Mikä self-help kirjoissa mättää?

Positiivista asennetta, can do -henkeä, 
reippautta ja kiistattoman hyviä tavoitteita, 
niistä on pienet self-help kirjat tehty. 
Ylisanoja, hypetystä ja rasittavaa touhukkuutta, 
myös niistä on pienet self-help kirjat tehty. 

Mutta eikös se kuulu asiaan? 
Mitä pahaa pienessä intomieli -tankkauksessa on? 

Kevin Mitchellin kirja Innate päättyy self-help kirjojen kritiikkiin. Tulilinjalla on kaksi intomielikirjallisuuden rakastamaa termiä - plastisuus ja epigenetiikkaa. Molemmat ovat aitoja tieteellisiä termejä, mutta Mitchellin mukaan niitä käytetään väärin: Ihmisaivot ovat hämmästyttävänkin plastiset, mutta se ei tarkoita, että kaikki olisi mahdollista. Plastisuus ei esimerkiksi yleensä tasaa ihmisten välisiä lahjakkuuseroja, vaan voimistaa niitä: Älykkäästä on hauskaa vaivata päätään ja siksi hän lisää koko ajan etumatkaansa niihin, jotka kokevat älyllisen vaivannäön puuduttavana.  Plastisuudesta heikosti menestyvälle vaahtoava "motivaattori" ei huomioi kuinka hirmuisia ponnistuksia hän on  toiselta vaatimassa. 

Toinen tulilinjalle joutuva, sinänsä pätevä tieteellinen termi on epigenetiikka. Ympäristö voi vaikuttaa siihen, miten geenit ovat päällä tai pois päältä. Ilmiön merkityksellä on silti rajansa - varsinkin aikuisen aivoissa. Geenit vaikuttavat luonteenpiirteisiin ja kyvykkyyteen monen mutkan kautta, vaikuttamalla mm. siihen, miten aivot kehittyvät. Ei ole helppo uskoa, että epigeneettiset muutokset noin vain muuntelisivat aikuisen jo varsin pitkälle kehittyneitä aivoja ainakaan kovin suuressa mittakaavassa. Hermoverkkojen monimutkainen yhteistyö vaatii vakautta. 

Nyökyttelin kovin Mitschellin kirjan loppua lukiessani. En silti ajattele niin, että ihmisen pitäisi aina hyväksyä itsensä sellaisena kuin hän on. Jos joku on kovin holtiton ja itsekäs, niin toivottavasti hän on tyytymätön itseensä ja yrittää muuttua. Samoin jos joku kärsii kovin, niin suon hänelle mielelläni toivon muutoksesta parempaan. 

Mutta self-help kirjojen ajatus, että ihminen jatkuvasti tuunaa itseään,  on rasittava ja epärehellinen. Muutos ei ole läheskään aina mahdollista, se ei kovinkaan usein ole helppoa ja monta kertaa on helkkarin vaikea edes tietää, millaiseksi sitä pitäisi muuttua. Tekemisen meininki on paikassaan ihan hyvä, mutta kovin usein olisi vielä parempi olla tekemättä mitään kovin tavoitteellista. Hengitellä, soitella kitaraa ja hommailla jotakin, jossa ei yritä niin kauheasti muuttaa mitään, ei itseään eikä muita.