tiistai 5. heinäkuuta 2016

KIINTYMYSSUHDE

En toista tässä kiintymyssuhteen perusasioita (Harlow, Bowlby, vierastilanne-menetelmä), sillä ne kerrotaan oppikirjoissa aivan erinomaisesti. Kerron henkilö-kohtaisemman tarinan, joka havainnollistaa, että kyse on myös etologisesta teoriasta. Se ei koske vain ihmisiä, vaan monia muitakin nisäkkäitä.

Syksy oli taittumassa talveen, kun pihamaallamme alkoi pyöriä kiltti ja kovin nälkäisen oloinen musta kissa. Huolestuimme, otimme kissasta kuvan ja laitoimme lähiseutujen kauppoihin. Parin päivän päästä saimme soiton. Kissan nimi oli Pekka ja hänet oli hylätty juuri talven alla. Niinpä uskalsimme päästää Pekan sisälle ja hän adoptoi meidät vanhemmikseen.

Pekka oli jo tuolloin ihmisrakas kissa. Ehkä kuukausien irtolaiselämä selitti sen, että hän oli alussa kuitenkin säikky ja varuillaan - yhä vieläkin hän karkaa alakertaan sängyn alle, jos joku soittaa ovikelloa. (Hän on muuten  "hän", ei "se", laitan kielipoliisit rautoihin, jos koittavat muuttaa). Kissakirjoista luin, että kissojen sosiaalisuudessa on synnynnäisiä, geneettisiä eroja. Tämän lisäksi vaikuttaa voimakkaasti kissan lapsuus: jos kissa saa ensimmäisten elinkuukausiensa aikana kokemuksia ystävällisistä lajikumppaneista ja ihmisistä, kissasta kehittyy kissojen mittapuulla varsin sosiaalinen. Kissan kiintymys kohdistuu usein ihmiseen, jonka kanssa se on viettänyt lapsuuttaan. Erilaiset kriisit voivat kuitenkin käynnistää kiintymyskäyttäytymisen aikuisellakin kissalla - tekee mieleni nähdä tämä meidän Pekassa. Hylätyksi tulo ja alkavan talven kylmyys tavallaan avasi tarpeen ja mahdollisuuden kiintyä uudestaan. Tällä kertaa meihin.

Me kissa- ja koiraihmiset lienemme yleensä höpsähtäneitä ja ylitulkitsemme lemmikkimme käytöstä aivan liikaa. Mutta siltikin, mitä tuumaatte tästä: Pekka oli ollut meillä noin puoli vuotta, oli kesä ja halusimme vaimoni kanssa tehdä lyhyen yhteisen retken. Olimme poissa kaksi päivää ja yhden yön. Olimme palkanneet siskoni pojan kissavahdiksi. Hän hoiti hommansa hyvin ja Pekan lautasella oli paljon herkkuja. Silti Pekan reaktio "karkaamiseemme" oli... no ainakin hellyttävä. Kissavahtimme kertoi, että meitä oli toistuvasti etsitty, eikä Pekka ollut tahtonut uskaltautua sisälle. Kun sitten saavuimme takaisin, meille nau´uttiin minuuttitolkulla, päätä puskettiin kissojen tapaan, mutta erityisen intohimoisesti - ja seuraavat kaksi päivää Pekka seurasi meitä ennennäkemättömän tarkasti paikasta toiseen, kuin vahtien, ettemme enää karkaa. Oli vaikeaa välttyä tulkinnalta, että hylätyksin tulemisen trauma oli jossakin taustalla. Vähitellen paluumme rauhoitti hänet, ja hän uskalsi tehdä omia retkiään kuin ennenkin. Kiintymyssuhdeteorian opetuksia - olen rohkea ja utelias, kunhan hoivan antaja on jossakin lähettyvillä.

Kiintymyssuhdeteorian mukaan ihmisillä ensimmäinen vuosi on tärkeää aikaa kiintymyksen kehittymiselle. Kiintymys on ensimmäisiä asioita, joita elämässämme opimme. Perusidea on yksinkertainen ja puhutteleva. Kiintymystä ei tarvitse ansaita olemalla erinomainen. Se syntyy toistuvasta vuorovaikutuksesta. Koin tämän itse. Alkujaan vaimoni halusi kissaa, mutta minä olin vastaan, koska uskoin olevani allerginen (lievästi olenkin, mutta hoituu allergialääkettä popsimalla). Kuten kuvista näkyy, Pekka on suloinen ja kaunis, mutta olin toki nähnyt kuvia suloisista kissoista aiemminkin. Ne olivat kuitenkin vain kivoja kuvia, eivät sen enempää. Kiintymys syntyi vähitellen, toistuvista kohtaamisista. Tietenkin myös siitä, että Pekka selvästi tarvitsee meitä.

Vaihdan hetkeksi ihmisiin. Kun isäni kuoli, olin aluksi aivan turta. Kun suru lopulta tuli, se oli yllättävän rajua. Emme kuitenkaan olleet kovin läheisiä isän kanssa, emme tehneet asioita yhdessä tai käyneet pitkiä keskusteluja. Kiintymys ei vaadi henkistä läheisyyttä, sielunveljeyttä... Kiiintymys syntyy siitä, että on paljon toisen kanssa tekemisissä, ja varsinkin jos on toisen kanssa tekemisissä lapsena. Väkivalta, katkeruus tms. voivat joskus pilata kiintymyksen, mutta kiintymyksen syntyyn ei tarvita mitään kovin kummoista. Olin tottunut siihen, että isä on olemassa, ja hän ilmaisee kiintymystään kuljettamalla minua junalle. Kun autolla ajo ei häneltä enää sujunut, ja menin junalle taksilla, näin hänen hahmonsa katsomassa lähtöäni ikkunasta. Tuo näky melkein särki sydämen - niin paljon molemminpuolista kiintymystä tiivistyi niin yksinkertaiseen asiaan kuin junalle kuskaamiseen. Kiintymys luo sisältöä kovin pieniin ja tavallisiin asioihin. Haluaisin elää maalmassa, jossa isä aina voisi istuskella talon päädyssä tuijottelemassa auringonlaskua ja särräilemässä maailman menoa. Kiintymykseen ei tarvita järkisyitä. Se on taito, jonka opimme vauvoina.

Vaan mitä jos tuota taitoa ei oppisikaan? Kuvittelen, että se muistuttaisi seuraavaa tilannetta: Sinulla on miljoona ihailijaa, mutta he kaikki ovat täysin vastenmielisiä tapauksia. Miljoona vastenmielistä fania on enemmän taakka kuin onni. Samaan aikaan yksikin ihana ihminen, joka välittää sinusta, voi muuttaa maailmasi. Kykysi pitää ihmisiä, kissoja (ja myönnetään jopa koiria) rakkaina, on mielenterveyden kivijalka. Kun Pekka puskee päätään jalkaani vasten, koen saavani lahjan. Ilman kykyä kiintyä, koko tapahtuma olisi vain joutavaa ajanhukkaa. Luulen, että narsisteiksi nimitellyt ihmiset kärsivät tästä - he kaipaavat tunnustusta, mutta tunnustus ilman kiintymystä ei tyydytä. Se on kuin joisi suolavettä janoonsa.






















PS. Vinkki eläinten maailmasta kiinnostuneille - Helena Telkänrannan kirja "Millaista on olla eläin" on aivan erinomainen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti