sunnuntai 20. toukokuuta 2018

TUTKIMUKSIA KULTTUURIEROISTA

Professori Sapolsky on virkistävä kirjoittaja, koska hän tarjoilee ajatustensa tueksi aina tutkimuksia. Kirjassaan Behave hän omistaa luvun 9 kulttuurieroille. Tarjolla on suorastaan ripulinen purkaus kiinnostavia tutkimuksia, joista esittelen tässä vain pienen osan. 

Tapana on jakaa kulttuurit yksilö- ja yhteisökeskeisiin. Sapolsky myöntää, että tämä on tietysti yksinkertaistus – yksilökeskeissäkin kulttuureissa elää lukuisia ihmisiä, jotka ajattelevat yhteisökeskeisesti ja toisinpäin. Lisäksi kulttuurit muuttuvat, vaikkapa nykyJapani ei ole enää kovin yhteisökeskeinen.
  
Jako yhteisö- ja yksilökeskeisiin kulttuureihin tavoittaa kuitenkin jotakin todellista. Tutkimuksissa havaitaan toistuvasti johdonmukaisia eroja yksilökeskeisten länsimaalaisten ja yhteisökeskeisten itä-aasialaisten välillä. Arvannet helposti kummat seuraavista tulevat länsimaalaisilta, kummat aasialaisilta:
* olen insinööri / olen toyotalainen
* menestyin, koska olen hyvä laulamaan / menestyin, koska satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan
* sinä kesänä opin uimaan / sinä kesänä tutustuin X:än ja hänen sukuunsa

Kulttuurierot uivat kuitenkin ihmisten tietoisia ajatuksia syvemmissä vesissä. Ne tulevat esiin automatisoituneissa prosesseissa: länsimaalaiset ovat parempia esimerkiksi arvioimaan viivojen absoluuttisia pituuksia (tuo viiva on 4,5 cm). Aasialaiset näkevät tarkemmin viivan suhteellisen pituuden (toi on pidempi kuin toi). Silmänliikekameratutkimuksissa on havaittu länsimaalaisten katsovan enemmän kuvan keskiosaa, aasialaisten kuvan kokoinaisuutta. Yksilö- ja yhteisökeskeisen kulttuurin ero voidaan nähdä jopa saman uskonnon sisällä samassa maassa: tiukan ortodoksijuutalaisen kasvatuksen saaneet pojat olivat tietenkin maallistuneita juutalaisia yhteisökeskeisempiä - ja heidän tapansa hahmottaa kuvia oli kokonaisvaltaisempi, maallistuneilla juutalaisilla taas fokusoidumpi. 

Ehkä mielenkiintoisimmat erot tulevat minäkäsityksen ja itsetunnon maailmasta. Amerikkalaiset muistelevat enemmän ja mieluummin tilanteita, joissa he tekivät vaikutuksen muihin kuin tilanteissa, joissa joku teki vaikutuksen heihin. Aasialaisilla on päinvastoin. Kun sitten länsimaalaiset määrätään kertomaan tilanteista, joissa joku on tehnyt heihin vaikutuksen, heidän kehossaan havaitaan stressireaktio. Aasialaisista taas on  stressaavaa kertoa siitä, että teki itse vaikutuksen muihin. 

Aivotutkimus säestää: Laitetaan yksilökeskeisen kulttuurin edustajat katsomaan kuvaa itsestään ja kuvaa kaveristaan aivokuvauslaitteessa. Tunne-elämän kannalta keskeinen mediaalinen osa etuotsalohkoa aktivoituu enemmän, kun he näkevät itsensä. Yhteisökeskeisen kulttuurin edustajilla on toisin päin – kaverin (tai sukulaisen) näkeminen aktivoi mediaalista etuotsalohkoa enemmän kuin oma kuva. Tulokset ovat toki vain keskiarvoja – yksilötasolla on poikkeuksia. 

Hämmentävin Sapolskyn referoimista tutkimuksta liittyy geeniin, joka koodaa dopamiinin reseptoria numero 4. Yleisin muoto kyseisestä geenistä on 4 R, jota on Sapolskyn mukaan noin puolella niin amerikkalaisista, eurooppalaisista kuin itä-aasialaisistakin. Sen sijaan 7 R muoto on harvinaisempi. Euroopassa ja Amerikassa noin 23 %:lla  on tämä muoto. Itä-Aasiassa vain 1 %:lla. 

Mitä se Aasiassa tuiki harvinainen 7 R saa aikaan? Sapolskyn mukaan kyseinen geenimuoto on liitettävissä siihen, että kaipaa kaikkea uutta (novelty seeking), ekstroversioon ja impulsiivisuuteen. Mielenkiintoista on, että esimerkiksi Malesiassa ja Uusi-Guineassa tuota varianttia on jonkin verran enemmän kuin muualla Aasiassa - uutta kaipaavat ovat suuremmalla prosentilla lähteneet mantereelta saarille etsimään jännitystä ja vaihtelua. Toisaalta Itä-Aasiassa yleinen riisinviljely vaatii yleensä varsin pitkäjänteistä suurten joukkojen yhteistyötä ja varsin yhteisökeskeistä kulttuuria - Sapolsky arvelee tästä syntyneen voimakkaan valintapaineen 7 R varianttia vastaan. 7 R tyypit ovat ehkä lähteneet pois tai jääneet ilman puolisoa.

Teoria on sinänsä looginen, mutta jotenkin olen oppinut varomaan kulttuurierojen selittämistä millään geneettisellä. Kansojen geenithän ovat moneen kertaan sekoittuneet ja joka tapauksessa geenit tyypillisesti selittävät vain pienen osan ihmiselämän moninaisuudesta. 

Pienikin vaikutus on minusta kuitenkin kiehtova, mutta minä nyt tykkäänkin aina kaikista uusista selityksistä. Mitenköhän on omien dopamiinireseptorieni laita. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti