaan, jossa sanaton viestintä on suoraviivaista
ja selkeää. Esimerkkejä löytyy useilta elämänalueilta:
· Kuuban tiedustelupalvelu huijasi amerikkalaisten
tiedustelupalvelun sinänsä älykkäitä ja kokeneita tutkijoita. Näiden oli vaikea uskoa, että arvostetut ja uskottavasti käyttäytyvät agentit olivatkin kaksoisagentteja.
· Brittien Chamberlain oli niitä harvoja läntisiä
valtiomiehiä, jotka neuvottelivat Hitlerin kanssa kasvotusten – ja Gladwellin
mukaan hän meni juuri siksi ansaan. Kun toinen katsoo suoraan silmiin ja antaa
sanansa, tätä on vaikea uskoa kavalaksi. Churchillin oli helpompi väistää ansa, koska hän ei neuvotellut Hitlerin kanssa kahdenkesken (muitakin syitä miesten asenne-eroon tietenkin oli).
· Tuomarit häviävät tekoälylle, kun pitää arvioida
ketkä rikollisista voidaan turvallisesti vapauttaa. Gladwellin mukaan tuomarien
suoritus paranisi merkittävästi, elleivät he kohtaisi rikollisia kasvoista kasvoihin
ja altistuisi viattomilta ja rehdeiltä vaikuttaville vakuutteluille. Tai sille,
että viaton viestii epäselvästi ja hermostuneesti.
· Vuorovaikutuksen tulkitseminen on vaikeaa aina. Humalassa se on erityisen vaikeaa. Tämä tekee seksuaalisen häirinnän ja raiskausten oikeuskäsittelyistä
mielipuolisen vaikeita. Humalainen mies avaa humalaisen naisen puseron nappeja.
Nainen ei vastustele, mies tulkitsee sen suostumukseksi. Tosiasiassa nainen on liian
peloissaan puhuakseen. (Tämä voi vaikuttaa uhrin syyttämiseltä, minkä Gladwell
kuitenkin kiistää – hän ei halua vapauttaa kyseisten tapausten miehiä
syytteistä, mutta haluaa, että raiskausten ennaltaehkäisemisessä kiinnitettäisiin
enemmän huomiota humalajuomisen vähentämiseen).
· Pankkivalvonta petti, kun – epäilyistä
huolimatta – ei tutkittu luotettavalta ja uskottavalta tuntuvan
sijoittajan aivan epärealistisen tuottoisia liiketoimia.
Gladwellin kirja kulkee synkissä aiheissa, mutta tunteiden läpinäkymättömyydestä on paljon kevyempiäkin esimerkkejä. Aloitin siitä, miten oma viestintä luentotilanteissa on joskus ristiriitaista. Sama pätee tietenkin opiskelijoihinkin – kivikasvoisen ilmeettömänä ollut opiskelija saattaa kokeessa osoittaa kuunnelleensa tarkkaavaisemmin kuin kukaan. Työhonottotilanteessa haastattelut ovat toivottoman harhaanjohtavia – epäreiluja hermostuneille todenpuhujille. Gladwell ei silti kannusta olemaan ylenpalttisen epäluuloinen. Yhteiskunnan toiminta edellyttää sitä, että pääsääntöisesti uskomme, mitä muut meille sanovat. Useinmiten ihmiset puhuvat totta tai ainakin riittävän totta. Silloin kun epäilykset kuitenkin heräävät ei kannata uskoa kovin vahvasti sanattomaan viestintään – se on toivottoman monimuuttujainen maailma.
