STATUS JA SOSIAALINEN VERTAILU

Status tarkoittaa sosiaalipsyko-logiassa arvoasemaa ja muilta saatua arvostusta. Sen mukana tulee yleensä myös valtaa.

Statuksen tavoittelu selittää varmuudella myös sinun toimintaasi. Uraihmisten elämässä statuksen tavoittelu on ilmeista, mutta myös jopa valtaavieroksuvien hippien ryhmissä on statuseroja: Puheen tasolla voidaan vakuutella, että kaikki ovat yhtä tärkeitä, silti käytännössä jotkut ovat "tasa-arvoisempia kuin toiset." Kun tällainen ihminen astuu huoneeseen, hänet huomataan ja keskustelua aletaan käydä hänen ehdoillaan. Häntä tosin kadehditaankin, mutta myös ihaillaan ja kannatetaan.

Olet luultavasti huomannut seuraavan ilmiön: Kun henkilö a ehdottaa jotakin, kukaan ei kannata häntä. Jos henkilö b ehdottaa aivan samaa asiaa, se saa äkkiä paljon kannatusta. Henkilö a ehkä miettii, mikä hänessä on vikana. Oikea vastaus  on - luultavasti ei mikään. Hänellä ei ole vain juuri siinä ryhmässä kovin korkeaa statusta, joten hänen hyvätkään ehdotuksensa eivät mene läpi. Korkeasta statuksesta onkin paljon hyötyä ja matalasta haittaa: Helmreih & co (1970) havaitsivat, että arvostetun ihmisen kannatti mokailla - se vain lisäsi hänen suosiotaan, hän oli "ihanan inhimillinen". Sama moka (kahvikupin kaataminen) laski ihmisen suosiota, jos hänen statuksensa oli valmiiksi alhainen - "tuommoinen se on, kömpelö".

Status on kuitenkin ryhmätermi. Niinpä ihmisellä voi olla eri ryhmissä erilaisia statuksia. Opettajana törmään tähän usein - koulussa hiljaiselta ja aralta vaikuttava opiskelija voi tulla vastaan jossakin harrastusryhmäs-sään ja paljastua siellä hyvinkin pontevaksi ja jämäkäksi: opiskelijan persoonallisuus ei muutu matkalla koulusta harrastuksiin, mutta hänen roolinsa ja statuksensa muuttuvat.

Eri ryhmissä saa myös statusta eri asioista. Yläasteen kovisryhmässä arvostusta voi saada polttamalla tupakkaa. Kilttien ryhmässä sama asia laskisi statusta. Muotia ja ulkonäköä arvostavien ryhmässä voidaan taivastella, jos hyvännäköinen ja vaatimattoman näköinen alkavat seurustella keskenään. Tuon ryhmän jäsenten on vaikea uskoa, että kaikkien ihmisten elämässä ulkonäkö ei ole kovin keskeinen statustekijä.

Minun on helppo hymähdellä setämäisesti sinun ryhmäsi "statuskoohotukselle". Minua esimerkiksi hymyilyttää muoti-ihmisten tapa arvioida ihmisiä pukeutumisen perusteella tai urheilijoiden tapa rakentaa statusta urheilusuorituksilla. Hymyni kuitenkin hyytyy, kun tullaan omiin ryhmiini: Lauloin aikanaan tasokkaassa kuorossa, ja olin luultavasti kuoron heikon (tai toiseksi heikoin) laulaja. Tuossa ryhmässä laulutaito määritti statusta - ja sain sen myös tuta: Olin useimmille muille kuin ilmaa. Tajusin olevani hierarkian pohjalla ja niinpä muutuin paljon tavanomaista varovaisemmaksi ja aremmaksi.

Miksi alhainen status tuossa ryhmässä vaikutti minuun niin vahvasti? En nimittäin pidä itseäni mitenkään erityisen statuksenkipeänä. Tai niin olen kuvitellut. Ehkä omaa statuksentarvettaan ei vain kunnolla tiedosta, ennen kuin huomaa statustaan tölväistävän. Kokeilepa itse pienellä ajatusleikillä. Kuvittele, että jollakin yläasteella olisi oppilaana matematiikan lapsinero ja hänet pyydettäisiin lukioon opettamaan pitkää matematiikkaa. Kuvitellaan, että hän laskisi kuin Einstein ja osaisi vielä selittääkin yhtälönsä hyvin. Mutta hyväksyisivätkö lukiolaiset opettajakseen ja numeroidensa antajaksi yläasteikäisen? Siinä olisi ehkä hieman nielemistä - lukiolainen luultavasti kokee statuksensa korkeammaksi kuin yläastetta käyvällä. Siksi olisi ehkä vaikeaa ottaa komentoja ja kuria vastaan "alemmaltaan".  (Olkaa huoletta, luullakseni virkaehdotkin estävät moisen). Tämän ajatusleikin avulla ehkä ymmärrät, miksi lääkärien oli huomattavan vaikeaa hyväksyä sairaanhoitajaa pomokseen. Muutama lääkäri jopa irtisanoutui moisen johdosta:  http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/hoitaja-johtaa-harvoin-laakaria/660308/

Malcolm Gladwell (2013) väittää, että sosiaalinen vertailu selittää menestystä ammatissa jopa enemmän kuin lahjakkuus: Caroline Sacks oli häikäisevän kyvykäs lukiolainen. Lukion jälkeen hän haki ja pääsi huippuyliopistoon. Opinnot eivät kuitenkaan sujuneet, varsinkin orgaaninen kemia otti Carolinelta luulot pois. Vähitellen hän menetti opiskelumotivaationsa. Hän oli tottunut olemaan paras, nyt hän oli yksi heikoimmista. Se kävi liian raskaaksi ja hän vaihtoi alaa – kuten yli puolet USA:ssa luonnontieteitä opiskelevista. Kun vaihtaa johonkin helpompaan, saa olla taas yksi parhaista. Joku sanoisi, että Caroline vain löysi oman tasonsa ja tyytyi siihen. Tämä on väärä tulkinta, sillä huippuyliopistojen huippulahjakkaat opiskelijat vaihtavat alaa yhtä usein kuin tavisyliopistojen tavisopiskelijat. Käytännössä: Jos Caroline olisi valinnut nuhjuisen tavisyliopiston, hän olisi ollut ainoa, joka tajuaa orgaanisesta kemiasta edes jotain ja valmistunut vuosiluokkansa parhaana, tyytyväisenä itseensä.

Vaikutus jatkuu yliopiston jälkeekin. Huippuyliopistojen parhaat kyvyt loivat odotetusti komeaa uraa ja julkaisivat paljon merkittäviä tutkimuksia valmistumisensa jälkeen. Huippuyliopistojen viidenneksi ja kuudenneksi parhaat kuitenkin julkaisivat vain vähän tieteellisiä artikkeleja. Samaan aikaan tavisylipistojen parhaat tekivät komeaa uraa. Eivät yhtä komeaa kuin huippuyliopistojen parhaat, mutta paljon komeampaa kuin huippuyliopistojen viidenneksi ja kuudenneksi parhaat. Opintojen alussa huippuyliopistojen viidenneksi ja kuudenneksi parhaat olivat kuitenkin erilaisissa älytesteissä ylivoimaisia verrattuna tavisylipistojen parhaisiinkin opiskelijoihin.

Miksi vertailu voi olla noin lannistavaa. Miksi se teki Carolinelle niin kipeää. Täytyihän hänen tietää olevansa parhaiden joukossa (kuten minäkin tiesin olevani laadukkaassa kuorossa). Moinen tieto ei silti lohduttanut – "olen toista kertaa orgaanisen kemian kurssilla ja nämä ekavuotiset valopäät ymmärtävät näitä asioita paremmin kuin minä, olen siis tyhmä". Samaan aikaan tavisyliopiston paras tietää, että moisia valopäitä on olemassa, mutta hän ei välitä heistä. Hänelle riittää, että hänella on korkea status omissa joukoissaan. Tämän takia hän on toiveikas, motivoitunut ja rohkea, ja kirii koko ajan kiinni alansa huippuja. Väitän, että sosiaalinen vertailu tapahtuu hyvin automaattisesti, eikä se siksi tottele suoraan järkeviä pohdintojamme.

Muiden lauma-eläinten tavoin teemme jatkuvasti ja tiedostamattammekin arvioita omasta ja muiden statuksesta. Status vaikuttaa saamaamme kohteluun, mutta myös siihen kuin itservarmaksi ja innostuneeksi koemme itsemme. Statuksemme voi kuitenkin vaihdella ryhmästä toiseen, sillä eri ryhmissä saa statusta eri asioista. Se pidämmekö jostakin ryhmästä, voi riippua yllättävän paljon siitä, mikä status meillä tuossa ryhmässä on.

Vaikka en voi kytkeä statusvertailua kokonaan pois päältä, voin kuitenkin hillitä sen vaikutusta elämäni. Ei ole järkevää tavoitella korkeaa statusta kaikissa ryhmissä, eikä varsinkaan hinnalla millä hyvänsä - ihminen (tai vaikkapa tuo kuvissa seikkaillut Pekka-kissa) on onnellisimmillaan, kun on oma itsensä.

Jos sinulla kuitenkin on korkea status jossakin ryhmässä, voit käyttää sitä hyvään, esimerkiksi huomaamalla niitä, joiden status on alhainen ja jotka ovat muille pelkkää ilmaa. Korkeastatuksisen esimerkillä on paljon voimaa.