perjantai 17. kesäkuuta 2016

TARKKAAVAISUUDEN ILLUUSIO

Kevään 2016 yo-kirjoituksissa piti mm.  pohtia, miksi ihmiset eivät havainneet keuhkokuvaan piirrettyä gorillaa. Maallikoista kukaan ei huomannut gorillaa ja ammattiradiologeistakin sen huomasi vain pieni vähemmistö – 18 % . Tehtävässä gorillapiirros oli ympyröity keltaisella huomiomerkillä joten sen erotti helposti. Kun gorillan on huomannut, on vaikea uskoa, että se menee niin monelta ohi. 

En aio käsitellä tässä hyvän yo-vastauksen aineksia (tarkkaavaisuusteoriat, työmuistin rajallisuus, fovean pieni koko, sisäiset mallit ja havaintokehä, tarkkaavaisuuden neuropsykologia, koe jossa noin puolet tutkittavista ei huomannut gorillapukuista hahmoa, joka käveli keskelle koripallokenttää ja takoi hetken nyrkeillä rintaansa...) Sen sijaan esittelen valittuja paloja Christopher Chabriksen ja Daniel Simonsin kirjasta ”THE INVISIBLE GORILLA, and other ways our intuition deceives us.

Heistä gorillakokeen tärkein löytö ei ole se, että vain noin puolet huomaa gorillan. Olennaisinta on, että ihmisten on vaikea uskoa, etteivät he huomanneet gorillaa. Jotkut jopa epäilivät nauhoja vaihdetun. Chabris ja Simons nimittävät tätä tarkkaavaisuuden illuusioksi. Yliarvioimme toistuvasti tietoisen tarkkaavaisuutemme suorituskyvyn. Ehkä kaikkein hämmästyttävimmin tämä käy ilmi Daniel Memmertin versiossa gorillakokeesta: Hän laittoi tutkittaville silmänliikekamerat päähän. Paljastui, että osa koehenkilöistä saattoi katsoa gorillaa melkein sekunnin, eivätkä he kuitenkaan havainneet sitä tietoisesti.

Chabris ja Simons kertovat saaneensa yhteydenottoja ihmisiltä, jotka ovat huolestuneet siitä, mitä gorillakoe kertoo heistä - olenko tyhmä kun en huomannut gorillaa? Tai huomaavatko naiset tai lapset gorillan paremmin kuin miehet (kysyjän miehinen ego on ilmeisesti saanut gorillakokeesta kuhmun)? Voisiko työnantaja käyttää gorillakoetta testinä, jonka avulla löytää tarkkaavaisia työntekijöitä? Vastaus on, että gorillakoe ei luultavasti kerro juuri mitään koehenkilöiden luonteesta. Gorilla jää huomaamatta suurin piirtein yhtä suurella prosentilla huippuyliopistojen huippuälykkäiltä opiskelijoilta kuin meiltä taviksiltakin. Gorillan huomaamiseen vaikuttaa ennen muuta kaksi seikkaa: a) kuinka vaativaa tehtävää koehenkilöt tekevät. Mitä vaativampi tehtävä, sen varmemmin he eivät gorillaa huomaa. b) Asiantuntijuus. Alkuperäisessä gorillakokeessa muita paremmin pärjäävät koripalloilijat. Heillä on hyvät ja automatisoituneet skeemat koripallokentän tapahtumista, joten syöttöjen laskeminen ei ole heille kovin vaativa tehtävä - se ei ylikuormita heidän työmuistiaan. Etu on kuitenkin varsin tehtäväkohtainen. Käsipalloilijat eivät pärjää meitä muita paremmin. Tuossa yo-tehtävässäkin ammattiradiologit menestyivät hieman maallikkoja paremmin. 

Yo – kirjoituksen hupaisalla gorillakokeella on vakava tausta. Ihmisiä ihan oikeasti kuolee sairauksiin, kun radiologit eivät tunnista harvinaisia sairauksia tai ongelmia. He keskittyvät löytämään merkkejä tyypillisistä sairauksista (vrt. laskemaan keltaisen joukkueen syöttöjä gorillakokeessa), ja ovat siinä hyviä. Samalla he saattavat olla huomaamatta aika selvästikin näkyviä merkkejä harvinaisista sairauksista.

Psykologit uskovat usein ongelman tiedostamisen ratkaisevan ongelmat. Ehkä tässäkin radiologin ammattitaito kohenee, jos hän on selvillä tarkkaavaisuuden illuusiosta ja oikein keskittyy huomaamaan myös harvinaisia sairauksia. Chabris ja Simon eivät ole tässä suhteessa toiveikkaita. Ihmisen työmuistin ja tarkkaavaisuuden resurssi on väistämättä rajallinen. Jos radiologit tiedostavat ongelman ja yrittävät vimmatusti löytää merkkejä harvinaisista sairauksista, heidän kykynsä huomata yleiset sairaudet heikkenee. Tiedostamisen sijasta Chabris ja Simons ehdottavat työnjakoa. Toinen radiologi keskittyy tunnistamaan yleiset vaivat, toisen tehtävänä on erikoistua löytämään kaikkea harvinaista ja yllättävää (kuten kuvaan piilotettu gorilla tai jokin aito, harvinainen sairaus). 

Tarkkaavaisuuden illuusio tappaa ihmisiä myös liikenteessä. Moni puhuu ajaessaan puhelimeen - tutkimukset ovat osoittaneet jopa handsfree -laitteen avulla puhumisen tarkkaavaisuutta häiritseväksi. Kuskin illuusio omasta tarkkaavaisuudestaan kuitenkin säilyy, koska ihminen pystyy yhä ajamaan autoa tai mopoa tms. Ongelmat paljastuvat vain harvinaisissa tilanteissa, joissa tapahtuu jotakin yllättävää ja ihmisen pitäisi reagoida nopeasti.  

Kriittiselle lukijalle herää tässä looginen jatkokysymys - eikö toiselle ihmiselle puhuminen autossa ole yhtä häiritsevää kuin puhelimeenkin puhuminen. Chabriksen ja Simonin mukaan keskustelu toisen autossa olijan kanssa ei tutkimuksissa näytä heikentävän kuskin tarkkaavaisuutta juuri lainkaan. Mistä ihmeestä voisi olla kyse? Selitykseksi on esitetty mm. sitä, että toinen ihminen autossa on kuitenkin samalla lisäsilmäpari, joka voi tarvittaessa auttaa kuskia huomaamaan yllättäviä asioita. Ehkä tärkein selitys on kuitenkin tämä: samassa autossa olija näkee, milloin kuljettajan pitää keskittyä liikenteeseen ja keskeyttää keskustelun. Puhelimessa olija taas saattaa ihmetellä tai jopa paheksua kummallisia taukoja keskustelussa. Tästä syystä puhelussa ei ole samanlaista sosiaalista lupaa pitää hiljaisia taukoja vaativissa tilanteissa kuin mitä auton sisällä käytävissä keskusteluissa on. 

Puhelimista puheen ollen... Jokainen lukiolainen on varmasti kohdannut opettajien huolen siitä, että jatkuva puhelimen räplääminen heikentää oppimista. Ymmärrän, että paheksuminen on rasittavaa ja olin aikanaan itse aivan kyllästynyt siihen, miten isäni paheksui tuon ajan nuorisomusiikkia. Ja siltikin...  Tosiasia on, että "multitaskaaminen" ei onnistu. Tarkkaavaisuuden kohdentaminen moneen asiaan yhtä aikaan on tutkitusti pelkkä illuusio. Puhelintaan räpläävä lukiolainen saattaa välillä herätä seuraamaan opetusta ja muistaa esimerkiksi videon, jossa enemmistö ei huomannut koripallokentälle ilmestynyttä gorillaa. Hauskan videon jälkeen hän kuitenkin taas syventyy hauskaan juttuun sosiaalisessa mediassa. Niinpä kaikki vaativampi jää oppimatta. Hieman kuin liikenteessä - puhelimeen puhuja pärjää varsin hyvin, jos mitään vaativaa ei tapahdu. 

Rehellisyyden nimissä - kyllä niitä älykännykköjä räplätään opettajainhuoneessakin (ja jopa opettajainkokouksissa). Jos kuitenkin haluat oikeasti oppia mitään vähänkään vaativampaa, häiriötekijät kannattaa laittaa reppuun ja keskittyä kunnolla. 


PS. Kuinka monta gorillaa näit tuossa ylimmässä kuvassa?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti