MELATONIININ TARINA

Kuvan lähde: Wikipedia.

Draamasta tykkäävät nimittävät melatoniinia ”dracula-hormoniksi”, sillä eritämme sitä pimeässä ja hämärässä. 

Melatoniinia esiintyy niin ihmisissä, eläimissä kuin jopa kasveissa, ja sillä on varsin monenlaisia tehtäviä. Kuuluisin tehtävä lienee se, että melatoniini lisää unisuutta: hämärän tullen melatoniinin määrä verenkierrossa lisääntyy, mikä helpottaa nukahtamista ja melatoniinin väheneminen päivällä auttaa meitä olemaan virkeitä valoisaan aikaan. 

Melatoniinin unettavaa vaikutusta ei pidä liioitella. Se ei ole ainoa uni-valverytmiin vaikuttava aine aivoissamme, eikä se tyrmää meitä uneen. Se ei ole myöskään mikään unihäiriöiden ihmelääke, vaikka siitä on jonkin verran apua joillekin, varsinkin aikaerorasituksesta kärsiville. 

Kirkasvalolamppujen uskotaan vähentävän melatoniinin määrää verenkierrossa – tästä syystä niiden käyttäminen hämärään aikaan voi auttaa virkistymään.

Melatoniin rooli lääkkeenä on lopultakin aika tylsä ja vaatimaton. Melatoniinin tarina evoluutiohistoriassa on kinnostavampi: Melatoniinia löytyy niin ihmisistä, eläimistä kuin kasveistakin. Alkeellisetkin eliöt  - bakteerit ja yksisoluiset mollukat (unicellular eukoryotes) tuottavat ja käyttävät melatoniinia. Dun-Xian Tan & co. 2009 väittävät, että melotoniinin ensimmäinen tehtävä oli toimia yksisoluisten mollukkojen antioksidanttina – eli vähentää ja estää hapenkulutuksen tuottamia vaurioita eliössä. 

Tiedetoimittaja Ed Yong puolestaan kirjoittaa National Geographicissa (2016, nro. 5. sivu 18 à), että melatoniini kytkeytyy myös silmän alkuhistoriaan – varhaiset yksinkertaiset mollukat käyttivät melatoniinia, jotta tietäisivät toimia yöllä eri tavoin kuin päivällä. Melatoniini oli kuitenkin kömpelö ja työläs tapa selvittää valon ja pimeyden vaihteluja. Lopulta onnekas mutaatio tuotti ensimmäiset opsiini -proteeinit – ne pystyvät sitomaan fotonin tuoman energian ja muuttamaan muotoaan sen ansioista ja palautumaan myöhemmin entiselleen. Silmän esiaste oli siis oikeastaan yksinkertainen valoanturi, ja kaikki näkevät olennot rakentavat silmänsä opsiinista. (Myöhemmin kehittyi valon suunnan tunnistava valoanturien rypäs ja lopulta linssillinen tarkentamiseen pystyvä silmä, mutta nekin käyttävät opsiini-proteiineja).

Melatoniini ei jäänyt työttömäksi, vaan löysi monenlaista muuta hommaa. Englanninkielisen Wikipedian mukaan melatoniinin hyödyt kasveille eivät tule vain roolista antioksidanttina, vaan se myös säätelee sitä, milloin kasvien kannattaa kasvaa. Suomenkielinen Wikipedia taasen antaa hyvän esimerkin siitä, miten melatoniini voi säädellä lisääntymisaikaa nisäkkäillä: melatoniinin määrän väheneminen hevosen verenkierrossa vähentää sukupuolirauhasten aktiivisuutta, lampaalla melatoniinin väheneminen taas aktivoi sukupuolihormonien tuotantoa. Siten valon määrä voi säädellä näiden eläinten kiima-aikaa siten, että jälkeläinen syntyy suotuisaan aikaan vuodenkiertoa.

Melatoniini hommailee siis vähän sitä sun tätä, ja sivutuotteena voi syntyä varsin kummia juttuja: Pitäisin seuraavaa huuhaana, ellei sitä olisi kirjottanut psykologian jättiläisiin kuuluva, erittäin arvostettu tutkija Jerome Kagan. Hän nimittäin väittää, että sikiämisen ajankohta vaikuttaa jonkin verran syntyvän lapsen temperamenttiin. Astrologiasta ei sentään ole kyse, vaan melatoniinista. Jos lapsi saa alkunsa pohjoisella pallonpuoliskolla alkusyksystä, hänen todennäköisyytensä kehittyä ujoksi ja tunne-elämältään epävakaaksi on jonkin verran normaalia suurempi. Eteläisellä pallonpuoliskolla sama pätee varhaiskeväällä sikiäviin lapsiin - eli vaikutus näyttäisi liittyvän siihen, että sikiö on kohdussa pimeään vuodenaikaan, jolloin äidin verenkierrossa on paljon melatoniinia. Yksi mahdollinen selittävä tekijä voisi Kaganin mukaan olla se, että melatoniini tunnetusti säätelee muiden hormonien toimintaa. On jopa jonkin verran näyttöä, että se voi lisätä esimerkiksi kortisolin erityistä. (Lähde: Jerome Kagan 2010, Emotions and Temperament, kirjassa Handbook of Cultural Developmental Science.)

Minusta on toisaalta mielettömän kiinnostavaa, että äidin melatoniinitasot voivat vaikuttaa lapsen aivojen kehitykseen. Toisaalta olen huojentunut siitä, että nuo vaikutukset näyttävät olevan verraten pieniä: jos eivät olisi, voin jo kuvitella ahdistuneiden vanhempien yrittävän ajoittaa lapsenteon ”melatoniiniaineenvaihdunnan kannalta suostuisasti”, mikä olisi kamalaa ja ahdistavaa, ja nostaisi odottavan äidin kortisolitasoja varmemmin kuin melatoniini.

Melatoniinin tarinassa näyttää toistuvan yksi piirre – se hoitaa montaa hommaa hiukan, mutta mitään kovin hyvin: Se on antidoksidantti, muttei kovin tehokas eikä ainoa sellainen.  Se kertoi esimollukoille onko päivä vai yö, mutta kun eliöt ”halusivat” tuntea ympäristönsä hieman tarkemmin, piti kehittää silmä. Se säätelee joidenkin kasvien kasvuaikaa ja joidenkin nisäkkäiden kiima-aikaa, mutta ei ole seksuaalisuuden ainoa säätelijä. Se vaikuttaa uneliaisuuteemme, mutta ei tyrmää meitä vuoteeseen, eli ei ole ainoa nukuttava aine aivoissamme. Se säätelee muiden hormonien aktiivisuutta, mutta ei todellakaan ainoa aine tuossa hommassa. Tämän kuvauksen jäljiltä samaistun melatoniiniin – se on selvästi oopperakuorolainen: ei koskaan solisti, vaan yksi niistä tyypeistä, jotka seisoskelevat huonosti ohjattuina ja tyhmän näköisinä odottamassa sitä, että saisivat laulaa oman stemmansa ja juosta sitten lavasteisiin. Lavasteissa sitten voikin leveillä olevansa Dracula.