PUHTAAN PAHAN MYYTTI

Hitler oli tunnetusti oopperan ystävä. Kerta toisensa jälkeen hän uppoutui seuraamaan Wagnerin oopperoita, joissa hyvä voittaa pahan. Hitler - yksi maailman ikonisimmista pahiksista - samaistui hyviksiin. Luultavasti tämä pätee laajemminkin - tosielämän konnat eivät miellä itseään pahiksiksi. 

Väkivallan tutkija Roy F. Baumeister on havainnut ihmisten kuitenkin rakastavan puhtaan pahan myyttiä. Se näkyy tyylipuhtaana viihde-elokuvissa, joissa konna on läpeensä paha sadisti ja nauttii tuskan tuottamisesta täysin viattomille uhreille. Tällainen action elokuvien konna yleensä myös myöntää olevansa pahis. Kun  konna on maksimaalisen vastenmielinen ja uhri mahdollisimman viaton, voimme ottaa kantaa täysin pidäkkeettömästi ja suorastaan hekumoida moraalisessa kiihtymyksessämme. Nautimme ehkä puhtaiden tunteiden selkeydestä ja voimasta. 

Oikeassakin elämässä uhri on joskus täysin viaton ja ihana, ja jotkut konnista ovat sadisteja. Tyypillinen tosielämän pahuus on kuitenkin kovin toisenlaista. Uhrin kärsimyksistä nauttivia sadisteja on Baumeisterin mukaan vain 6 % väkivaltarikollisista. Empatiakyvyltään heikot narsistit ja sosiopaatit tekevät verraten suuren määrän väkivaltarikoksista, mutta myös empatiaan kykenevät ihmiset tekevät hirmutöitä.  Valitettavasti ihmisillä on kyky kytkeä empatia pois päältä tai rajata kokonaisia ihmisryhmiä empatian ulkopuolelle. Esimerkiksi osa natsiarmeijan sotilaista omaksui korostetun käytännöllisen asenteen väkivaltaan. He yrittivät suhtautua kansanmurhaan teknisenä, lähinnä logistisena ongelmana - miten kuljettaa uhrit ja tuhota ruumiit tehokkaasti ja järjestäytyneesti. Keskittymällä toimintansa tekniseen puoleen he yrittivät pitää moraaliset pohdinnat poissa mielestään. 

Vastakkaisen esimerkin tarjoaa George Orwell, joka liittyi Espanjan sisällissotaan taistellakseen fasisteja vastaan. Kerran Orwell oli tilanteessa, jossa hänen olisi ollut helppo ampua vihollinen väijyksistä. Pahaa-aavistamaton fasisti kuitenkin laski housunsa ja ryhtyi tarpeilleen. Orwell ei yllättäen pystynyt ampumaan miestä: ”A man who is holding up his trousers is not a fascist.” Hän ei pystynyt enää järkeilemään kuin Väinö Linnan Rokka, joka “ei ampunut ihmisiä, vaan vihollisia”.

Puhtaan pahan myytti luokin väärän kuvan niin konnista kuin uhreista. Tyypillinen konna ei ole sadisti eikä edes sosiopaatti eikä tyypillinen uhri ole täysin viaton tai erityisen herttainen. Esimerkiksi turpiinsa saa aika helposti, jos aukoo kännissä päätään tai tekee muuta tyhmää. Ikävää ihmistä ei tietenkään tee mieli puolustaa yhtä paljon kuin ihanaa. Mutta usein juuri nuo ”ikävät” ihmiset tarvitsisivat apua ja puolustajaa eniten. Kännissä örveltäjääkään ei saa lyödä. 

Baumeisterin ajatukset ovat pyörineet mielessäni viime aikoina paljon, koska:
- koulukiusatun ei toivottavasti tarvitse ansaita myötätuntoani olemalla täysin viaton ”söpö uhri”.
- syrjäytyneen ei tarvitse ansaita myötätuntoani ja valtion tukitoimia olemalla fiksu, raitis ja motivoitunut työnhakija.
- turvapaikanhakijan ei tarvitse ansaita myötätuntoani olemalla viaton lapsi, herttainen äiti tai perheensä puolesta jalosti taisteleva, sopivasti maallistunut ja korkealle koulutettu isä.

Myötätunnon ja avun perusteeksi pitäisi riittää avun tarve. Tai orwellilaisittain – se, että käy tarpeillaan.

Samaan aikaan on tärkeää, ettei kaikista konnista ja kiusaajista maalata kuvaa sadisteina tai tunnottomina narsisteina. Tämä on tärkeää, koska vahvasti demonisoidusta kuvasta en voi tunnistaa itseäni. Vaikkapa tavallisen koulukiusaajan kynnys pyytää anteeksi ja myöntää empatiakatkoksensa nousisi kovin korkeaksi, jos hän samalla joutuisi tunnustamaan olevansa sadisti tai narsisti.

Tämän blogin tavoite on psykologian käsitteiden soveltamista arjen ilmiöhin. Jos haluat kommentoida (asiallisesti tietenkin), se on erittäinkin tervetullutta. Eri mieltäkin saa olla. Hauskaa on myös se, jos sinulla on omia ehkä hivenen toisenalaisia esimerkkejä.