Kirottu valliralli

 

Liisa ihmemaassa kirjassa esitellään valliralli, jossa jokainen alkoi juosta, milloin mieli teki ja lakkasi juoksemasta, kun ei enää viitsinyt juosta. Kun Dodo lopulta huusi, ”Valliralli on päättynyt”, kaikki kysyivät häneltä, ”kuka voitti”. Se oli kiperä kysymys, ja vasta pitkään mietittyään Dodo keksi vastauksen: ”Kaikki ovat voittaneet ja kaikkien pitää saada palkinto.”

Tarina kuulostaa jotenkin tutulta. Elämme kulttuurissa, jossa kehutaan paljon. Ihmiset saavat SOMEssa valtavat määrät tykkäyksiä, vanhemmat kehuvat ja kannustavat lapsiaan, opettajat yrittävät muotoilla palautteitaan positiivisiksi. Kaiken tämän positiivisuuden keskellä elää valtava määrä pahoinvoivia ihmisiä. Osa heistä on tämän positiivisen maailman ulkopuolella, ja joutuvat ottamaan vastaan paljon mitätöintiä ja haukkumisia. Yllättävän moni itsestään epävarma elää kuitenkin kehujen ja kannustamisen ympäröimänä. Epäilevätkö he itseään kehuista huolimatta vai kehujen takia?

Aina yhtä epäluotettava maalaisjärki houkuttelee meitä ajattelemaan, että itsetunto ja pystyvyysuskomukset syntyisivät suoraviivaisesti kehuista ja onnistumisista. Sama patologisesti valehteleva maalaisjärki kehottaa vanhempia kehumaan lapsiaan, jotta näille kehittyisi hyvä itsetunto ja itseluottamus. Yhä useampi aikuinen muuttuu Dodoksi, ja lapset oppivat tunnistamaan, ”milloin Dodo puhuu”, eli milloin kehujen/palkintojen jakaja ei tiedä eikä välitä siitä, mitä oikeasti on tapahtunut. Hän vain suorittaa tehtävänsä jakamalla palkintoja mielivaltaisesti. Kun kaikki ovat voittaneet, vallirallin mitaleilla ei ole mitään arvoa. Valliralliprenikat ovat valheita, jotka kannustavat vain kysymään, olenko sittenkään kovin hyvä.

Kehujen perusongelma on tämä: ihminen tarvitsee kehuja ja tukea eniten silloin, kun hän epäonnistuu ja on surkea. Silloin saadut kehut ovat kuitenkin melkein poikkeuksetta ”Dodon puhetta”, jota kukaan ei usko.

Carol Dweckin kuuluisa ratkaisu tähän pulmaan on kehua oppimisesta, ei lahjakkuudesta tai valmiista osaamisesta. Vallirallin sijaista jokainen kilpailee omaa edellistä aikaansa vastaan. Tällöin on mahdollista havaita kehittymistä. Hyvä idea, ja toimiikin joskus. Porukan hitainkin voi kehittyä. Valitettavasti hän kuitenkin yleensä tietää olevansa porukan hitain, eikä siksi ole kovin innostunut. Takamatka voi olla liian iso.

En voikaan välttyä ajatukselta, että itsetunnon ja pystyvyysuskomusten osalta on jääty aivan liikaa kiinni kehuihin. Uskon, että on paljon voimakkaampia asioita, joita vain ei huomata. Tässä vain muutama, jotka tulivat nopeasti mieleen:

1)   Saanko vastuuta, luotetaanko minuun. Valheellisia kehuja enemmän itseätuntoani kasvattaa se, jos minulle annetaan vastuuta. Tämä ei ole valliralli, tätä ei voi suorittaa mekaanisesti ja todellisesta tekemisestäni kiinnostumatta - vastuuta voi antaa vain, jos ansaitsen tuon luottamuksen.  

2)   Kysytäänkö mielipidettäni. Useimmat meistä kokevat arvostuksen osoituksena, jos mielipidettämme kysytään ja siihen aidosti reagoidaan. Tämä on omiaan myös viemään ajatukset pois siitä myytistä, että kaikki olisi kilpailua. Sisäinen Dodomme haluaa suorittaa kaiken mekaanisesti, joten se laatisi kyselyn, jonka tulos on riittävän epämääräinen, jotta voidaan julistaa tuo kaiken ajattelun lopettava lopputulos – "kaikki ovat voittaneet ja ansaitsevat mitalin". Aidossa vuorovaikutuksessa ei ole kyse tästä, vaan vastauksesta ollaan oikeasti kiinnostuneita.

3)   Saanko kokemuksia siitä, miten asiat muuttuvat. Lähden hieman kaukaa – ilman omanikäistä leikkikaveria kasvaneet kultahamsterit suhtautuivat aikuisena tappioihin kovin raskaasti – lopullisina tuomioina alemmuudesta. Nahistelu ikätoverin kanssa voi parantaa itsetuntoa ja pystyvyysuskomuksia, koska ne tuottavat vakaumuksen, että voitot ja tappiot eivät ole pysyviä – välillä Hinku jahtaa Vinkua, välillä taas Vinku Hinkua. Sen minkä oppii sadoissa leikeissä lapsena, osaa paremmin aikuisena tosipaikan tullen. Sisäinen Dodomme opettaisi tämänkin suorittamalla – aikuinen pelaisi lapsen kanssa shakkia ja antaisi tämän voittaa joka toisella kerralla. Ei ole sama asia, vähänkin isompi lapsi tunnistaa tuosta tilanteesta Dodon huudon ”kaikki ovat voittaneet vuorollaan ja ansaitsevan palkinnon”.

 Voinko olla osa jotakin suurempaa. Jos kaikessa ei olekaan kysymys minusta ja omasta erinomaisuudestani, voin suhtautua tappioihini rauhallisemmin. Tappiot ja epäonnistumiset eivät tee minusta arvotonta, jos tavoittelen jotakin moraalisesti arvokasta. Silloin en ole häviön hetkellä luuseri vaan traaginen sankari. Eino Leino sanoo sen paremmin kuin minä:

Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä, –

vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
tietäen, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella?