Liisa ihmemaassa kirjassa esitellään valliralli, jossa jokainen alkoi juosta, milloin mieli teki ja lakkasi juoksemasta, kun ei enää viitsinyt juosta. Kun Dodo lopulta huusi, ”Valliralli on päättynyt”, kaikki kysyivät häneltä, ”kuka voitti”. Se oli kiperä kysymys, ja vasta pitkään mietittyään Dodo keksi vastauksen: ”Kaikki ovat voittaneet ja kaikkien pitää saada palkinto.”
Tarina kuulostaa jotenkin tutulta. Elämme kulttuurissa, jossa kehutaan paljon. Ihmiset saavat SOMEssa
valtavat määrät tykkäyksiä, vanhemmat kehuvat ja kannustavat lapsiaan,
opettajat yrittävät muotoilla palautteitaan positiivisiksi. Kaiken tämän
positiivisuuden keskellä elää valtava määrä pahoinvoivia ihmisiä. Osa heistä on
tämän positiivisen maailman ulkopuolella, ja joutuvat ottamaan vastaan paljon
mitätöintiä ja haukkumisia. Yllättävän moni itsestään epävarma elää kuitenkin
kehujen ja kannustamisen ympäröimänä. Epäilevätkö he itseään kehuista huolimatta vai kehujen takia?
Aina yhtä epäluotettava maalaisjärki houkuttelee meitä ajattelemaan, että itsetunto ja pystyvyysuskomukset
syntyisivät suoraviivaisesti kehuista ja onnistumisista. Sama patologisesti valehteleva
maalaisjärki kehottaa vanhempia kehumaan lapsiaan, jotta näille kehittyisi hyvä
itsetunto ja itseluottamus. Yhä useampi aikuinen muuttuu Dodoksi,
ja lapset oppivat tunnistamaan, ”milloin Dodo puhuu”, eli milloin kehujen/palkintojen
jakaja ei tiedä eikä välitä siitä, mitä oikeasti on tapahtunut. Hän vain
suorittaa tehtävänsä jakamalla palkintoja mielivaltaisesti. Kun kaikki ovat voittaneet, vallirallin mitaleilla
ei ole mitään arvoa. Valliralliprenikat ovat valheita, jotka kannustavat vain kysymään, olenko sittenkään kovin hyvä.
Kehujen perusongelma on tämä: ihminen tarvitsee
kehuja ja tukea eniten silloin, kun hän epäonnistuu ja on surkea. Silloin
saadut kehut ovat kuitenkin melkein poikkeuksetta ”Dodon puhetta”, jota kukaan
ei usko.
Carol Dweckin kuuluisa ratkaisu tähän pulmaan on kehua oppimisesta, ei lahjakkuudesta tai valmiista osaamisesta.
Vallirallin sijaista jokainen kilpailee omaa edellistä aikaansa vastaan. Tällöin on mahdollista havaita kehittymistä. Hyvä idea, ja toimiikin joskus. Porukan hitainkin voi kehittyä. Valitettavasti hän kuitenkin yleensä tietää olevansa porukan hitain, eikä siksi ole kovin innostunut. Takamatka voi olla liian iso.
En voikaan välttyä ajatukselta, että
itsetunnon ja pystyvyysuskomusten osalta on jääty aivan liikaa kiinni kehuihin.
Uskon, että on paljon voimakkaampia asioita, joita vain ei huomata. Tässä vain
muutama, jotka tulivat nopeasti mieleen:
1) Saanko vastuuta, luotetaanko minuun. Valheellisia
kehuja enemmän itseätuntoani kasvattaa se, jos minulle annetaan vastuuta. Tämä
ei ole valliralli, tätä ei voi suorittaa mekaanisesti ja todellisesta
tekemisestäni kiinnostumatta - vastuuta voi antaa vain, jos ansaitsen tuon
luottamuksen.
2) Kysytäänkö mielipidettäni. Useimmat meistä
kokevat arvostuksen osoituksena, jos mielipidettämme kysytään ja siihen aidosti
reagoidaan. Tämä on omiaan myös viemään ajatukset pois siitä myytistä, että
kaikki olisi kilpailua. Sisäinen Dodomme haluaa suorittaa kaiken mekaanisesti, joten se laatisi kyselyn, jonka tulos on riittävän epämääräinen, jotta voidaan julistaa
tuo kaiken ajattelun lopettava lopputulos – "kaikki ovat voittaneet ja
ansaitsevat mitalin". Aidossa vuorovaikutuksessa ei ole kyse tästä, vaan
vastauksesta ollaan oikeasti kiinnostuneita.
3) Saanko kokemuksia siitä, miten asiat
muuttuvat. Lähden hieman kaukaa – ilman omanikäistä leikkikaveria kasvaneet kultahamsterit
suhtautuivat aikuisena tappioihin kovin raskaasti – lopullisina tuomioina alemmuudesta. Nahistelu ikätoverin kanssa voi parantaa itsetuntoa
ja pystyvyysuskomuksia, koska ne tuottavat vakaumuksen, että voitot ja tappiot
eivät ole pysyviä – välillä Hinku jahtaa Vinkua, välillä taas Vinku Hinkua. Sen
minkä oppii sadoissa leikeissä lapsena, osaa paremmin aikuisena tosipaikan
tullen. Sisäinen Dodomme opettaisi tämänkin suorittamalla – aikuinen pelaisi
lapsen kanssa shakkia ja antaisi tämän voittaa joka toisella kerralla. Ei ole
sama asia, vähänkin isompi lapsi tunnistaa tuosta tilanteesta Dodon huudon ”kaikki
ovat voittaneet vuorollaan ja ansaitsevan palkinnon”.
Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä, –
vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
tietäen, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella?