MELATONIININ TARINA

Kuvan lähde: Wikipedia.

Draamasta tykkäävät nimittävät melatoniinia ”dracula-hormoniksi”, sillä eritämme sitä pimeässä ja hämärässä. 

Melatoniinia esiintyy niin ihmisissä, eläimissä kuin jopa kasveissa, ja sillä on varsin monenlaisia tehtäviä. Kuuluisin tehtävä lienee se, että melatoniini lisää unisuutta: hämärän tullen melatoniinin määrä verenkierrossa lisääntyy, mikä helpottaa nukahtamista ja melatoniinin väheneminen päivällä auttaa meitä olemaan virkeitä valoisaan aikaan. 

Melatoniinin unettavaa vaikutusta ei pidä liioitella. Se ei ole ainoa uni-valverytmiin vaikuttava aine aivoissamme, eikä se tyrmää meitä uneen. Se ei ole myöskään mikään unihäiriöiden ihmelääke, vaikka siitä on jonkin verran apua joillekin, varsinkin aikaerorasituksesta kärsiville. 

Kirkasvalolamppujen uskotaan vähentävän melatoniinin määrää verenkierrossa – tästä syystä niiden käyttäminen hämärään aikaan voi auttaa virkistymään.

Melatoniin rooli lääkkeenä on lopultakin aika tylsä ja vaatimaton. Melatoniinin tarina evoluutiohistoriassa on kinnostavampi: Melatoniinia löytyy niin ihmisistä, eläimistä kuin kasveistakin. Alkeellisetkin eliöt  - bakteerit ja yksisoluiset mollukat (unicellular eukoryotes) tuottavat ja käyttävät melatoniinia. Dun-Xian Tan & co. 2009 väittävät, että melotoniinin ensimmäinen tehtävä oli toimia yksisoluisten mollukkojen antioksidanttina – eli vähentää ja estää hapenkulutuksen tuottamia vaurioita eliössä. 

Tiedetoimittaja Ed Yong puolestaan kirjoittaa National Geographicissa (2016, nro. 5. sivu 18 à), että melatoniini kytkeytyy myös silmän alkuhistoriaan – varhaiset yksinkertaiset mollukat käyttivät melatoniinia, jotta tietäisivät toimia yöllä eri tavoin kuin päivällä. Melatoniini oli kuitenkin kömpelö ja työläs tapa selvittää valon ja pimeyden vaihteluja. Lopulta onnekas mutaatio tuotti ensimmäiset opsiini -proteeinit – ne pystyvät sitomaan fotonin tuoman energian ja muuttamaan muotoaan sen ansioista ja palautumaan myöhemmin entiselleen. Silmän esiaste oli siis oikeastaan yksinkertainen valoanturi, ja kaikki näkevät olennot rakentavat silmänsä opsiinista. (Myöhemmin kehittyi valon suunnan tunnistava valoanturien rypäs ja lopulta linssillinen tarkentamiseen pystyvä silmä, mutta nekin käyttävät opsiini-proteiineja).

Melatoniini ei jäänyt työttömäksi, vaan löysi monenlaista muuta hommaa. Englanninkielisen Wikipedian mukaan melatoniinin hyödyt kasveille eivät tule vain roolista antioksidanttina, vaan se myös säätelee sitä, milloin kasvien kannattaa kasvaa. Suomenkielinen Wikipedia taasen antaa hyvän esimerkin siitä, miten melatoniini voi säädellä lisääntymisaikaa nisäkkäillä: melatoniinin määrän väheneminen hevosen verenkierrossa vähentää sukupuolirauhasten aktiivisuutta, lampaalla melatoniinin väheneminen taas aktivoi sukupuolihormonien tuotantoa. Siten valon määrä voi säädellä näiden eläinten kiima-aikaa siten, että jälkeläinen syntyy suotuisaan aikaan vuodenkiertoa.

Melatoniini hommailee siis vähän sitä sun tätä, ja sivutuotteena voi syntyä varsin kummia juttuja: Pitäisin seuraavaa huuhaana, ellei sitä olisi kirjottanut psykologian jättiläisiin kuuluva, erittäin arvostettu tutkija Jerome Kagan. Hän nimittäin väittää, että sikiämisen ajankohta vaikuttaa jonkin verran syntyvän lapsen temperamenttiin. Astrologiasta ei sentään ole kyse, vaan melatoniinista. Jos lapsi saa alkunsa pohjoisella pallonpuoliskolla alkusyksystä, hänen todennäköisyytensä kehittyä ujoksi ja tunne-elämältään epävakaaksi on jonkin verran normaalia suurempi. Eteläisellä pallonpuoliskolla sama pätee varhaiskeväällä sikiäviin lapsiin - eli vaikutus näyttäisi liittyvän siihen, että sikiö on kohdussa pimeään vuodenaikaan, jolloin äidin verenkierrossa on paljon melatoniinia. Yksi mahdollinen selittävä tekijä voisi Kaganin mukaan olla se, että melatoniini tunnetusti säätelee muiden hormonien toimintaa. On jopa jonkin verran näyttöä, että se voi lisätä esimerkiksi kortisolin erityistä. (Lähde: Jerome Kagan 2010, Emotions and Temperament, kirjassa Handbook of Cultural Developmental Science.)

Minusta on toisaalta mielettömän kiinnostavaa, että äidin melatoniinitasot voivat vaikuttaa lapsen aivojen kehitykseen. Toisaalta olen huojentunut siitä, että nuo vaikutukset näyttävät olevan verraten pieniä: jos eivät olisi, voin jo kuvitella ahdistuneiden vanhempien yrittävän ajoittaa lapsenteon ”melatoniiniaineenvaihdunnan kannalta suostuisasti”, mikä olisi kamalaa ja ahdistavaa, ja nostaisi odottavan äidin kortisolitasoja varmemmin kuin melatoniini.

Melatoniinin tarinassa näyttää toistuvan yksi piirre – se hoitaa montaa hommaa hiukan, mutta mitään kovin hyvin: Se on antidoksidantti, muttei kovin tehokas eikä ainoa sellainen.  Se kertoi esimollukoille onko päivä vai yö, mutta kun eliöt ”halusivat” tuntea ympäristönsä hieman tarkemmin, piti kehittää silmä. Se säätelee joidenkin kasvien kasvuaikaa ja joidenkin nisäkkäiden kiima-aikaa, mutta ei ole seksuaalisuuden ainoa säätelijä. Se vaikuttaa uneliaisuuteemme, mutta ei tyrmää meitä vuoteeseen, eli ei ole ainoa nukuttava aine aivoissamme. Se säätelee muiden hormonien aktiivisuutta, mutta ei todellakaan ainoa aine tuossa hommassa. Tämän kuvauksen jäljiltä samaistun melatoniiniin – se on selvästi oopperakuorolainen: ei koskaan solisti, vaan yksi niistä tyypeistä, jotka seisoskelevat huonosti ohjattuina ja tyhmän näköisinä odottamassa sitä, että saisivat laulaa oman stemmansa ja juosta sitten lavasteisiin. Lavasteissa sitten voikin leveillä olevansa Dracula.  

ONKO PARISUHDE KIINTYMYSSUHDE

Lyhyt vastaus otsikon kysymykseen – ei ole.  Lyhyt vastaus on kuitenkin niin harhaanjohtava, että kannattaa lukea pidempi vastaus:

Hoivamoodia Barcelonan eläintarhassa

Lapsuuden kiintymyssuhde kyllä suurehkolla todennäköisyydellä vaikuttaa aikuisen parisuhteeseen – jos oppii jo vauvana kiintymään ja luottamaan, se on helpompaa aikuisena. Tästä huolimatta parisuhde ei ole suoraviivaisella tavalla kiintymyssuhde.

Kiintymyssuhteen ja parisuhteen eroja voi alkaa etsiä eläinmaailmasta. Kiintymyssuhdeteoriahan ei koske vain ihmisiä, vaan kiintymyskäyttäytymistä nähdään monilla lajeilla, varsinkin nisäkkäillä.  Kiintymys varmistaa, että avuton jälkeläinen saa hoivaa vanhemmiltaan. Samalla jälkeläinen oppii kiintymään paitsi vanhempiinsa ja myös muihin lajitovereihinsa. Kiintymyksenkohteen läsnäolo lisää jälkeläisen rohkeutta, uteliaisuutta ja yleistä hyvinvointia.

Pariutumiskäyttäytymiseen pätevät kovin toisenlaiset lait. Helliä ja suloisiakin esimerkkejä löytyy, mutta varsin usein pariutuminen on kiihkeää jopa aggressiivista, ei niinkään hellää. Varsin tavallisia ovat urosten väliset taistelut tai erilaiset kelpoisuutta osoittavat symboliset pullistelut. Ihmisten arkikielellä ilmaisten - eläinmaailmassa pariutumista edeltää yleensä hillitön päteminen.  Kun seurailee ihmisten pyrkimyksiä saada elämänkumppani, on aika helppo löytää ihmisvastineita sarvienkalistelulle ja soidinhypyille. Ihmisen ”sarvienkalisteluarsenaali” on kuitenkin varsin monimuotoinen – lihasten tai rintavarustusten esittelykuvista oppineisuutensa esittelyyn, ja kaikkea mahdollista siltä väliltä.

Jotkut paheksuvat ihmisen ja eläinten rakkauselämän vertailua, osin hyvästä syystä. Ihmisellä käyttäytymistä ohjaavat monet opitut asiat mm. arvot, identiteetti ja mielikuvitus. Siten rakkauselämän selittäminen vain evolutiivisilla vaistoilla on kohtuuton yksinkertaistus. Lasta ei kuitenkaan tarvitse viskata pesuveden mukana: vaistojakin on olemassa, vaikka ihminen ei niitä mekaanisesti seuraakaan (eivätkä muuten monet eläimetkään). 

Keskeisin väitteeni on tämä: Parinmuodostukseen liittyvät vaistot ohjaavat meitä aika kauas kiintymyssuhdemaailmasta. Ajatellaan esimeriksi elokuvista tuttua ihastuneiden ihmisten kirpeän flirttailevaa sanailua. Siinä pikemminkin esitellään ja etsitään elinvoimaa, älyä, rohkeutta tms. kuin pyydetään tai annetaan hoivaa.

Sarvienkalistelumoodia Barcelonassa

Moni parisuhdetta etsivä onkin eräänlaisessa ”sarvienkalistelu” -moodissa. Ehkäpä hyvästä syystä. Kiintymys syntyy ajan kanssa parisuhteessa, ei tutustumishetkessä.

Monenlaisten parisuhdemoodien olemassaoloa voi selittää sillä, että ihminen on nisäkkäiden keskuudessa verraten harvinainen tapaus. Monet nisäkkäät elävät elämänsä laumoissa, haaremeissa tai erakkoina, eivät kiinteässä parisuhteessa. Pitkiä, jopa elämänmittaisia parisuhteita luova ihminen on tässä suhteessa outo lintu (aika konkreettisestikin - parisuhteet ovat linnuilla yleisempiä kuin nisäkkäillä). Ihmisen parisuhdetaipumuksen syyksi on arveltu sitä, että suuripäinen ihmislapsi syntyy varsin keskentekoisena ja pysyy avuttomana vuosia – siksi ne isät, jotka ovat osallistuneet lapsen ruokkimiseen ja suojelemiseen ovat todennäköisemmin siirtäneet geeninsä eteenpäin kuin lapsensa hylkäävät hunsvotti-isät. Onpa syy mikä tahansa, ihminen joutuu parisuhteessa tekemään pitkäkestoisen ”moodinvaihdoksen” sarvenkalistelusta kiintymykseen.

Psykologian tehtävä ei ole luoda moraalisia normeja oikealle ja terveelle parisuhteelle. Mutta tekee mieli spekuloida, että kovin äärimmäiset ja yksipuoliset moodit eivät ole ehkä ihanteellisia. Jos pariskunta on koko elämänsä sarvenkalistelumoodissa, se kuulostaa raskaalta ja yksinäiseltä – aina pitäisi olla kiinnostava ja jännittävä ja seksikäs, eikä omia kipeitä ja säälittäviä asioitaan voisi koskaan jakaa. Toisaalta jos pariskunta on koko ajan kiintymysmoodissa toisiaan kohtaan, jokin jännite helposti katoaa. Lisäksi kiintymysmoodi on todennäköisemmin aina päällä, jos toinen kumppaneista on aina heikoilla ja avun tarpeessa. Hoivan kautta voi syntyä monimutkaisia ja salakavalia valtasuhteita.

Parisuhdemoodia meillä ja muualla

Spekuloin lisää: luulen keskivertoisen parisuhteen etenevän niin, että tutustumisvaiheessa sarvenkalistelumoodi on hallitseva ja molemmat pyrkivät olemaan viehättäviä ja kiinnostavia. Mukana on paljon opittua, mutta taustalla hyrräävät hormonit ja vaistot tuovat tilanteen perusvirityksen. Seurustelu-, parisuhde- ja vanhemmuusaikana kiintymysmoodi on hallitseva, mutta sarvenkalistelumoodi säilyy silti taustalla ja pariskunta piipahtelee siinä ajoittain: hellien ja ymmärtävien katseiden lisäksi kaipaamme rakkaaltamme myös ihailevia katseita. Haluamme myös katsoa ihaillen, emme vain hellästi.

Enkä herkeä spekuloimasta vieläkään, vaan tuon näyttämölle Eriksonin teorian. Hänen mukaansa nuoruudessa luodaan identiteetti – minäkäsityksen ja arvomaailman ydin. Läheisyyden ja parisuhteen kriisi tulee vasta tämän jälkeen. Niinpä kun olen sarvenkalistelumoodissa, en halua tuoda esille millaisia hyviä puoliani tahansa. Haluan, että kumppanini pitää, ihailee, arvostaa juuri niitä hyviä puoliani, joista olen rakentanut identiteettiäni. Ihailu, joka osuu ohi identiteettini ydinpalikoista ei maistu ollenkaan yhtä hyvältä kuin identiteettiin osuva ihailu. Eriksonilaisessa läheisyyden kriisissä lienee kuitenkin tärkeämpää siirtymä kiintymyksen hallitsemaan moodiin – aito läheisyys syntyy siitä, että näytän myös sisäisen luuserini ja sekin tulee hyväksytyksi. Jos olen saanut sarvenkalistelumoodissa kyllin ihalua identiteettini ydinasioille ja kiintymysmoodissa hyväksyntää heikkouksilleni, minäprojektini rauhoittuu. Minulla on äkkiä energiaa kiinnostua maailmasta (työelämä, kunnallispolitiikka yms) ja parisuhteessa on henkistä tilaa lapsellekin.

Päästin LuPsy –blogini tässä laukalle ja annoin spekulaatiolle vallan. Niinpä väärinkäsitysten estämiseksi pari tarkennusta. Erikson ei liitä teoriaansa mitään evolutiivisia moodeja – tuo teorioiden villi yhdistely ”sarvienkalistelumoodi”-termeineen oli minua. Toisaalta minä en halua luoda Eriksonin sinänsä hienosta teoriasta moraalinormia, miten ihmisten parisuhteen pitäisi kehittyä. Se on jokaisen pariskunnan oma asia, eikä erilaisten ja toisinaan pakonsanelemien ratkaisujen paheksuminen kuulu minusta psykologian tehtäviin. Ei sillä, että Eriksonkaan välttämättä olisi niin tehnyt. 

KIINTYMYSSUHDE

En toista tässä kiintymyssuhteen perusasioita (Harlow, Bowlby, vierastilanne-menetelmä), sillä ne kerrotaan oppikirjoissa aivan erinomaisesti. Kerron henkilö-kohtaisemman tarinan, joka havainnollistaa, että kyse on myös etologisesta teoriasta. Se ei koske vain ihmisiä, vaan monia muitakin nisäkkäitä.

Syksy oli taittumassa talveen, kun pihamaallamme alkoi pyöriä kiltti ja kovin nälkäisen oloinen musta kissa. Huolestuimme, otimme kissasta kuvan ja laitoimme lähiseutujen kauppoihin. Parin päivän päästä saimme soiton. Kissan nimi oli Pekka ja hänet oli hylätty juuri talven alla. Niinpä uskalsimme päästää Pekan sisälle ja hän adoptoi meidät vanhemmikseen.

Pekka oli jo tuolloin ihmisrakas kissa. Ehkä kuukausien irtolaiselämä selitti sen, että hän oli alussa kuitenkin säikky ja varuillaan - yhä vieläkin hän karkaa alakertaan sängyn alle, jos joku soittaa ovikelloa. (Hän on muuten  "hän", ei "se", laitan kielipoliisit rautoihin, jos koittavat muuttaa). Kissakirjoista luin, että kissojen sosiaalisuudessa on synnynnäisiä, geneettisiä eroja. Tämän lisäksi vaikuttaa voimakkaasti kissan lapsuus: jos kissa saa ensimmäisten elinkuukausiensa aikana kokemuksia ystävällisistä lajikumppaneista ja ihmisistä, kissasta kehittyy kissojen mittapuulla varsin sosiaalinen. Kissan kiintymys kohdistuu usein ihmiseen, jonka kanssa se on viettänyt lapsuuttaan. Erilaiset kriisit voivat kuitenkin käynnistää kiintymyskäyttäytymisen aikuisellakin kissalla - tekee mieleni nähdä tämä meidän Pekassa. Hylätyksi tulo ja alkavan talven kylmyys tavallaan avasi tarpeen ja mahdollisuuden kiintyä uudestaan. Tällä kertaa meihin.

Me kissa- ja koiraihmiset lienemme yleensä höpsähtäneitä ja ylitulkitsemme lemmikkimme käytöstä aivan liikaa. Mutta siltikin, mitä tuumaatte tästä: Pekka oli ollut meillä noin puoli vuotta, oli kesä ja halusimme vaimoni kanssa tehdä lyhyen yhteisen retken. Olimme poissa kaksi päivää ja yhden yön. Olimme palkanneet siskoni pojan kissavahdiksi. Hän hoiti hommansa hyvin ja Pekan lautasella oli paljon herkkuja. Silti Pekan reaktio "karkaamiseemme" oli... no ainakin hellyttävä. Kissavahtimme kertoi, että meitä oli toistuvasti etsitty, eikä Pekka ollut tahtonut uskaltautua sisälle. Kun sitten saavuimme takaisin, meille nau´uttiin minuuttitolkulla, päätä puskettiin kissojen tapaan, mutta erityisen intohimoisesti - ja seuraavat kaksi päivää Pekka seurasi meitä ennennäkemättömän tarkasti paikasta toiseen, kuin vahtien, ettemme enää karkaa. Oli vaikeaa välttyä tulkinnalta, että hylätyksin tulemisen trauma oli jossakin taustalla. Vähitellen paluumme rauhoitti hänet, ja hän uskalsi tehdä omia retkiään kuin ennenkin. Kiintymyssuhdeteorian opetuksia - olen rohkea ja utelias, kunhan hoivan antaja on jossakin lähettyvillä.

Kiintymyssuhdeteorian mukaan ihmisillä ensimmäinen vuosi on tärkeää aikaa kiintymyksen kehittymiselle. Kiintymys on ensimmäisiä asioita, joita elämässämme opimme. Perusidea on yksinkertainen ja puhutteleva. Kiintymystä ei tarvitse ansaita olemalla erinomainen. Se syntyy toistuvasta vuorovaikutuksesta. Koin tämän itse. Alkujaan vaimoni halusi kissaa, mutta minä olin vastaan, koska uskoin olevani allerginen (lievästi olenkin, mutta hoituu allergialääkettä popsimalla). Kuten kuvista näkyy, Pekka on suloinen ja kaunis, mutta olin toki nähnyt kuvia suloisista kissoista aiemminkin. Ne olivat kuitenkin vain kivoja kuvia, eivät sen enempää. Kiintymys syntyi vähitellen, toistuvista kohtaamisista. Tietenkin myös siitä, että Pekka selvästi tarvitsee meitä.

Vaihdan hetkeksi ihmisiin. Kun isäni kuoli, olin aluksi aivan turta. Kun suru lopulta tuli, se oli yllättävän rajua. Emme kuitenkaan olleet kovin läheisiä isän kanssa, emme tehneet asioita yhdessä tai käyneet pitkiä keskusteluja. Kiintymys ei vaadi henkistä läheisyyttä, sielunveljeyttä... Kiiintymys syntyy siitä, että on paljon toisen kanssa tekemisissä, ja varsinkin jos on toisen kanssa tekemisissä lapsena. Väkivalta, katkeruus tms. voivat joskus pilata kiintymyksen, mutta kiintymyksen syntyyn ei tarvita mitään kovin kummoista. Olin tottunut siihen, että isä on olemassa, ja hän ilmaisee kiintymystään kuljettamalla minua junalle. Kun autolla ajo ei häneltä enää sujunut, ja menin junalle taksilla, näin hänen hahmonsa katsomassa lähtöäni ikkunasta. Tuo näky melkein särki sydämen - niin paljon molemminpuolista kiintymystä tiivistyi niin yksinkertaiseen asiaan kuin junalle kuskaamiseen. Kiintymys luo sisältöä kovin pieniin ja tavallisiin asioihin. Haluaisin elää maalmassa, jossa isä aina voisi istuskella talon päädyssä tuijottelemassa auringonlaskua ja särräilemässä maailman menoa. Kiintymykseen ei tarvita järkisyitä. Se on taito, jonka opimme vauvoina.

Vaan mitä jos tuota taitoa ei oppisikaan? Kuvittelen, että se muistuttaisi seuraavaa tilannetta: Sinulla on miljoona ihailijaa, mutta he kaikki ovat täysin vastenmielisiä tapauksia. Miljoona vastenmielistä fania on enemmän taakka kuin onni. Samaan aikaan yksikin ihana ihminen, joka välittää sinusta, voi muuttaa maailmasi. Kykysi pitää ihmisiä, kissoja (ja myönnetään jopa koiria) rakkaina, on mielenterveyden kivijalka. Kun Pekka puskee päätään jalkaani vasten, koen saavani lahjan. Ilman kykyä kiintyä, koko tapahtuma olisi vain joutavaa ajanhukkaa. Luulen, että narsisteiksi nimitellyt ihmiset kärsivät tästä - he kaipaavat tunnustusta, mutta tunnustus ilman kiintymystä ei tyydytä. Se on kuin joisi suolavettä janoonsa.

PS. Vinkki eläinten maailmasta kiinnostuneille - Helena Telkänrannan kirja "Millaista on olla eläin" on aivan erinomainen.

ITSEVARMUUS JA ITSETUNTO

Kuvan tekijä: Oskar Herrfurth. Lähde Wikipedia.

Itsevarmuus on ensimmäisten vastausten joukossa, jos erehtyy tekemään gallupia siitä, mikä on seksikästä. Itsevarmuudella myydään käytettyjä autoja ja monenkirjavia poliittisia mielipiteitä. Henkiset valmentajat pumppaavat kilpa-urheilijoihin itsevarmuutta erilaisin suggestiomenetelmin. Vanhemmat haluavat kasvattaa lapsistaan mahdollisimman itsevarmoja. Self-help kirjat kertovat 10 niksiä, joilla voit lisätä itsevarmuuttasi. Äänekkäästi meuhkaava kouluttaja vakuuttaa työttömille, että työpaikan saaminen on vain itsevarmuudesta kiinni.

Tämä kaikki on aivan kamalaa, jopa painajaismaista. Järjellisenä ja empaattisena alkanut itsetunto-liike on kasvanut hirviömäiseksi itsevarmuus-karnevaaliksi, jossa ihmisiä vaaditaan näyttelemään ja teeskentelemään… olemaan kuin paroni von Münchhausen, joka väitti nostaneensa itsensä ja hevosensa suosta omista hiuksistaan vetämällä. Raspen romaanissa suuruudenhullu valehtelijaparoni von Münchhausen on pohjimmiltaan rakastettava veijari. Tosielämässä on usein toisin: Yltiöpäisen itsevarma voi olla sietämätön työtoveri, aina itsevarmaa näyttelevä rakastaja jättää kumppaninsa kovin yksinäiseksi ja itsevarmuuskouluttajan jäljiltä työtön syyttää työttömyydestään itseään silloinkin, kun kyse on selvästi suhdanteista tms. yhteiskunnallisista tekijöistä. 

Edes aito itsevarmuus ei siis ole yksiselitteisesti myönteinen asia. Esimerkiksi Anderssonin ja Kilduffin kokeessa joukko ihmisiä ratkaisi yhdessä matemaattisia ongelmia. Ryhmä ei päätynyt antamaan parhaiden laskijoidensa vastauksia, vaan itsevarmimpien jäsentensä vastauksia. Itsevarmimmat puhuivat ensin ja saattoivat olla myös sanattoman viestinnän tasolla muita varmempia. He eivät kuitenkaan olleet muita parempia laskemaan. Itsevarmoja siis uskotaan liikaa. Ehkä se johtuu siitä, että arvioimme muita samoin kuin itseämme. Jos itse olemme jostakin hyvin varmoja, esiinnymme varmemmin kuin jos olemme asiasta epävarmoja. Valitettavasti osa ihmisistä on melkein aina kovin itsevarmoja - heidän kykynsä ja halunsa itsekriittisyyteen (tai hienommin sanottuna metakognitioon) ovat heikot. Pahimmassa tapauksessa ryhmän/työpaikan tms. mielipiteen muotoilevat henkilöt, joiden kyky itsekriittisyyteen on heikoin. 

Itsevarmuus ei ole täysin sama asia kuin itsetunto, vaikkakin nuo termit ovat osin päällekkäisiä kuten oheinen kuva havainnollistaa. Sopiva itsevarmuus ja taipumus uskoa omiin mahdollisuuksiin on osa itsetuntoa, mutta itsetunnon ydin on kyky arvostaa itseään: Keihäänheittäjä on kolmannella kierroksella, hänen pitäisi vihdoin saada hyvä tulos, jotta hän olisi mukana viimeisilläkin kierroksilla. Jos hän epäilee mahdollisuuksiaan, se on omiaan viemään hänen heitostaan puhdin pois. Hän tekee toki parhaansa, mutta ilman toiveikkuuden tuomaa lisäpuhtia. Mutta keihäänheittäjällä voi olla itsetunto-ongelmia, vaikka hän luottaisikin itseensä. Hän voi ajatella, että tottakai minä nyt aina 80 metriä vetäisen. Jokin hänen mielessään kuitenkin jatkaa: jos en, niin olen aivan arvoton luuseri. Tällainen suorituksiin sidottu itsetunto johtaa helposti ahdistuneisuuteen. Keihäänheittäjän tapauksessa se voisi tuottaa yliyrittämistä, esimerkiksi yliastutun hirmuheiton, tai heiton, jossa on valtavasti voimaa, mutta joka nousee aivan liian korkealle. Hyvä itsetuntoinen keihäänheittäjä ei menetä itsekunnioitustaan, vaikka häviäisikin. (Se ei silti poista sitä, etteikö tappio voisi harmittaa.)

Tällä tavoin ymmärretty itsetunto on mielekäs termi. Sillä voi kuvata monia ihmiselämän puolia keihäänheitosta ihmissuhteiden solmimiseen: Jos uskon, ettei minusta voi pitää, luovutan ennen kuin olen edes tosissaan yrittänyt ystävystyä. Tai jopa niin, etten tohdi tutustua, koska uskon kuitenkin tulevani torjutuksi. Saatan kieltäytyä ystävällisestä kutsusta juhliin tai kahville, koska pelkään mokaavani tai paljastuvani tylsäksi ihmiseksi. Tai itse-epäilyt voivat johtaa myös siihen, että yliyritän, lähestyin ihmisiä pelottavan kiihkeästi ja ahdistuneesti. 

Itsetunto-ongelmat vaikuttavat valtavasti myös siihen, miten tulkitsen asioita. Onko hymy ystävällinen vai ivallinen tai säälivä? Useinmiten sitä on vaikea tietää hymystä itsestään, mutta itsetuntoni virittää minut pitämään joko myönteistä tai kielteistä tulkintaa todennäköisenä. Itse-epäilyt voivat viedä myös onnea onnistumisista - jos koen, etten ansaitse onnea tai menestystä, odotan koko ajan romahdusta tai sitä, että minut jätetään. 

"I refuse to join any club that would have me for
a member." Groucho Marx. Kuvan lähde Wikipedia.

Itsetunto-ongelmat voivat selittää myös sen, miksi joku jää kaveriporukkaan, jossa häntä kohdellaan huonosti tai jopa kiusataan: kiusaaminen on voinut heikentää hänen itsetuntoaan niin paljon, ettei hän usko saavansa parempia kavereita. 

Joskus itsetunto-ongelmat voivat johtaa jopa siihen, että ihminen ei arvosta niitä, joilta saa arvostusta: "Vain nössöt pitävät minusta." Tai "äitini pitää minusta vain siksi, koska hän on äitini". Tai Groucho Marxin kuuluisan lausahduksen tavoin - "en hyväksy järjestöä, joka hyväksyisi minut jäsenekseen." Tällainen järkeily estää ihmistä saamasta voimaa muiden ihmisten tarjoamasta tuesta. Se on kuin laittaisi mustan peitteen kasvihuoneen ylle varmistamaan, ettei aurinko paista. 

Itsetuntokäsitteen käyttökelpoisuus kasvaa entisestään, jos itsetunto-ongelmiksi hyväksytään muutkin ilmiöt kuin huono itsetunto. Väkivallan tutkija Roy Baumeister on kritisoinut väkivaltaisuuden selittämistä huonolla itsetunnolla. Hän toteaa itseään vähättelevien ihmisten pikemminkin vetäytyvän konflikteista kuin olevan aggressiivisia. Baumeister hyväksyy silti, että itsetunto voi näytellä jotakin roolia väkivallassa. Esimerikiksi katuväkivallalle tyypillisessä nokkapokkatilanteessa, ihminen suuttuu kohtuuttomasti, kun hänet ohitetaan jonossa tai hänelle sanotaan jotakin loukkaavaa. Tyypillisin malttinsa menettäjä on Baumeisterin mukaan sellainen, jolla on varsin korkea käsitys itsestään ja arvostaan, mutta jota muut eivät arvosta. Tällaisella ihmisellä on jatkuva ja kuormittava konflikti ympäristönsä kanssa. Siksi hänen kykynsä kestää nokkapokkahuutelua on muita heikompi. Kukaan ei tietenkään pidä siitä, että tulee huonosti kohdelluksi, mutta itsetunnoltaan normaali pystyy hillitsemään itsensä. Itsetunnoltaan haavoittuneelle se on kovin vaikeaa.

Kyky säilyttää omanarvontuntonsa tappionkin hetkellä, suhtautua toiveikkaasti mahdollisuuksiinsa ja arvostaa saamaansa tukea. Näin ymmärretty itsetunto on mielekäs termi. Se on kuitenkin valovuosien päässä monien self-help kirjojen markkinoimasta pullistelevasta ja jopa aggressiivisesta itsevarmuudesta. Eikä maltillisestikaan ymmärretty itsetunto sovellu yleisselitykseksi kaikkeen mahdolliseen. Esimerkiksi syömishäiriöiden selittäminen pelkästään itsetunto-ongelmiksi on kohtuuttoman yksinkertaistavaa. Puhumattakaan siitä, että suomalaisen vientiteollisuuden ongelmat selitetään suomalaisten huonosta itsetunnosta johtuviksi (tällaistakin olen nähnyt väitetyn): ensinnäkin emme tiedä onko mitään "suomalaista itsetuntoa" olemassakaan ja vientiteollisuuden kilpailukykyyn vaikuttaa suuri joukko luontevampia selityksiä.

Maltillisesti ymmärretyssä itsetunnon käsitteessä on kuitenkin yksi paha ongelma. Sitä ei osata mitata. Perinteisesti itsetuntoa on mitattu Rosenbergin itsetuntokyselyllä, jossa on 10 väittämää. Tutkittava arvioi missä määrin on samaa tai eri mieltä väitteistä tyyliin ”Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen itseeni”, tai ”Tunnen, että minulla on koko joukko hyviä ominaisuuksia” tai ”Tunnen joskus itseni hyödyttömäksi.” Suomenkielinen versio testistä löytyy ohesta: https://vastaamo.fi/itsetunto/#testi

Tuossa testissä itsetunto määrittyy aika suoraviivaisesti - mitä enemmän itseään kehuu, sitä "parempi" itsetunto. Itsetuntoa kykynä hyväksyä rajallisuutensa tai epäonnistumisensa kyseinen testi ei mittaa. Ei myöskään itsetunnon levollisuutta - kykyä arvostaa itseään ilman, että jatkuvasti pätee ja todistelee arvoaan. On itse asiassa vaikea kuvitella mitään testiä, joka mittaisi näitä itsetunnon syvällisempiä ominaisuuksia. 

"Itsetunto käsitteen raunioilla" onkin syntynyt paljon uusia pienempiä mutta täsmällisempiä käsitteitä. Niitä on yleensä myös mahdollista mitata verraten luotettavasti yksinkertaisilla itsearviointimenetelmillä. Esimerkiksi kaikenkattavan ja moneen suuntaan sinkoilevan itsevarmuuden sijasta voidaan kysyä ihmisen selviytymisennustetta - eli hänen arvioitaan kuinka luottavainen hän on siihen, että selviytyy jostakin tietystä tehtävästä. Tällainen tehtäväkohtainen ennuste lienee yleisluonteista itsevarmuutta täsmällisempi, arkisempi ja mitattavampi käsite. 

Varsinkin mindfulness -liike on tehnyt tunnetuksi itsemyötätunnon käsitettä. Se osuu aika hyvin aidon itsetunnon ytimeen - kuinka lempeästi ja ymmärtävästi suhtaudun itseeni epäonnistumisten ja muiden vastoinkäymisten hetkellä. 

Carol Dweck on kuuluisa itsetuntokäsitteen kriitikko. Hän on arvostellut erityisesti uskomusta, että kehut lisäisivät aitoa itsetuntoa. Dweckin tutkimuksissa on havaittu, että varsinkin lahjakkaaksi kehuminen pikemminkin aiheuttaa itsetunto- ja motivaatio-ongelmia. Ihmisestä on tosin hauskaa kuulla itseään kehuttavan lahjakkaaksi, älykkääksi tai viehättäväksi. Näissä kehuissa on kuitenkin vaarallinen kääntöpuoli - ne selittävät onnistumiset ja epäonnistumiset pysyvillä ominaisuuksilla, joihin ei voi vaikuttaa. Kun lahjakkaaksi kehuttu epäonnistuu, hän alkaa miettiä, "tähänkö minun lahjani vain riittivätkin". Dweckin mukaan onnistumisen ja myös tyytyväisyyden kannalta paljon tärkeämpää on ns. kasvun viitekehys tai asenne. Sen ytimessä on usko, että taitojaan voi kehittää. Kaikki eivät ole älykkäitä, mutta kaikki voivat kehittää älyään. Tai en ehkä ollut kovin viehättävä, mutta voin oppia ottamaan muut paremmin huomioon. Tällainen usko muutoksen mahdollisuuteen suojelee itsetuntoa ja motivaatiota todennäköisesti paljon paremmin kuin suurinkaan määrä jatkuvia kehuja. ... ja arvasit jo... ihmisen kasvun tai muuttumattomuuden ajattelutapoja voidaan kohtuullisen luotettavasti mitata itsearviointikyselyillä. 

PSYKOLOGINEN TUTKIMUS & REKRYTOINTI

Pitääkö työhönottotilanteessa esittää jotakin vai voiko olla oma itsensä?

Olen viime aikoina kuullut lähestulkoon kauhujuttuja psykologisesta temppuilusta, jota työhönotossa toisinaan käytetään. Tositv:stä kopioitua kisailutyyliä saatetaan käyttää karsimaan jyvät akanoista. Ajatuksena on laittaa työnhakijat kovaan paikkaan ja katsoa kuka siinä parhaiten selviää. Tällaista menettelyä käytetään myös aloilla, joissa työtehtävät eivät vaadi erityistä rohkeutta, kilpailuhenkeä tai sanavalmiutta. Jotkut kuulemistani hyväksymis- ja hylkäämisperusteista ovat olleet täysin mielivaltaisia ja perustuneet valitsijan ennakkoluuloihin. 

Ilmiö ei sinänsä ole uusi. Nobel-palkittu psykologi Daniel Kahneman muistelee kirjassaan Thingking Fast and Slow (s. 209à) asevelvollisuusaikaansa Israelin armeijassa. Hän oli tuolloin psykologian opiskelija, joten hänet laitettiin testaamaan upseereiksi aikovia. Käytössä oli brittien toisen maailman sodan tarpeisiin kehittelemä ”johtajuuden ryhmähaaste”: Kahdeksan hengen joukko toisilleen tuntemattomia sotilaita laitettiin selviytymään eräänlaisesta esteradasta. Tehtävän ratkaisu vaati älykkyyttä, hyvää fyysistä suorituskykyä, ryhmätyötä ja stressinsietokykyä. Kanhneman kollegoineen tarkkaili sotilaita: kuka oli sinnikäs ja sai uupuneen ryhmän yrittämään uudelleen, kuka oli taipuvainen syyttelemään muita, kuka organisoi toimintaa, kuka oli kuumapäinen, kuka luovuttaja... Monituntisen session jälkeen testaajat uskoivat saaneensa selville sotilaiden todellisen luonteen ja antoivat lausuntonsa.  Tuo brittiarmeijan kehittelemä testi on paljon parempi kuin monet nykytyöhönotossa käytetyistä pikatempuista tai tositv:n nöyryytyskisoista. Siltikin arvioinnin osumatarkkuus oli Kahnemannin mukaan vain vähän arpomista parempi: Todella monet testissä loistaneet paljastuivat tositilanteissa keskikertaisiksi ja monet testissä haparoineet loistivat tositilanteissa. Armeija kuitenkin jatkoi testin käyttämistä, eivätkä testaajat edes muuttaneet lausuntojaan varovaisemmiksi. Nuori Kahneman sopeutui tähän, vaikka asia vaivasi häntä. Myöhemmin tällaisten ajatteluvirheiden tutkimisesta tuli hänelle ura ja elämäntehtävä.

Paljastuuko hakijan tosi luonne kovissa paikoissa?

Miksi armeijan testaus ei toiminut? Entä miksi testaajat uskoivat testiinsä vastoin todisteita? Kahnemannin mukaan kyse oli ”se mitä näen, on kaikki mitä on”-virheestä. Testaajien havainnot sotilaiden toiminnasta testitilanteessa olivat päteviä, ehkä jopa oivaltavia. Havaintoja oli paljon, ne olivat johdonmukaisia ja ne olivat syntyneet aidosti stressaavassa tilanteessa. Testaajilla oli siis monta hyvää syytä uskoa tuloksiinsa. Heiltä jäi kuitenkin näkemättä paljon tärkeitä asioita. Miten ihmisten käyttäytyminen muuttuu, kun ryhmästä poistuu joku voimakas hahmo? Miten ihmisten käyttäytyminen muuttuu, kun he alkavat tuntea ryhmäläisensä ja välittää näistä? Miten käytös muuttuu, kun henki on vaarassa? Miten käytös muuttuu, kun takana on viikkojen väsymys ja unenpuute? Testaajat keskittyivät siihen, mitä tiesivät ja jättivät huomiotta valtavan määrän asioita, joita eivät tienneet. Siten he säilyttivät itsevarmuutensa, vaikka tutkimustulokset osoittivat menettelyn kehnouden.

Kirjassaan Musta joutsen Nassim Taleb ivailee tällaisia”se mitä näen, on kaikki mitä on” -ajattelijoita. Hän vertaa heitä possuun (tai kalkkunaan, en muista kumpaan). Joulun lähestyessä possulla on entistä enemmän todisteita siitä, että ihmiset ovat mukavia ja tuovat joka päivä ruokaa. Mitä enemmän possulla on todisteita ihmisten mukavuudesta, sen lähempänä on päivä, jolloin nuo mukavat ihmiset teurastavat possun. Tai sama asia toisella esimerkillä: kun täytän 50 vuotta, minulla on yli 18 000 elettyä päivää todisteena siitä, että en voi kuolla. Tämä logiikka on tietenkin väärä. Silti arjessa sorrumme useinkin tuohon ”se mitä näen, on kaikki mitä on” –ajatteluun.

Vähemmän tietoa on enemmän!

Nuori Kahneman jatkoi opintojaan ja tuli kriittisemmäksi. Hieman myöhemmin hän sai tehtäväkseen kehitellä uuden tavan haastatella sotilaita, jotta heille löydettäisiin sopiva tehtävä armeijassa. Kahnemanilla oli käytettävissään nuoria, älykkäitä ja empaattisia haastettelijoita, jotka olivat tottuneet 15-20 minuutin keskustelun perusteella antamaan yleiskuvan tutkittavista. Haastattelu oli vapaamuotoinen ja haastattelijoita kannustettiin käyttämään viisauttaan ja tilannetajuaan tutustuakseen kuhunkin mahdollisimman nopeasti ja luotettavasti. Jälleen kerran annettujen lausuntojen ennustearvo oli huono, lähellä täysin hyödytöntä. Kahneman uudisti haastattelun tavalla, joka herätti haastattelijoissa lähes kapinan. "Teet meistä robotteja!", hänelle valitettiin. Kahneman oli nimittäin opinnoissaan törmännyt siihen, että usein niukka mutta pätevä tilastoaineisto tuottaa pätevämmän tuloksen kuin syvällisyyteen ja monipuolisuuteen tähtäävä yleisarvio. Niinpä hän laittoi haastattelijat kysymään tylsiä: kuinka monessa työpaikassa kukin ihminen oli ollut ja kuinka kauan, kuinka hyvin hän pystyi pitämään aikataulunsa, urheiluharrastusten määrä ja laatu jne. Kahnemannin menetelmässä haastattelijat eivät päässeet osoittamaan älykkyyttään ja syvällisyyttään  - he vain esittivät sarjan yksinkertaisia kysymyksiä tosielämästä, ja saivat lopuksi antaa oman yleisarvioinsa tämän niukan aineiston perusteella. Arviointien osumatarkkuus nousi lähes täysin hyödyttömästä jonkin verran hyödylliseen. Siis sen verran kuin voi kohtuudella odottaa. 

Kahnemannin haastattelijat olivat hyviä arvioimaan henkilöiden sisäisiä ristiriitoja ja kätkettyjä motiiveja. Siksi heidän oli vaikea hyväksyä, että muutamat kohtuuttoman paljon yksinkertaisemmat ja tylsemmät selitykset voisivat olla ennustearvoltaan parempia. Haastattelija haluaisi käyttää tietenkin nitä taitoja, joissa hän on parhaimmillaan. Näin siitäkin huolimatta, että homma hoituisi paremmin vaatimattomimmilla tavoilla. Samaa on havaittu monilla muillakin asiantuntijoilla. Moni pörssisijoittaja on taitava arvioimaan yritysten liike-ideaa ja toimintakulttuuria. He sijoittavat hyviin yhtiöihin ja häviävät sijoittamisessa yksinkertaisille robottiohjelmille, jotka osaavat arvioida myös sen, että hyvien yritysten osakkeet ovat jo valmiiksi aika arvokkaita. "Se mitä tiedän, on kaikki mitä on" - virhe jälleen. 

Entä jos menen ihan lukkoon?

Entäpä nykypäivän soveltuvuukokeet ja työhönottohaastattelut Suomessa. Temppuilevat haastattelut suosivat sujuvasanaisia ja räväköitä luonteita. Osa heistä epäilemättä on oikein hyviä työssään, mutta eivät kaikki. Mikä tärkeintä - monet hiljaiset, pohdiskelevat luonteet eivät pärjää tosi-tv tyylisessä, karnevalistisessa työhönotossa. Heillä saattaa silti olla korvaamattoman tärkeitä taitoja, joita työpaikalla tarvittaisiin: luovuutta, pohdiskelevuutta, hienotunteisuutta jne. Suomessa psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen onkin yrittänyt puolustaa hiljaisia introverttejä vastustamalla persoonallisuussyrjintää. Hän on oikeassa. Loppujen lopuksi hyvin harvoissa työtehtävissä tarvitaan mistään häkeltymätöntä moottoriturpaa. Luovia, ystävällisiä pohdiskelijoita tarvitaan monessakin. 

Testauksessa on yksi ehkä vieläkin syvällisempi ongelma. Oletuksena on, että ihmisten persoonallisuudet olisivat aika pysyviä. Tiettyjen temperamenttipiirteiden suhteen näin onkin, mutta ihmisten työminät kyllä muuttuvat. Moni tuntemani opettaja on esimerkiksi aloittanut liiankin arkana, mutta kehittynyt työssään vähitellen ja saanut sen verran itseluottamusta kuin työssään tarvitsee. Psykologista testausta ei minusta pitäisikään käyttää "hyvän tyypin teorian" pönkittämiseen - jos työntekijän suorituksen ajatellaan johtuvan vain hänen kyvyistään ja luonteestaan, työpaikkaa sen johtamista ja kulttuuria ja työnjakoa ei tarvitse kehittää lainkaan. Se olisi virhe. 

En silti vastusta kaikkia soveltuvuustestejä. Maltillinen ja varovainen testaus koeteluilla tutkimusmenetelmillä voi olla kaikkien etu - ihminen ei päädy ammattiin, jossa ei viihdy eikä työpaikka tai opinahjo saa riesakseen motivoitumatonta ihmistä. Asiasta tarkemmin oheisessa Marko Hamilon kirjoittamassa jutussa: 

http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/psykotesti_seuloo_hyvia_investointeja

Sen sijaan vastustan kiivaasti ja suu vaahdossa suuntausta, jossa psykologiaa käytetään hiljaisten ja varovaisten karsimiseen työpaikoilta ja varsinkin johtotehtävistä. Se nyt vain on väärin. 

TARKKAAVAISUUDEN ILLUUSIO

Christopher Chabriksen ja Daniel Simonsin kirja ”THE INVISIBLE GORILLA, and other ways our intuition deceives us.” esittelee kuuluisan  gorillakokeen. Kun yleisö on keskittynyt laskemaan keltapaitaisen joukkueen syöttöjä, suurin osa ei huomaa tummaan gorilla-asuun pukeutunutta hahmoa, vaikka se kävelee aivan kuvan keskellä. Kirjoittajien mielestä tärkein löytö ei ole se, että vain noin puolet huomaa gorillan. Olennaisinta on, että ihmisten on vaikea uskoa, etteivät he huomanneet gorillaa. Jotkut jopa epäilivät nauhoja vaihdetun. Chabris ja Simons nimittävät tätä tarkkaavaisuuden illuusioksi. Yliarvioimme toistuvasti tietoisen tarkkaavaisuutemme suorituskyvyn. Ehkä kaikkein hämmästyttävimmin tämä käy ilmi Daniel Memmertin versiossa gorillakokeesta: Hän laittoi tutkittaville silmänliikekamerat päähän. Paljastui, että osa koehenkilöistä saattoi katsoa gorillaa melkein sekunnin, eivätkä he kuitenkaan havainneet sitä tietoisesti.

Jotkut huolestuvat. Olenko tyhmä, kun en huomannut gorillaa? Tai huomaavatko naiset tai lapset gorillan paremmin kuin miehet (kysyjän miehinen ego on ilmeisesti saanut gorillakokeesta kuhmun)? Vastaus on, että gorillakoe ei luultavasti kerro juuri mitään koehenkilöiden kyvyistä. Gorilla jää huomaamatta suurin piirtein yhtä suurella prosentilla huippuyliopistojen huippuälykkäiltä opiskelijoilta kuin meiltä taviksiltakin. Gorillan huomaamiseen vaikuttaa ennen muuta kaksi seikkaa: a) kuinka vaativaa tehtävää koehenkilöt tekevät. Mitä vaativampi tehtävä, sen varmemmin he eivät gorillaa huomaa. b) Tehtäväkohtainen asiantuntijuus: Gorillakokeessa muita paremmin pärjäävät vain koripalloilijat - heille syöttöjen laskeminen on automatisoitunutta, eikä se siksi kuormita heidän työmuistiaan ja tarkkaavaisuuttaan. Käsipalloilijat eivät pärjää meitä muita paremmin - kyse on siis varsin tehtäväkohtaisesta taidosta. 

Toisessa koeasetelmassa tutkijat piirsivät keuhkoista otettuun röntgenkuvaan gorillan. Jälleen suurin osa ihmisistä ei huomannut gorillaa, vaikka se on verraten selvästi nähtävillä heti, kun tietää mistä katsoa. Röntgenkuvia ammattikseen tutkivista radiologeistakin vain harva huomasi sen. Hupaisalla tutkimuksella on vakava puolensa: Chabris ja Simons uskovat, että ihmisiä ihan oikeasti kuolee sairauksiin, kun radiologit eivät tunnista harvinaisia sairauksia tai ongelmia. He keskittyvät löytämään merkkejä tyypillisistä sairauksista, ja ovat siinä hyviä. Samalla he saattavat olla huomaamatta aika selvästikin näkyviä merkkejä harvinaisista sairauksista. Ne ovat yhtä yllättäviä ja vaikeasti hahmotettavia kuin gorillapiirros.

Psykologit uskovat usein ongelman tiedostamisen ratkaisevan ongelmat. Ehkä tässäkin radiologin ammattitaito kohenee, jos hän on selvillä tarkkaavaisuuden illuusiosta ja oikein keskittyy huomaamaan myös harvinaisia sairauksia. Chabris ja Simon eivät usko tähän: Ihmisen työmuistin ja tarkkaavaisuuden resurssi on väistämättä rajallinen. Jos radiologit tiedostavat ongelman ja yrittävät vimmatusti löytää merkkejä harvinaisista sairauksista, heidän kykynsä huomata yleiset sairaudet heikkenee. Tiedostamisen sijasta Chabris ja Simons ehdottavat työnjakoa. Toinen radiologi keskittyy tunnistamaan yleiset vaivat, toisen tehtävänä on erikoistua löytämään kaikkea harvinaista ja yllättävää (kuten kuvaan piilotettu gorilla tai jokin aito, harvinainen sairaus). 

Tarkkaavaisuuden illuusio tappaa ihmisiä myös liikenteessä. Moni puhuu ajaessaan puhelimeen - tutkimukset ovat osoittaneet jopa handsfree -laitteen avulla puhumisen tarkkaavaisuutta häiritseväksi. Kuskin illuusio omasta tarkkaavaisuudestaan kuitenkin säilyy, koska ihminen pystyy yhä ajamaan autoa tai mopoa tms. Ongelmat paljastuvat vain harvinaisissa tilanteissa, joissa tapahtuu jotakin yllättävää ja ihmisen pitäisi reagoida nopeasti.  

Kriittiselle lukijalle herää tässä looginen jatkokysymys - eikö toiselle ihmiselle puhuminen autossa ole yhtä häiritsevää kuin puhelimeenkin puhuminen. Chabriksen ja Simonin mukaan keskustelu toisen autossa olijan kanssa ei tutkimuksissa näytä heikentävän kuskin tarkkaavaisuutta juuri lainkaan. Mistä ihmeestä voisi olla kyse? Selitykseksi on esitetty mm. sitä, että toinen ihminen autossa on kuitenkin samalla lisäsilmäpari, joka voi tarvittaessa auttaa kuskia huomaamaan yllättäviä asioita. Ehkä tärkein selitys on kuitenkin tämä: samassa autossa olija näkee, milloin kuljettajan pitää keskittyä liikenteeseen ja keskeyttää keskustelun. Puhelimessa olija taas saattaa ihmetellä tai jopa paheksua kummallisia taukoja keskustelussa. Tästä syystä puhelussa ei ole samanlaista sosiaalista lupaa pitää hiljaisia taukoja vaativissa tilanteissa kuin mitä auton sisällä käytävissä keskusteluissa on. 

MIELENTERVEYDEN KÄSITE

Jos jalkasi on nyrjähtänyt sijoiltaan, et halua filosofista lääkäriä, joka hoitamisen sijasta pohtii, että jos olisimme tottuneet neljään jalkaan, pitäisimme kaksijalkaisuutta vajavaisuutena.

Toisaalta: Jos mielesi on rikki, et halua terapeuttia, joka ei ollenkaan suostu pohdiskelmaan tilannettasi, eräänlaista ”halki poikki ja pinoon” –tyyppiä.

Kuulen vastalauseita. Joku ajattelee, että olisi aivan suurenmoista, jos joku terapeutti osaisi korjata mielen nopeasti ja turhia kelaamatta kuin lääkäri, joka vetäisee nyrjähtäneen nivelen hetkessä paikalleen

Ei olisi. Väitän, että psykiatri tai psykologi on pahimmillaan jopa vaarallinen, jos hän ei pysty filosofoimaan. Yhden esimerkin tarjoavat neuvostopsykiatrit, jotka hyväksyivät valtiolta saamansa tehtävän ”hoitaa” poliittiset toisinajattelijat kuntoon (Neuvostoliitossa alettiin pitää systeemiä kritisoivia ihmisiä mielenvikaisina). Filosofisemmat terapeutit eivät anna kenen tahansa sanella mielenterveyden määritelmää. He pohtivat asiaa itse, eivätkä suostu korjaamaan sellaista, mikä ei ole rikki.   

Suomalaisestakin psykiatrian historiasta löytyy omat mustat lukunsa. Muutama niistä löytyy Ville Kivimäen kirjasta "Murtuneet mielet". Se esittelee sotilaiden mielen järkkymistä talvi- ja jatkosodissa. Sodan johto oli ymmärrettävästi huolissaan sotilaskurin ja taistelutahdon säilymisestä, ja psykiatrien haluttiin osaltaan auttavan tässä. Niinpä monet sotilaspsykiatrit hyväksyivät kummempia filosofeeraamatta työnsä tavoitteeksi mahdollisimman monen potilaan palauttamisen rintamalle mahdollisimman nopeasti. Tässä tarkoituksessa käytettiin mm. Cardiazolishokkeja. Ne saattoivat oikeastikin parantaa osan masentuneista potilaista. Ennen kaikkea ne olivat kuitenkin niin pelottavia, että monet sairaat ”ihmeparantuivat” mieluummin kuin ottivat vastaan moista "hoitoa". Aine vaikutti nopeasti. Potilas menetti muutamassa minuutissa puhekykynsä, alkoi nähdä harhoja, esimerkiksi punaisia lieskoja. Monet huusivat suoraa huutoa kauhusta ja heidän lihaksena kouristelivat rajusti - pahimmillaan aiheuttaen luunmurtumia ja lihasrepeämiä! Osa psykiatreista ylpeili sillä, että heidän Cardiazoli -hoitonsa pelotteli paatuneimmatkin teeskentelijät takaisin rintamalle. (Sodan jälkeen Cardiazoli sokeista sentään luovuttiin).

Maltilliset psykiatrit toki suosivat inhimillisempiä insuuliini- ja sähköshokkihoitoja (ei ihan pehmeää hoitoa nekään tosin). Kovan linjan psykiatrit puolestaan eivät suhtautuneet potilaisiinsa kovin myötämielisesti. He uskoivat sotilaan henkisen romahtamisen johtuvan epäisänmaallisuudesta tai henkisestä velttoudesta. Niinpä he käyttivät aika ahkeraan potilaiden eniten kammoamaa Cardiazolishokkia. 

Olemme kuulleet paljon sankaritarinoita sotilaista, jotka ovat pelastaneet toverinsa oman henkensä kaupalla. Haluan kuvitella hieman toisenlaisen sankaritarinan. Sankarini on filosofismielinen psykiatri. Hän uskaltaa uhmata omaa ammattikuntaansa ja esimiehiään. Hänellä on lämpimän humaani suhde potilaisiinsa ja hän kuuntelee heitä ennakkoluulottamasti. Hän huomaa, että moni pelkuriksi epäilty on jossakin tilanteissa käyttäytynyt poikkeuksellisen rohkeasti. Hänellä ei ole meidän nykytietojamme, mutta hän tajuaa, ettei kaikkea vielä tiedetä (eikä tiedetä muuten nykyäänkään). Hän pitää mielensä avoimena monille eri selityksille, eikä halveksi potilaitaan, johtuipa näiden kärsimys, mistä hyvänsä. Koska hän ei ole liian täynnä varmoja mielipiteitä, hän kuuntelee potilaitaan aidosti. 

Sankaripsykiatrimme ei suostu mittaamaan hoitonsa tehoa sillä kuinka monta potilaista palaa rintamalle ja kuinka nopeasti. Hän arvioi hoitoaan potilaansa eikä armeijan näkökulmasta. Toki hänenkin potilaistaan monet haluavat palata  rintamalle. He eivät halua ”hullun paperien” tuomaa leimaa, eivätkä myöskään tahdo jättää tovereitaan pulaan. Sankaripsykiatrimme kunnioittaa potilaansa tahtoa, valitseepa hän minkä ratkaisun tahansa. Hän antaa heille aikaa toipua. Unta, kevyttä liikuntaa ja juttelua. Se ei ole yhtä hohdokasta kuin modernin ja huipputehokkaan maineessa olevat shokkihoidot. Useimmat upseerit ja psykiatrikollegat eivät sankariamme arvostakaan. Päinvastoin hän on pilkan ja naureskelun kohde, hyysääjä. Hänestä tehdään useita kanteluja ja lopulta hänet lähetään pois rintamalta, hoitamaan siviilejä. 

Psykiatrimme kestää tämän, sankari kun on. Sodan jälkeen hän tekee kaikkensa, jotta sodassa mieleltään sairastuneet saisivat saman arvostuksen ja avun kuin muutkin sotaveteraanit. Tässä hän alkaa onnistua vasta monta vuosikymmentä sodan jälkeen. 

Eläkkeelle siirtyessään sankaripsykiatrimme naulaa psykiatrisen sairaalaan ilmoitustaululle pari teesiä mielenterveydestä:

1) Luultavasti olemme kaikki vähän vinksahtaneita. Joten ei kannata kauheasti alkaa toista tuomitsemaan. 

2) Riippuu tilanteesta ja yhteiskunnasta, mikä määritellään terveeksi ja mikä sairaaksi. Sota-aikana sairaiksi määriteltiin ihmisiä, joita olisi rauhan oloissa pidetty poikkeuksellisen terveinä. 

3) Joskus oikea potilas on yhteisö. Lapsi voi sairastaa vanhempiensa avioeroa, tai tunnollisin työntekijä työpaikkansa ilmapiiriä. Ei ole ollenkaan sanottua, että mieleltään heikoin sairastuu ensin. 

4) Jos ihminen kärsii, häntä pitää auttaa. Jos muu apu ei riitä, pitää löytyä ammattiapua. Tämä on tärkeämpää kuin diagnostiset nimikkeet. Jos kohta kyllä niistä diagnooseistakin joskus apua on. Varsinkin, jos osaa suhtautua niihin aika väljästi. 

5) Koittakaa pärjäillä.