Kulttuuri
on terminä sietämättömän epämääräinen, se venyy ja paukkuu
joka suuntaan. Puhumme esimerkiksi suomalaisesta kulttuurista, mutta
emme osaa määritellä, mitä se on. Niinpä moderni ja koulutettu
suomalainen voi olla maailmankuvaltaan ja arvoiltaan lähempänä
modernia ja koulutettua ruotsalaista kuin toista suomalaista. Lisäksi
suomalaiseen kulttuuriin mahtuu niin vanhoillislestadiolainen
elämäntapa kuin vaikkapa heavyrock kulttuurikin. Yksi ratkaisu
olisi pitää suomalaisena kulttuurina suomalaisten ihmisten
keskimääräistä maailmankuvaa, elämäntapaa, ruokakulttuuria jne.
Ratkaisu ei olisi hyvä. Kun ilmiö on tarpeeksi monimuotoinen ja
koko ajan muutoksessa, keskiarvot eivät enää kuvaa sitä juuri
lainkaan.
Suomalainen
kulttuuri on silti mielekäs termi, koska suomalaisuus on monille
tärkeä identiteetin ainesosa. Eli suomalainen
kulttuuri voi tarkoittaa asiallisesti ottaen vähän sitä sun tätä,
mutta olennaista on, että monet ihmiset määrittelevät itsensä
suomalaisiksi ja kokevat yhteenkuuluvuutta muihin suomalaisiin.
Kulttuuri ei sentään tyhjene identiteetin käsitteeseen.
On
täysin mielekästä puhua vaikkapa kulttuurieroista. Tuolla
käsitteellä kuvataan eroja suurten ihmisryhmien tavoissa tuntea ja
ajatella. Psykologit eivät yleensä tutki mitään niin hämärää
ja moneen suuntaan sinkoilevaa kuin "suomalainen kulttuuri"
tai "länsimainen kulttuuri". Sen sijaan on havaittu, että
kulttuurit voidaan jakaa yksilö- ja yhteisökeskeisiin.
Yksilökeskeinen kulttuuri korostaa yksilön
itsemääräämisoikeutta elämästään ja yksilön hyvinvointia.
Yhteisökeskeisessä kulttuurissa tärkeintä taas on yhteisön
menestys ja hyvinvointi. Brita Koskiaho (1995) kuvaa eroa
havainnollisesti: Yhteisökeskeinen japanilainen esittelee mieluummin
työpaikkansa: "Olen toyotalainen". Yksilökeskeinen
suomalainen kertoo mieluiten oman työtehtävänsä:"Olen
insinööri." Siten kulttuuri vaikuttaa jopa siihen, millaisista
asioista ihminen rakentaa minäkäsityksensä perustan ja mitä haluaa itsestään kertoa.
Kulttuuri
vaikuttaa myös kasvatusihanteisiin. Yksilökeskeisissä
kulttuureissa lapsia kannustetaan itsenäisyyteen. Myös menestys
selitetään yksilön ominaisuuksilla. Yhteisökeskeisessä
kulttuurissa lapsia kannustetaan sopeutumaan yhteisöönsä ja
menestyskin hankitaan yhteisölle. Ero näkyy havainnollisesti
ns. vaatimattomuusvalheessa: lapsia pyydetään siivoamaan
huone. Sitten paikalle saapuu ulkopuolinen ja hän kysyy, kuka on
siivonnut. Yhteisökeskeisen kulttuurin lapset katsovat moraaliseksi
velvollisuudekseen valehdella. Olisi röyhkeää kertoa omista
hyvistä töistään, yhteisön harmonisuus vaatii vaatimattomuutta.
Yksilökeskeisen kulttuurin lapset taas katsovat vähintäänkin
oikeudekseen kertoa, että juuri he ovat siivonneet ja ansaitsevat
kiitokset.
Yksilö-
ja yhteisökeskeinen kultuuri vaikuttavat jopa havaintokehän
toimintaan. Koehenkilöille näytettiin kuva, jossa oli yksi iso
kala ja muutamia pieniä. Yksilökeskeisen kulttuurin edustajat
tutkivat tarkasti isoa kalaa ja muistivat sen yksityiskohtaisesti.
Yhteisökeskeisen kulttuurin edustajat taas tutkivat ja muistivat
paremmin taustalla olevat kalat. Ero nähtiin myös silmänliikekameralla.
Länsimaisten ihmisten silmät liikkuivat enemmän pääkohteessa,
kiinalaisten katse kulki enemmän taustassa. Kulttuurierot
vaikuttivat siis jo havaitsemisen alkuvaiheissa, monta
sadasosasekuntia ennen tietoisia päätöksiä siitä, mitä asioita
kuvassa haluaa nähdä.
Kulttuurit ovat koko ajan muutoksessa, eikä esim. kiinalainen tai japanilainen kulttuuri ole enää kaikin osin yhteisökeskeistä, tai suomalainen kulttuuri kaikilta puolin yksilökeskeistä. Jared
Diamond (2013) löysi kuitenkin Papua Uusi-Guineasta aika tyylipuhtaan ja kärjekkään esimerkin yhteisökeskeisestä kulttuurista: Eräs sikäläinen bussikuski ajoi pikkupojan
yli ja poika kuoli. Kyse oli onnettomuudesta, kuski ei olisi voinut
estää sitä. Yhteisöllisessä kulttuurissa valtio on heikko
toimija - niinpä sekä kosto että puolustus riippuvat sukujen
toiminnasta. Kuolleen pojan sukulaiset halusivat kostaa. He
kerääntyivät uhkaavina linja-autovarikolle ja veritöiden vaara
oli ilmeinen. Bussikuski lähetettiin heti sukunsa luokse turvaan,
kunnes tunteet rauhoittuivat. Lopulta järjestettiin sovintojuhla,
jossa kuolleen pojan suvulle maksettiin korvauksia. Koska vika ei
ollut bussikuskin, korvaukset oli neuvoteltu pieniksi, symbolisiksi
eleiksi. Diamond
oli aiemmin ihmetellyt, miten vähän arvoa hänen paikalliset
oppaansa antoivat solmimilleen ystävyyssuhteille. Vähitellen hän
kuitenkin ymmärsi, että suku on tuossa kulttuurissa paljon ystäviä
tärkeämpi asia: henki saattaa riippua sukulaisten halusta puolustaa
yksilöä. Toisaalta yksilön oletetaan osallistuvan suvun
kostoretkiin.
Tällaisessa kulttuurissa vaikkapa avioliitto ei ole yksilön yksityisasia. Avioliitto on sukujen
liitto, jossa saadaan uusia ihmisiä suvun turvaverkkoon - uusia
ihmisiä, jotka voivat järjestää suvun jäsenille työtä,
rahoittaa myötäjäisiä, lähteä kostoretkille tai puolustaa
kostoretkeläisiä vastaan. Elintason nouseminen ja vahva valtio
(tehokas poliisitoimi, sosiaaliturva jne.) ovat omiaan
tekemään kulttuurista yksilökeskeisemmän, koska suuri osa suvun
ja heimon tehtävistä siirtyy valtion vastuulle. Hyvässä ja pahassa.
Suurin
osa psykologian tutkimuksista tehdään länsimaissa, yksilökeskeisen
kulttuurin parissa. Henrich & co. 2010 kuvaavat ilmiötä
sanaleikillä, jonka mukaan psykologit tutkivat vain outoja ihmisiä. Englanniksi weird
people, eli:
W
niinkuin Western, länsimaalainen
E
niinkuin Educated, koulutettu
I
niinkuin Industrialized, teollistuneiden maiden asukas
R
niinkuin rich, rikas
D
niinkuin democratic, demokraattisessa valtiossa asuva.
Tällaisia
ihmisiä on maapallon asukkaista vähemmistö. Me olemme siis varsin
outoja tapauksia, eikä meidän psykologiamme ole aina sovellettavissa ihmisten enemmistöön.
Psykologit
ovat kuitenkin havahtuneet huomaaman tämän. Esimerkiksi
älykkyystutkijat ovat huomanneet, että monissa kulttuureissa nopeaa
vastaajaa ei pidetä älykkäänä, vaan päinvastoin sitä, joka
harkitsee vastaustaan tarkkaan. Kulttuuriset erot älykkyyden
käsitteessä ovat vaikuttaneet testien ohjeisiin, ja joskus jopa uusien tehtävätyyppien luomiseen.
Toisenlaisen
esimerkin kulttuurisensitiivisyydestä tarjoaa Ramadan Ahmed (2010).
Hänen mukaansa perinteisissä egyptiläisperheissä murrosikä ei
merkitse itsenäistymistä vanhemmista - moinen ei ole usein
taloudellisesti mahdollista eikä kulttuurisesti suotavaa. Sen sijaan
murrosikä merkitsee monille egyptiläisnuorille aikaa, jolloin
heidän pitää sisäistää kulttuurin sukupuolinormit.
Kulttuurieroista kiinnostuneelle psykologille riittäisi työsarkaa. Meidät oudot ihmiset tunnetaan aika hyvin, alkaisi olla aika tutkia ihmiskunnan enemmistöä.
Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoon, että kyllä psykologit tutkivat muitakin kulttuurieroja kuin tuota yksilö/yhteiskeskeisyyttä. Esimerkiksi kulttuurin hierarkisuus tai demokraattisuus on ahkeran tutkimisen kohteena. Joissakin kulttuureissa ylempiä kunnioitetaan niin paljon, että johtajien tekemiä ilmeisiäkään virheitä ei arvostella ja ylempiä kohdellaan muodollisen kohteliaasti. Meillä Suomessa hierarkisuus on pientä. Omakohtainen huomio: Hierarkisesta kulttuurista saapunut opiskelija kutsui minua ja muita miesopettajia erittäin kunnioittavasti termillä "sir". Muuan suomalainen opiskelija taas ei muistanut nimeäni, ja halutessaan huomioni, hän huusi: "hei tyyppi". Että ei kovin hierarkista meillä.
VastaaPoista