tiistai 4. huhtikuuta 2017

JUDITH HARRIS & JA MIKSI ME KAIKKI PETYMME PSYKOLOGIAAN?

Judith Harrisin kirja Kasvatuksen myytti on muuttanut psykologiaa ja mullistanut henkilökohtaisia ajatuksiani. Harrisilla oli kolme keskeistä väitettä: a) vanhempien ja kasvatuksen merkitystä liioitellaan psykologiassa valtavasti, b) geeneillä on suurempi merkitys kuin kasvatuksella ja c) vertaisryhmillä on suurempi merkitys kuin kasvatuksella. Aikanaan nuo väitteet tuntuivat minusta heti intuitiivisesti oikeilta. Pystyin helposti tunnistamaan vanhempia, jotka näyttivät tekevän kaikkensa lapsensa eteen, mutta lapset silti oirehtivat. Itsekin koulukiusausta kokeneena tiesin myös, ettei vanhemmilta saatu rakkaus voi poistaa tuskaa siitä, että tulee ikäistensä torjumaksi. Lisäksi Harris haastoi virkistävästi luutuneita luulojani: tunsin joitakin "reppanalapsia" ja olin ajatellut varsin suoraviivaisesti, että ”reppanuus” johtuu kotikasvatuksessa saaduista huonoista eväistä. Harris tarjosi ilmeisen vaihtoehdon – geenit voivat selittää lasten ja vanhempien luonteen samanlaisuutta. Ehkä tärkein oivallus oli, että ihmisen toiminta on kontekstisidonnaista: kotona muovautuu ns. kotiminä ja vertaisryhmissä kaveriminä - käyttäydyin kotona eri tavalla kuin kaverien kanssa ja siksi kasvatuksen merkitys on rajallinen. Luonteen sijasta kannattaakin tutkia, millaiseksi muotoudun eri ympäristöissä ja miksi. Esimerkiksi opettajaminäni on muodostunut jonkin verran erilaiseksi eri kouluissa, syitä on hauska pohtia.

Harrisin kirja sai myös paljon kritiikkiä, ja minuakin häiritsi, että psykologia tunnuttiin mitätöivän kokonaan.  Sittemmin geenitutkijoiden suurin paatos onkin vaimentunut, ja nykyään korostetaan geenien ja ympäristön vuorovaikutusta. Harrisin perusväite pätee silti yhä – ei ole näyttöä, että kasvatuksen pienet nyanssit vaikuttaisivat lapsen kehitykseen millään tavalla. Samaan aikaan on silti totta, että väkivaltainen, ilkeä tai selvästi laiminlyövä kasvatus tuottavat ongelmia – joskin yksilöiden sietokyky tai muodikkaasti resilienssi vaihtelee: Jotkut selviytyivät verraten terveinä keskitysleiri-lapsuudestakin, toiset järkkyvät vähästäkin.

Itseäni harmitti Harrisin kirjassa eniten pieni sivupolku. Harris kävi läpi laajoja meta-analyyseja, joiden mukaan ei ole pitävää tutkimusnäyttöä siitä, että syntymäjärjestys vaikuttaisi luonteeseen. Jotkut olivat nimittäin esittäneet, että esikoisista tulisi johtajia ja kuopuksista kapinallisia. Yksittäisissä tutkimuksissa väite olikin saanut tukea, mutta laajoissa ja kurinalaisesti tehdyissä tutkimuksissa syntymäjärjestys ei näyttänyt ennustavan juuri mitään. Uskoin kyllä Harrisin tutkimukset päteviksi, mutta tällä kertaa oma intuitioni tappeli vastaan. Olen viisilapsisen perheen kuopus, enkä mitenkään voi uskoa, ettei sillä olisi merkitystä. Klassinen tapa ratkaista tällainen ristiriita olisi myöntää tutkimus yleiseksi totuudeksi ja pitää itseään poikkeuksena. Luulen pystyväni parempaan. Samalla uskon voivani antaa selityksen, miksi me kaikki petymme psykologiaan. Kyllä vain, mekin, jotka kovasti pidämme psykologiasta aika ajoin petymme siihen.  

Kasvatuksen nyanssit tai syntymäjärjestys eivät paljoa vaikuta yksilön ulkoiseen käyttäytymiseen, mutta niillä on suuri vaikutus yksilön sisäiseen kokemukseen. Esimerkki: Olen viime aikoina digitoinut sukuni vanhoja kuvia ja tuijotellut mm. oheista kuvaa, jossa vanhin veljeni poseeraa isäni kanssa. Veljeni on minua 15 vuotta vanhempi ja hän muistaa 15 vuotta nuoremmat vanhemmat kuin minä. Kun minä synnyin isäni oli 39 –vuotias ja äitini 34. En ole siis koskaan nähnyt vanhempiani nuorina aikuisina. Katselen vanhoja kuvia hiukan hämilläni – niissä näkyvät vanhemmat tuntuvat erilaisilta kuin muistikuvieni vanhemmat. Konkretisoin: Kuvassa poseeraava vanhin veljeni on ehtinyt nähdä ajan, jolloin isäni oli melkein raitis, toiveikas nuori mies ja isoisäni joi vaarallisen rankasti. Minä puolestaan olen nähnyt vain ajan, jolloin isoisäni oli raitistunut, mutta isäni jo luisunut tuurijuoppouteen.

Jos olisin kokenut sukuni isoveljeni silmin, olisinko erilainen luonteena? Sillä tarkkuudella kuin psykologiatiede pystyy asiaa tutkimaan erot olisivat luultavasti mitättömiä ja suoraviivaiset ihmiset voisivat julistaa syntymäjärjestyksen vaikutuksen ”urbaaniksi legendaksi”. Tosin - jos olisin syntynyt 15 vuotta aikaisemmin, olisin aika varmasti toisenlainen ihminen: tuolloin esim. lukion käyminen oli harvinaisempaa, ja maaseudulla esikoisen odotettiin jäävän pitämää kotitilaa. Yhteiskunnan muuttuminen tuottaa psykologissa tutkimuksissa näkyviä selviä muutoksia. Mutta jospa teen ajatusleikin toisin. Syntyisin 1968 kuten nytkin, mutta isäni olisi 15 vuotta nuorempi, melkein raitis ja toiveikas nuori mies, ja minä olisin perheen esikoinen. Tässä ajatusleikissä elämäni muistuttaisi luultavasti aika paljon nykyistä elämääni. Se miten isäni tai isoisäni kokisin ei suuresti muuttaisi ammatinvalintaani, käytöstäni tms. Vaikka ulkoinen käytökseni voisi olla lähellä nykyistä, olen verraten varma, että sisäinen kokemusmaailmani olisi kovasti erilainen.

Mitä haluan sanoa ja miten tämä selittää sitä, että jotkut pettyvät psykologiaan? Tämän: ihmisen sisäinen kokemus on valtavan tärkeä, vaikka se ei kovin suoraviivaisesti vaikuta käytökseemme eikä psykologia osaa sitä kovin hyvin tutkia. Tästä seuraa usein myös ne pettymykset: Moni psykologiasta kiinnostunut haluaa tutustua paremmin omaan ja läheistensä sisäiseen maailmaan, hiljaisiin ajatuksiinsa ja tunnesolmuihinsa. Toiveikkaina he tarttuvat psykologiseen opukseen, joka selittää kuivan asiallisesti, että tuoreen hyvin tehdyn tutkimuksen mukaan isän lastensa kanssa käyttämän ajan määrä ei korreloi lapsen myöhempään mielenterveyteen ainakaan ”vakiintuneiden mielenterveysindikaattoreitten” mukaan. Ihmisen sisäisistä kokemuksista kiinnostunut lukija tuntee saaneensa juuri tieteeltä turpiinsa. 

Jonkun sormi on noussut pystyyn. ”Tehdään psykologiassakin laadullista tutkimusta, joka käsittelee juuri tuota sisäistä merkitysten maailmaa.” Tiedän. Olen tehnyt oman graduni laadullisen tutkimuksen keinoin ja se oli surkeaa sitaattisilppua kuten niin monet muutkin laadulliset. Emme vain vielä osaa. Sisäisen maailman etsijöille tekee mieli suositella kaunokirjallisuutta ja elokuvia. Tarinat ja tuokiokuvat välittävät sisäistä maailmaamme paremmin kuin tiede. Naistenlehtiä sen sijaan en suosittele. Niissä tunnesolmuilla ja sisäisillä kokemuksilla selitetään ulkoistakin käytöstä turhan suoraviivaisesti. Parhaissa kirjoissa sisäistä maailmaa taas käsitellään vivahteikkaasti, osoittelematta ja selittämättä. Sisäisistä kokemuksista kiinnostunut haluaa tulla kuulluksi ja kuunnella muita. Kuunnella, ei selittää. Tästä syystä esim. elokuva-analyysit psykologian yo-tehtävinä pitäisi lailla kieltää. 

Kun olin lapsi, asuimme ahtaasti. Minä ja toinen veljistäni nukuimme samassa huoneessa kuin isä ja äiti. Minun sänkyni oli aivan kiinni isän ja äidin sängyssä. Jos oli vaikea nukahtaa, sain ojentaa käteni ja nukahtaa käsi äidin kädessä. Se on hyvin hyvä muisto. Yksittäisenä asiana se ei varmaan ole vaikuttanut minuun mitenkään, ei ainakaan niissä asioissa joita Judith Harris tutkii. Silti se on korvaamattoman tärkeä muisto, eikä sitä tarvitse selittää mitenkään. Jos joku uskalta laittaa sen analysointitehtäväksi abittikokeeseen, tulen ja huitelen moista ihmistä lauantaimakkaralla päähän. 

PS. Jos joku miettii, että mistä toi lauantaimakkarapahoinpitely tähän tuli, niin kaksi selitystä. Toisaalta se on absurdia huumorinajuani, toisaalta siihen liittyy muisto. Kun olin teologiharjoittelijana, jouduin rippikoululeirillä kuuntelemaan nuoriso-ohjaajaa joka pelotteli nuorisoa pedon merkillä ja muulla sellaisella. Minä valmistin porukalle samaan aikaan iltapalaa ja leikkelin juurikin lauantaimakkaraa. Oikeasti olisin halunnut lyödä nuoriso-ohjaajaa lauantaimakkaralla päähän.