MIKSI MIKÄÄN EI KOSKAAN RIITÄ?

Robert Sapolsky (Behave 2017, 67-68) antaa kiinnostavan selityksen sille, miksi mikään ei koskaan riitä. Aloitetaan apinoista:

Kun apina painaa vipua 10 kertaa, se saa rusinan. Apinan aivojen nucleus accumbensissa erittyy dopamiinia sanotaan vaikkapa 10 yksikköä. Apina jatkaa vivun painelua ja yllättäen se saakin kaksi rusinaa. Nucleus accumbensissa erittyy noin 20 yksikköä dopamiinia. Kaksinkertainen palkkio, kaksinkertainen dopamiinin eritys, ehkä myös kaksinkertainen mielihyvä. Mutta asia alkaa mutkistua: Kun apinaa jatkuvasti palkitaan kahdella rusinalla, dopamiinitasot palaavat alun 10 yksikköön.

Ovelassa jatkotutkimuksessa apinat on koulutettu odottamaan joko kahta tai 20 palkintoa ponnisteluistaan. Jälleen tutkijat yllättävät apinat iloisesti - ne saavat joko 4 tai 40 palkintoa. Mitä tekee nucleus accumbens? Se on pullollaan dopamiinia, ja mikä tärkeintä – se reagoi molempiin yllätyksiin yhtä voimakkaasti. Ilmeisesti nucleus accumbens ei osaa laskea. Se vain vertaa saatua palkkiota odotettuun palkkioon. Nucleus accumbensin dopamiinikylvyt voivat siis syntyä yhtä hyvin pienestä kuin suuresta palkkiosta – kunhan ne ovat suurempia kuin odotettiin.

Oletetaan, etta sama pätee ihmiseen ja tehdään Sapolskyn innoittama ajatusleikki. Kuvitellaan, että Porin kaupunki haluaisi palkita juuri minua, ja palkkani nostettaisiin ministeriluokkaan tai yli. Saisin 10 000 euroa kuussa. Jupii!!!, huutaisi nucleus accumbensini dopamiinispäissään. Kevääseen mennessä olisin kuitenkin jo tottunut tuohon järjettömän isoon palkkaan, enkä osaisi siitä suuremmin riemuita. Seuraavana vuonna Porin kaupunki laskisi palkkani 9 500 euroon – yhä järjettömän hyvä palkka, mutta nucleus accumbensini ei osaa laskea tai suhteuttaa. Sen tehtävänä tuottaa vertailuja aiempaan. Aivokuoreni pystyisi ymmärtää realiteetteja – tietäisin saavani järjettömän hyvää palkkaa ja yrittäisin tuntea jotakin kiitollisuuden tapaista. Mutta ilman nucleus accumbensin dopamiinikylpyjä, tunteessani ei olisi voimaa eikä riehakuutta. Saattaisin jopa tuntea kummaa alakuloa ja eksyä miettimään, mistä minua rangaistaan, kun palkkani on enää 9 500 euroa.

Sapolsky viittaa lukuisiin tutkimuksiin, jossa nucleus accumbens ei ole aktiivisimmillaaan silloin, kun koemme mielihyvää, vaan silloin kun odotamme sitä. Ahaa – se ei siis olekaan ensisijassa mielihyvän vaan motivaation palveluksessa.  Jos jokin palkkio tulee varmasti, sen eteen ei tarvitse ponnistella. Mutta jos jollakin elämänalueella on tarjolla odottamattoman suuria palkkioita, tarmo kannattaa sijoittaa sinne. ”Kyllä” aktivoi nucleus accumbensin dopamiinihermosoluja, ”ehkä” saa ne hurmokseen.

Entäpä ihmiset? Ihmisaivoista ei ole tapana mittailla tarkkoja dopamiinimääriä, mutta nucleus accumbensin aktiviisuuden määrää voidaan tutkia aivokuvauslaitteilla. Sapolsky (2017, 163) kertoo tutkimuksesta, jossa vertailtiin erikokoisten rahapalkkioiden vaikutusta lapsiin, nuoriin ja aikuisiin. Keskisuurien palkkioiden osalla eri-ikäiset olivat samanlaisia keskenään. Nuoret erottuivat kuitenkin pienten ja suurten palkkioiden kohdalla muista. Suuri palkkio sai aikaiseksi jättimäisen reaktion. Pieni palkkio puolestaan näytti pikemminkin sammuttavan nucleus accumbensin kuin aktivoivan sitä. Yksi pääsky ei tee kesää, eikä yksittäinen tutkimus kerro koko totuutta. Varovaisesti voidaan kuitenkin spekuloida, että apinolla havaittu nucleus accumbensin toimintaperiaate toimisi ainakin murrosiäkäisillä ihmisillä. Jos nucleus accumbens alkaa palkita suurten palkkioiden tavoittelusta ja rangaista pieniin palkkioihin tyytymisestä, se voisi – osittain – selittää nuoruusikään usein liittyvää elämyshakuisuutta ja riskinottoa. Varsinkin kun samassa iässä itsehillintään ja riskien hallintaan erikoistunut otsalohko on vasta kehittymässä. Sapolskyn sanoin:  nuoruusikä on aikaa, jolloin on tavallista todennäköisempää tappaa joku, sortua huumeisiin, kaataa diktaattori, lähteä kotoa ikiajoiksi, keksiä uusi taidemuoto, mennä naimisiin toiseen heimoon kuuluvan kanssa, tulla uskoon, mullistaa fysiikka tai mukiloida mummo.