Martin Luther Kingillä oli unelma ihmisten
tasa-arvosta.
Jos FBI:n salakuuntelunauhoja on uskominen, Kingin persoonassa oli kuitenkin paljonkin toivomista, erityisesti suhteessa naisiin. Hänen unelmansa oli silti hyvä. Yksi parhaista.
Sitten on näitä muita unelmia: Ajatellaan, että
vaikkapa lukiolaisen pitäisi löytää oma juttunsa, unelmansa. Ammatinvalinnan
avuksi tarjoillaan innostavia tarinoita. Fiksuja, samaistuttavia nuoria käy kertomassa,
miten he ovat löytäneet paikkansa ja miten tohkeissaan he nyt ovat kaikesta hienosta,
mitä yliopisto voi tarjota. Heistä ei - toivottavasti - ole olemassa FBI:n salakuuntelunauhoja, mutta
uskon heidän olevan hyviä ihmisiä.
Heidän unelmistaan en yleensä niin innostu.
Jos lukiolainen haaveilee psykologin, lääkärin, eläinlääkärin,
juristin, näyttelijän, huippu-urheilijan… elämästä, se voi tuoda kyllä paljon
kaivattua virtaa, opiskelumotivaatiota. Ammatinvalinnan avuksi nämä unelmat
eivät luultavasti ole kovin hyviä.
Miten niin?
Kyseisissä ammateissa ei sinällään ole mitään vikaa. Unelmissa on. On huikean hyvin menestyneitä lukiolaisia, jotka pitävät
välivuoden toisensa jälkeen, koska unelma on lyöty lukkoon, eikä siitä voi joustaa.
On päästävä lääkikseen… tai psykaan… tai teatterikorkeaan. Ja lehdet ovat täynnä
unennäkijöitä, jotka sitkeästi yrittäen saivat unelmansa toteutumaan, ja ovat
nyt tyytyväisiä. Ehkä ovat ihan oikeasti onnellisia, mutta tarina on vinoutunut. Tarvitaan tarinoita niistä, jotka vuodesta toiseen yrittävät, eikä unelma
vain toteudu. Tai tarinoita niistä, jotka vain ajautuvat jonnekin ja ovat hyvin
onnellisia.
Voisiko asiaa tutkia?
Kuvittelen tutkimuksen.
Selvitettäisiin, ovatko unelma-alojen ihmiset onnellisempia kuin muut.
Esimerkiksi lääkärin, psykologin, huippu-urheilijan ja näyttelijän ammateista
unelmoidaan. Verovirkailijan, kirjastonhoitajan tai kunnanjohtajan hommista ei.
Ovatko psykologit ja lääkärit paljon onnellisempiä kuin verovirkailijat tai
kirjastonhoitajat? Rohkenen epäillä.
Itse olen unennäkijä pahimmasta päästä.
Kun olin lukiolainen unelmoin, että minusta tulee
piispa. Nyt ajatus naurattaa. Paljon kamalampaa ja minulle sopimattomampaa
ammattia en keksi. Onneksi unelmat eivät yleensä toteudu. Tuolloin olin
kuitenkin toista mieltä. Kuuluin niihin, joille unelma oli pakkomielle. Teologiseen
on aika helppo päästä, mutta minä luin pääsykoekirjat hirvittävällä apinan raivolla
– olisi ollut sietämätöntä jäädä rannalle… en olisi kestänyt moista… minulla oli unelma ja se oli pakko saavuttaa tai olisin epäonnistunut elämässäni.
Toki nuorten pitää saada unelmoida. Se motivoi, auttaa
etsimään identiteettiä ja on ehkä muutoinkin hyödyllistä. Yhteiskunnan ja aikuisten
ei kuitenkaan pitäisi heittää bensaa liekkeihin. Martin Luther Kingin unelma
tasa-arvosta on näky, nuoren Vesan Laineen unelma piispanhiipasta oli
harhanäky ja vankila, josta onneksi vapauduin.
Sekin pitäisi sanoa ääneen, etteivät kaikki nuoret unelmoi.
Jotkut hyvin rehellisesti myöntävät, etteivät oikein tiedä, mitä elämältään
haluaisivat. Kaiken unelmapuheen keskellä he luultavasti kokevat itsensä
viallisiksi. Eivät ole. Unelmista on hyötynsä, mutta ne eivät ole välttämättömiä. Onnen löytää unelmoimattakin.
Itse olen toipuva unennäkijä.
Minulla on ollut suuruusunelmia ja sitten hiukan
realistisempia. Virtaa olen unelmista saanut, mutta unelmat ovat myös kaventaneet
minua. Esimerkiksi unelma terapeutin urasta johti siihen, että kuvittelin kovin
tarkkaan tietäväni millaista psykologiaa tarvitsen ja millaista en. Ja väärässä
olin, ja usein.
Olen jo vanha setä ja pidän yhä unelmoinnista, mutta...
olen
suorastaan vihainen, kun aikuiset ottavat unelmoinnin kovin vakavasti. Unelmiin
pitää suhtautua varovaisesti ja epäillen. Osa unelmista on ansoja ja vankiloita,
osa joutavaa blingblingiä. Yleviäkin unelmia on, mutta niiden kanssa saa
punnertaa… ne vaativat usein valtavasti kärsivällisyyttä.