Luoko ihminen kulttuurinsa, vai kulttuuri ihmisen?

Olisiko kulttuurimme erilaista, jos ilmastomme olisi lämmin? Entä miten paljon elinkeinot vaikuttavat kulttuurieroihin? Ekologisen determinismin mukaan kulttuurierot syntyvät suorastaan väistämättömästi siitä, miten elanto hankitaan. Paimentolaisuus tuottaa erilaisen kulttuurin kuin kalastus tai maanviljely. Ideana on, että ihmiset voivat kokeilla kaikenlaista, mutta pitkällä aikavälillä menestyneiden kulttuurien on täytynyt päätyä tapoihin, jotka varmistivat eloonjäännin: Kulttuurinen käytäntö, joka takaa riittävän kalorien saannin voittaa pitkällä aikavalillä sellaisen tavan, joka jättää nälkäiseksi. 

Kuuluisa esimerkki tällaisesta ajattelusta on tarina metsästäjäkeräilijöistä ja maanviljelijöistä. Logiikka menee suurin piirtein näin: Metsästäjä-keräilijöiden yhteisöt olivat pieniä ja epämuodollisia, eikä niissä tarvittu tiukkoja hierarkioita. Asiat muuttuivat vasta, kun alettiin viljellä maata. Maata muokannut ihminen halusi tietenkin myös korjata sadon - syntyi tarve omistusoikeuteen ja sen säätelyyn, jopa lainsäädäntöön. Vähitellen maanviljelystä tuli niin tehokas tapa ruokkia ihmisiä, ettei kaikkien tarvinnut enää osallistua siihen. Osa ihmisistä saattoi erikoistua kaupunkien ammatteihin, samalla yhteisöt kasvoivat ja tulivat monimutkaisiksi. Alettiin tarvita keskushallintoa, jota kuninkaat, papisto ja  monenlaiset virkamiehet tarjosivat. Hierarkiat olivat syntyneet. Historijoitsija Harari vie kirjassaan Sapiens ajatuksen niin pitkälle, että hän väittää vehnän, riisin ja perunan kesyttäneen ihmisen. Ei siis niin, että ihminen olisi kesyttänyt kasvit, vaan kasvit ottivat ihmisen "orjakseen" tuottamaan loputtomasti viljelykasveja. Ihminen olisi myös hävinnyt tuossa kaupassa - maanviljely olisi ajanut ihmisen väistämättä kohti suuria kaupunkeja ja valtioita, epätasa-arvoa ja tyrannimaisia kuninkaita. 

Looginen ja viihdyttävä tarina. Mutta jos Graeberin ja Wengrowen (2021) kirjaa the Dawn of everything on uskominen, kyse on vain tarinasta eivätkä historialliset aineistot tue sitä. Arkeologiset todisteet viittaavat siihen, että maanviljelys "keksittiin" monta kertaa ja siitä myös luovuttiin monesti - mitään väistämätöntä pakkoa ei ollut. Keskeistä Graeberin ja Wengrowen ajattelulle onkin, että he näkevät ihmisen varsin poliittisena olentona, joka tekee valintoja. He vyöryttävät esimerkkejä, joissa vierakkäisillä alueilla, samankaltaisissa olosuhteissa kulttuureista on kehittynyt täysin erilaisia. Esimerkiksi Alaskan athabascaheimo kieltäytyi omaksumasta inuiitien kajakkeja, vaikka ne olivat verrattomasti parempia kuin athabascalaisten kömpelöt veneet. Vastaavasti iniuutit kieltäytyivät omaksumasta athabascalaisten mainioita lumikenkiä. Tarve korostaa sitä, että ollaan erilaisia kuin naapurit saattaa estää hyvienkin vaikutteiden omaksumista. Joskus taas voidaan omaksua vaikutteita mieluustikin - jos ne tulevat sopivilta tahoilta. 

Kulttuurissa on kyse usein identiteetin tarpeesta. Muinaisessa Kreikassa ateenalaiset halusivat olla erilaisia kuin spartalaiset, ja päinvastoin; niinpä Ateenasta tuli koko ajan kosmopoliittisempi ja demokraattisempi kun taas Spartasta tuli koko ajan muukalaiskammoisempi ja hierarkisempi. Amerikassa Yurok -intiaanit halusivat olla vaatimattomia, itsenäisiä ja säästäväisiä, naapurit Kwakiut-intiaanit olivat taas hyvin hierarkisia ja päälliköt varmistivat itselleen liittolaisia ja alaisia hullun anteliailla ja mielipuolisuuteen asti hillittömillä juhlilla. 

Graeberin ja Wengrowen käsittelyssä kulttuureja ei aina ole helppo jakaa hierarkisiin ja tasa-arvoisiin. Heidän mukaansa koko kysymys siitä, milloin epätasa-arvo alkoi, on harhaanjohtava ja väärä kysymys. Se pitää sisällään myytin metsästäjä-keräilijöiden "alkuonnellasta", eräänlaisesta paratiisista, joka menetettiin maanviljelyn takia. Kuitenkin on runsaasti aineistoa siitä, että hierarkioita ja epätasa-arvoa on ollut metsästäjäkeräilijöilläkin. Toisaalta maanviljelys ei mitenkään automaattisesti tuottanut jyrkkiä hierarkioita. Elinkeinosta riippumatta oli mahdollista valita. Graeberin ja Wengrowen mukaan onkin parempi kysymys ihmetellä sitä, missä vaiheessa kulttuurimme on "jämähtänyt", ja tajumme mahdollisuudesta valita toisin on hämärtynyt. 

Yksi mielenkiintoinen ajatus on, että kulttuureissa on ollut nykyistä enemmän vuodenaikaisvaihtelua. Sama kulttuuri on voinut olla jyrkän hierarkinen osan vuotta, kun ruokaa on saalistettu sotilaallisen kurinalaisissa pienryhmissä. Vuodenajan vaihtuessa retkiltä on palattu pysyviin asumuksiin ja hierarkiat on purettu - riehakkaissa juhlissa on eletty lähes anarkistisesti. Ihmisellä on voinut olla jopa eri nimi eri vuodenaikoina. Kulttuuri on ollut hierarkinen ja anarkistinen - vuodenajasta riippuen. Moinen vaihtelu on herkistänyt ihmisiä tajuamaan, että vaihtoehtoja on.  

Kukaan gorilla ei - luultavasti - pilkkaa lauman suurinta gorillaa, kun tämä takoo rintaansa. Ihmiset taas vitsailevat mahtailijoiden kustannuksella jatkuvasti ja jotakuinkin kaikissa kulttuureissa. Ihminen kehittää keinoja vahtia valtaa, neuvotella säännöistä ja ihanteista... siis politikoida. Ihminen ei ole tuomittu kaikkien sotaan kaikkia vastaan, mutta ihminen ei ole myöskään suloisen viaton luonnonlapsi. Ihminen on poliittinen eläin, joka tekee niin hyviä kuin huonoja päätöksiä. Graeberin ja Wengrowen - epäilemättä hiukan epätasaisen - kirjan tärkeä sanoma on, ettei kulttuuri ole sen enempää ihmisluonnon geenien vääjämätön tulos kuin tuotantorakenteiden tai elinkeinojenkaan sanelema. Toki ne kaikki jotakin vaikuttavat, mutta ihmisellä on keinonsa tehdä valintoja, löytää vaihtoehtoja. Niitä keinoja ei kannata jättää vain mahtailijoiden käytettäviksi.