sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

VOIKO ITSENSÄ SÄTTIMINEN OLLA RAKENTAVAA?


Halusin oppia soittamaan kitaraa hyvin, muutakin kuin peruskomppausta normisoinnuilla. Otin yksityistunteja nuorelta kitaristilta. Turhauduin nopeasti. Sormeni olivat tönköt, en jaksanut tehdä läksyjä ja nuori opettajanikin vaikutti työlääntyneeltä. Lopetin. 

Myöhemmin olen usein kertonut tuosta kokemuksesta ja sanonut jotakin tämän tapaista:
- Opettajalle teki hyvää saada muistutus siitä, miltä tuntuu olla ihan saatanan huono. 

Tunnustan.
Saan kummaa tyydytystä tuon lauseen lopusta: olen saatanan huono. Nytkin teki mieli toistaa se. 

Elämäntaitogurut kohottavat kulmakarvojaan ja nostavat etusormen pystyyn. Itsensä mollaaminen lannistaa, syöksee masennukseen, on tarpeetonta, perusteetonta ja ... ihan saatanan tyhmää. Oho... gurulta lipsahti. Tarkoitus oli tietenkin sanoa, että ihan kauhean epärakentavaa. Itseensä pitää suhtautua lempeästi ja kannustavasti.

Papit voisivat olla ymmärtäväisempiä. Itsensä mollaamisessa on jotakin samaa kuin synnintunnustamisessa. Tekee hyvää. 

En kuitenkaan tulkitse ilmiötä uskonnollisesti, vaan psykologisesti.  Ajattelen, että ihan tavallisillakin ihmisillä on ainakin kolmea lajia itsensä mollaamista.  

1. On jyrkän epätoivoista ja ahdistunutta itsensä ruoskimista. Ihminen haluaa vahvistusta tai hienommin sanottuna validointia tunteilleen, eikä saa sitä keneltäkään, itseltäänkään. Samalla hän lietsoo pahaa oloaan, pitkittää sitä. Epätoivon syvetessä ihminen luopuu tavoittelemasta haluamaansa, kierre syvenee ja olo pahenee. Tässä on vaikea nähdä mitään rakentavaa. Tosin tuosta tuskin pääsee  eroon ihan vain päättämällä olla positiivisempi.  

2. Sitten on kiukkuista itsensä mollaamista. Joskus se on energisoivaa. Sadattelen itseni takaisin toimeen. "Minä h******* talipää. Johan nyt on P******, jos en saa tätä S********** Ikean kaappia kasattua vaikka v**** sinitarralla..." Tuollaista marmatusta on epäilemättä raskasta kuunnella vierestä, mutta se on rakentavaa. Sisuunnuttavaa, tai muotitermein voimaannuttavaa. 

3. On myös hekumallista itsensä mollaamista. Sellaista kuin tuossa kitaransoittokokemuksessani. Se ei ole itseinhoa, se ei ole lamauttavaa. Kammottavalla psykologian termillä kuvattuna se on minäkokemusta integroivaa. Suomeksi sanottuna koitan ymmärtää mitä kaikkea olen. Onnistumisten hetkellä muistan kyllä, että huonojakin päiviä on ollut, mutta saatan kadottaa kokonaan sen, millaiseksi itseni tuolloin tunsin. Vastaavasti huonoina päivinä muistan joskus jossakin onnistuneenikin, mutta en saa noista muistoista kiinni tunteen tasolla. Kammottavalla ammattikielellä sanoen - minäkokemukseni integraatio on helppoa kognitiivisesti, mutta vaikeaa emotionaalisesti. 

Kun haukuin nakkisormiani, en lamaantunut enkä masentunut. En myöskään sisuuntunut tekemään itsestäni sankaria ja huikeaa kitaristia. Vakuuttelin itselleni, että minussa on ja saa olla saatanan huonoja puolia (hahaa... sain kirjoittaa tuon jo kolmannen kerran, oi hekumaa). Samaan aikaan minussa on tietysti muitakin puolia. Hyviäkin. 

Lopputulema: Ostan kitaran, jota on kevyempi soittaa, komppailen normisoinnuilla ihan tyytyväisenä ja aavistuksen aiempaa kokonaisempana. 

PS. Tunnustan onnistuneeni - olen viimeisen vuoden aikana opetellut yhden soinnun lisää... siis melkein... se toimii, kun soitan vain kolme alinta kieltä... yläkieliin ei nakkisormet taivu. 







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti