ITSEVARMUUS JA ITSETUNTO

Kuvan tekijä: Oskar Herrfurth. Lähde Wikipedia.

Itsevarmuus on ensimmäisten vastausten joukossa, jos erehtyy tekemään gallupia siitä, mikä on seksikästä. Itsevarmuudella myydään käytettyjä autoja ja monenkirjavia poliittisia mielipiteitä. Henkiset valmentajat pumppaavat kilpa-urheilijoihin itsevarmuutta erilaisin suggestiomenetelmin. Vanhemmat haluavat kasvattaa lapsistaan mahdollisimman itsevarmoja. Self-help kirjat kertovat 10 niksiä, joilla voit lisätä itsevarmuuttasi. Äänekkäästi meuhkaava kouluttaja vakuuttaa työttömille, että työpaikan saaminen on vain itsevarmuudesta kiinni.

Tämä kaikki on aivan kamalaa, jopa painajaismaista. Järjellisenä ja empaattisena alkanut itsetunto-liike on kasvanut hirviömäiseksi itsevarmuus-karnevaaliksi, jossa ihmisiä vaaditaan näyttelemään ja teeskentelemään… olemaan kuin paroni von Münchhausen, joka väitti nostaneensa itsensä ja hevosensa suosta omista hiuksistaan vetämällä. Raspen romaanissa suuruudenhullu valehtelijaparoni von Münchhausen on pohjimmiltaan rakastettava veijari. Tosielämässä on usein toisin: Yltiöpäisen itsevarma voi olla sietämätön työtoveri, aina itsevarmaa näyttelevä rakastaja jättää kumppaninsa kovin yksinäiseksi ja itsevarmuuskouluttajan jäljiltä työtön syyttää työttömyydestään itseään silloinkin, kun kyse on selvästi suhdanteista tms. yhteiskunnallisista tekijöistä. 

Edes aito itsevarmuus ei siis ole yksiselitteisesti myönteinen asia. Esimerkiksi Anderssonin ja Kilduffin kokeessa joukko ihmisiä ratkaisi yhdessä matemaattisia ongelmia. Ryhmä ei päätynyt antamaan parhaiden laskijoidensa vastauksia, vaan itsevarmimpien jäsentensä vastauksia. Itsevarmimmat puhuivat ensin ja saattoivat olla myös sanattoman viestinnän tasolla muita varmempia. He eivät kuitenkaan olleet muita parempia laskemaan. Itsevarmoja siis uskotaan liikaa. Ehkä se johtuu siitä, että arvioimme muita samoin kuin itseämme. Jos itse olemme jostakin hyvin varmoja, esiinnymme varmemmin kuin jos olemme asiasta epävarmoja. Valitettavasti osa ihmisistä on melkein aina kovin itsevarmoja - heidän kykynsä ja halunsa itsekriittisyyteen (tai hienommin sanottuna metakognitioon) ovat heikot. Pahimmassa tapauksessa ryhmän/työpaikan tms. mielipiteen muotoilevat henkilöt, joiden kyky itsekriittisyyteen on heikoin. 

Itsevarmuus ei ole täysin sama asia kuin itsetunto, vaikkakin nuo termit ovat osin päällekkäisiä kuten oheinen kuva havainnollistaa. Sopiva itsevarmuus ja taipumus uskoa omiin mahdollisuuksiin on osa itsetuntoa, mutta itsetunnon ydin on kyky arvostaa itseään: Keihäänheittäjä on kolmannella kierroksella, hänen pitäisi vihdoin saada hyvä tulos, jotta hän olisi mukana viimeisilläkin kierroksilla. Jos hän epäilee mahdollisuuksiaan, se on omiaan viemään hänen heitostaan puhdin pois. Hän tekee toki parhaansa, mutta ilman toiveikkuuden tuomaa lisäpuhtia. Mutta keihäänheittäjällä voi olla itsetunto-ongelmia, vaikka hän luottaisikin itseensä. Hän voi ajatella, että tottakai minä nyt aina 80 metriä vetäisen. Jokin hänen mielessään kuitenkin jatkaa: jos en, niin olen aivan arvoton luuseri. Tällainen suorituksiin sidottu itsetunto johtaa helposti ahdistuneisuuteen. Keihäänheittäjän tapauksessa se voisi tuottaa yliyrittämistä, esimerkiksi yliastutun hirmuheiton, tai heiton, jossa on valtavasti voimaa, mutta joka nousee aivan liian korkealle. Hyvä itsetuntoinen keihäänheittäjä ei menetä itsekunnioitustaan, vaikka häviäisikin. (Se ei silti poista sitä, etteikö tappio voisi harmittaa.)

Tällä tavoin ymmärretty itsetunto on mielekäs termi. Sillä voi kuvata monia ihmiselämän puolia keihäänheitosta ihmissuhteiden solmimiseen: Jos uskon, ettei minusta voi pitää, luovutan ennen kuin olen edes tosissaan yrittänyt ystävystyä. Tai jopa niin, etten tohdi tutustua, koska uskon kuitenkin tulevani torjutuksi. Saatan kieltäytyä ystävällisestä kutsusta juhliin tai kahville, koska pelkään mokaavani tai paljastuvani tylsäksi ihmiseksi. Tai itse-epäilyt voivat johtaa myös siihen, että yliyritän, lähestyin ihmisiä pelottavan kiihkeästi ja ahdistuneesti. 

Itsetunto-ongelmat vaikuttavat valtavasti myös siihen, miten tulkitsen asioita. Onko hymy ystävällinen vai ivallinen tai säälivä? Useinmiten sitä on vaikea tietää hymystä itsestään, mutta itsetuntoni virittää minut pitämään joko myönteistä tai kielteistä tulkintaa todennäköisenä. Itse-epäilyt voivat viedä myös onnea onnistumisista - jos koen, etten ansaitse onnea tai menestystä, odotan koko ajan romahdusta tai sitä, että minut jätetään. 

"I refuse to join any club that would have me for
a member." Groucho Marx. Kuvan lähde Wikipedia.

Itsetunto-ongelmat voivat selittää myös sen, miksi joku jää kaveriporukkaan, jossa häntä kohdellaan huonosti tai jopa kiusataan: kiusaaminen on voinut heikentää hänen itsetuntoaan niin paljon, ettei hän usko saavansa parempia kavereita. 

Joskus itsetunto-ongelmat voivat johtaa jopa siihen, että ihminen ei arvosta niitä, joilta saa arvostusta: "Vain nössöt pitävät minusta." Tai "äitini pitää minusta vain siksi, koska hän on äitini". Tai Groucho Marxin kuuluisan lausahduksen tavoin - "en hyväksy järjestöä, joka hyväksyisi minut jäsenekseen." Tällainen järkeily estää ihmistä saamasta voimaa muiden ihmisten tarjoamasta tuesta. Se on kuin laittaisi mustan peitteen kasvihuoneen ylle varmistamaan, ettei aurinko paista. 

Itsetuntokäsitteen käyttökelpoisuus kasvaa entisestään, jos itsetunto-ongelmiksi hyväksytään muutkin ilmiöt kuin huono itsetunto. Väkivallan tutkija Roy Baumeister on kritisoinut väkivaltaisuuden selittämistä huonolla itsetunnolla. Hän toteaa itseään vähättelevien ihmisten pikemminkin vetäytyvän konflikteista kuin olevan aggressiivisia. Baumeister hyväksyy silti, että itsetunto voi näytellä jotakin roolia väkivallassa. Esimerikiksi katuväkivallalle tyypillisessä nokkapokkatilanteessa, ihminen suuttuu kohtuuttomasti, kun hänet ohitetaan jonossa tai hänelle sanotaan jotakin loukkaavaa. Tyypillisin malttinsa menettäjä on Baumeisterin mukaan sellainen, jolla on varsin korkea käsitys itsestään ja arvostaan, mutta jota muut eivät arvosta. Tällaisella ihmisellä on jatkuva ja kuormittava konflikti ympäristönsä kanssa. Siksi hänen kykynsä kestää nokkapokkahuutelua on muita heikompi. Kukaan ei tietenkään pidä siitä, että tulee huonosti kohdelluksi, mutta itsetunnoltaan normaali pystyy hillitsemään itsensä. Itsetunnoltaan haavoittuneelle se on kovin vaikeaa.

Kyky säilyttää omanarvontuntonsa tappionkin hetkellä, suhtautua toiveikkaasti mahdollisuuksiinsa ja arvostaa saamaansa tukea. Näin ymmärretty itsetunto on mielekäs termi. Se on kuitenkin valovuosien päässä monien self-help kirjojen markkinoimasta pullistelevasta ja jopa aggressiivisesta itsevarmuudesta. Eikä maltillisestikaan ymmärretty itsetunto sovellu yleisselitykseksi kaikkeen mahdolliseen. Esimerkiksi syömishäiriöiden selittäminen pelkästään itsetunto-ongelmiksi on kohtuuttoman yksinkertaistavaa. Puhumattakaan siitä, että suomalaisen vientiteollisuuden ongelmat selitetään suomalaisten huonosta itsetunnosta johtuviksi (tällaistakin olen nähnyt väitetyn): ensinnäkin emme tiedä onko mitään "suomalaista itsetuntoa" olemassakaan ja vientiteollisuuden kilpailukykyyn vaikuttaa suuri joukko luontevampia selityksiä.

Maltillisesti ymmärretyssä itsetunnon käsitteessä on kuitenkin yksi paha ongelma. Sitä ei osata mitata. Perinteisesti itsetuntoa on mitattu Rosenbergin itsetuntokyselyllä, jossa on 10 väittämää. Tutkittava arvioi missä määrin on samaa tai eri mieltä väitteistä tyyliin ”Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen itseeni”, tai ”Tunnen, että minulla on koko joukko hyviä ominaisuuksia” tai ”Tunnen joskus itseni hyödyttömäksi.” Suomenkielinen versio testistä löytyy ohesta: https://vastaamo.fi/itsetunto/#testi

Tuossa testissä itsetunto määrittyy aika suoraviivaisesti - mitä enemmän itseään kehuu, sitä "parempi" itsetunto. Itsetuntoa kykynä hyväksyä rajallisuutensa tai epäonnistumisensa kyseinen testi ei mittaa. Ei myöskään itsetunnon levollisuutta - kykyä arvostaa itseään ilman, että jatkuvasti pätee ja todistelee arvoaan. On itse asiassa vaikea kuvitella mitään testiä, joka mittaisi näitä itsetunnon syvällisempiä ominaisuuksia. 

"Itsetunto käsitteen raunioilla" onkin syntynyt paljon uusia pienempiä mutta täsmällisempiä käsitteitä. Niitä on yleensä myös mahdollista mitata verraten luotettavasti yksinkertaisilla itsearviointimenetelmillä. Esimerkiksi kaikenkattavan ja moneen suuntaan sinkoilevan itsevarmuuden sijasta voidaan kysyä ihmisen selviytymisennustetta - eli hänen arvioitaan kuinka luottavainen hän on siihen, että selviytyy jostakin tietystä tehtävästä. Tällainen tehtäväkohtainen ennuste lienee yleisluonteista itsevarmuutta täsmällisempi, arkisempi ja mitattavampi käsite. 

Varsinkin mindfulness -liike on tehnyt tunnetuksi itsemyötätunnon käsitettä. Se osuu aika hyvin aidon itsetunnon ytimeen - kuinka lempeästi ja ymmärtävästi suhtaudun itseeni epäonnistumisten ja muiden vastoinkäymisten hetkellä. 

Carol Dweck on kuuluisa itsetuntokäsitteen kriitikko. Hän on arvostellut erityisesti uskomusta, että kehut lisäisivät aitoa itsetuntoa. Dweckin tutkimuksissa on havaittu, että varsinkin lahjakkaaksi kehuminen pikemminkin aiheuttaa itsetunto- ja motivaatio-ongelmia. Ihmisestä on tosin hauskaa kuulla itseään kehuttavan lahjakkaaksi, älykkääksi tai viehättäväksi. Näissä kehuissa on kuitenkin vaarallinen kääntöpuoli - ne selittävät onnistumiset ja epäonnistumiset pysyvillä ominaisuuksilla, joihin ei voi vaikuttaa. Kun lahjakkaaksi kehuttu epäonnistuu, hän alkaa miettiä, "tähänkö minun lahjani vain riittivätkin". Dweckin mukaan onnistumisen ja myös tyytyväisyyden kannalta paljon tärkeämpää on ns. kasvun viitekehys tai asenne. Sen ytimessä on usko, että taitojaan voi kehittää. Kaikki eivät ole älykkäitä, mutta kaikki voivat kehittää älyään. Tai en ehkä ollut kovin viehättävä, mutta voin oppia ottamaan muut paremmin huomioon. Tällainen usko muutoksen mahdollisuuteen suojelee itsetuntoa ja motivaatiota todennäköisesti paljon paremmin kuin suurinkaan määrä jatkuvia kehuja. ... ja arvasit jo... ihmisen kasvun tai muuttumattomuuden ajattelutapoja voidaan kohtuullisen luotettavasti mitata itsearviointikyselyillä.