Elokuvien terapiakuvaukset

Jos pitäisi valita huonoin terapiaa kuvaava elokuva, valintani olisi Vuorovetten prinssi, olkoonkin, että se sai paljon oscar-ehdokkuuksia. Terapiakuvaukseen on päälleliimattu imelä rakkaustarina, mutta senkin voisi vielä kestää. Pahinta on sietämättömän pinnallinen käsitys siitä, mikä terapiassa parantaa. Elokuvasta saa sellaisen käsityksen, että potilaan kärsimykset johtuisivat varsin suoraviivaisesti yhdestä torjutusta muistosta ja paraneminen olisi ihmeenomaisen nopeaa heti, kun tuo kivulias muisto on tiedostettu. No... kai sellaistakin voi tapahtua. Tosin muistitutkijat epäilevät sitä, että ihminen täysin torjuisi traumaattisen tapahtuman. Helpompaa on uskoa, että ihmiset salaavat muilta vaikeita ja häpeällisiä asioita. Vaietun muiston kanssa voi olla raskasta elää ja on aidosti suuremmoista voida lopulta luottaa johonkuhun niin paljon, että kertoo hänelle mieltä painaneen muiston. Kertominen voi olla katarttista, puhdistavaa, hieman kuin itku parhaimmillaan. Hyvällä tahdolla tulkiten Vuorovetten prinssi  kertoo juuri tästä: Nick Nolten esittämä jalkapallovalmentaja kertoo vihdoin mieltä painaneen salaisuuden terapeutilleen ja saa rauhan. Näinkin tulkittuna elokuva on falski. Katarsis tuntuu kyllä ihanalta, mutta hyvin harvoin se riittää ketään parantamaan. Terapian vaikutukset ovat pikemmin hitaita ja vähittäisiä kuin äkillisiä ihmeparanemisia. 

Tarpeettoman suoraviivaisia traumateoreettisia tulkintoja on usein myös lukiolaisten koevastauksissa. Ajatus menee, että psyykkiset häiriöt ja kärsimykset selittyvät suoraviivaisesti traumasta ja vieläpä niin, että mitä pahempi trauma sen vakavampi häiriö. Hieman hakusessa oleva vanhemmuus tuottaisi lieviä ahdistusoireita, suoranainen väkivalta psykooseja jne. Näin EI ole. Totuus on paljon mutkikkaampi. On ihmisiä, jotka ovat viettäneet lapsuutensa juutalaisena keskitysleirillä, ja selvinneet niistä kauhuista käsittämättömän lievillä psyykkisillä oireilla. Toisaalta jollekulle voi kehittyä vaikkapa psykoosi, vaikka hänen lapsuudessaan tai nuoruudessaan ei olisi mitään erityisen traumaattista. Sairastumisen syyt näyttäisivät olevan aika monen asian summa - traumaattisen tapahtuman hirveys on vain yksi asiaan vaikuttava asia. Toiset ovat geeniensäkin puolesta erityisen haavoittuvia, toiset erityisen kestäviä. Joku saa yhdestäkin hyvästä ihmisuhteesta voimaa kestää hirveyksiä, kolmannella on elämään merkitystä tuova maailmankatsomus turvanaan, jollakin on kyky löytää optimismia pahassakin tilanteessa jne. Lyhyesti sanoen - niin sairastumisen kuin parantumisenkin syyt ovat moninaiset. Lisäksi niin sairastuminen kuin varsinkin paraneminen ovat pikemmin hitaita kuin nopeita tapahtumia.

Goog will hunting on astetta parempi terapiakuvaus, vaikka siinäkin kivun ydin yritetään kuvata yhden torjutun muiston kautta ja paraneminen on turhan nopeaa. Tässä elokuvassa katsojalle lienee kuitenkin selvää, ettei terapian teho perustu pelkästään muiston tiedostamiseen, vaan potilaan ja terapeutin vähitellen kehittyvään vuorovaikutukseen. Matt Damonin esittämä poika onnistuu karkottamaan monta terapeuttia luotaan, kunnes löytää yhden, joka kestää hänen karkoitusyrityksiään. Robin Williamsin esittämän terapeutin kanssa voi puhua asioista aidosti ja rehellisesti, eikä terapeutti lähde mukaan älykkään potilaansa pätemisleikkeihin. Terapeutin ja potilaan välille syntyy paljon aitoa välittämistä, minkä ansiosta terapeutin sanomisilla alkaa olla väliä potilaalle. Tässä on jo paljon oikean terapian elementtejä. Pätemiseen taipuvaiselle pojalle terapiasta tulee korvaava kokemus - malli ihmissuhteesta, jossa hänen kiinnostavuutensa ei riipu pätemisestä, älykkyydestä tai rehentelystä, vaan siitä, että puhuu aidosti ajatuksistaan ja tunteistaan. 

HBO:n draamasarja terapiassa (In treatment) on sitten jo varsin realistinen kuvaus psykoterapiasta. Siinä tulevat käsittelyyn terapeutinkin inhimilliset heikkoudet ja itse-epäilyt. Mukaan mahtuu sekin, että välillä terapiasuhde on kovilla. Mukavina kertoina koetut katarsikset ovat tässä vain alku. Ne luovat pohjaa, jonka avulla terapiassa selvitään vaikeiden aikojen yli, kun kärsimys vain jatkuu eikä terapeutillakaan ole keinoja auttaa. Terapia näyttäytyy enemmän kestävyyslajina kuin salapoliisityönä. Terapeutti jaksaa kulkea mukana, olla kiinnostunut, ottaa potilaansa vaikeita tunteita yhteiseen käsittelyyn ja siten auttaa sietämään niitä. Vaikeista umpikujista päästään usein yli sinnittelemällä, kärsimällä  yhdessä. Hitaasti. Sekin tohditaan näyttää, ettei terapia aina onnistu ja että se ottaa terapeutilla koville.

Ehkä paras elokuva terapiasta on sittenkin Entäs Bob? Näin siitäkin huolimatta, että se on komedia ja elokuvan terapeutti on varsin vastenmielinen nilkki. Koska tuntemani terapeutit ovat pääsääntöisesti mukavia ja aika syvällisiäkin, minun oli aluksi hieman vaikea sulattaa tuon elokuvan terepeuttikuvaa. Elokuvan huumori on kuitenkin anarkistisen valloittavaa. Kaikkea pelkäävä ja äärettömän ripustautuva Bob saattaa ylimielisen julkkisterapeutin hermoromahduksen partaalle seuraamalla tätä lomallekin. Nostan tämän elokuvan listani kärkeen, sillä se nauraa räkäisesti sliipatulle ja tekopyhälle psykokulttuurille. Self-help guru neuvoo potilaitaan: "Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet." No, elokuvassa Bob alkaa tehdä niin. Ja hän on todella outo ja rasittava. Katsoja kuitenkin vähitellen tykästyy häneen. Miksei Bobkin voisi olla oma rasittava outo itsensä? Self-help guru tuskin Bobia hyväksyisi. Hänelle itsensä hyväksyminen tarkoittaa jotakin tyyliin - muutu tavalliseksi ja hyväksy itsesi sen jälkeen.

Ja siitähän hyvässä terapiassa ei ole kyse.