ONKO PARISUHDE KIINTYMYSSUHDE

Lyhyt vastaus otsikon kysymykseen – ei ole.  Lyhyt vastaus on kuitenkin niin harhaanjohtava, että kannattaa lukea pidempi vastaus:

Hoivamoodia Barcelonan eläintarhassa

Lapsuuden kiintymyssuhde kyllä suurehkolla todennäköisyydellä vaikuttaa aikuisen parisuhteeseen – jos oppii jo vauvana kiintymään ja luottamaan, se on helpompaa aikuisena. Tästä huolimatta parisuhde ei ole suoraviivaisella tavalla kiintymyssuhde.

Kiintymyssuhteen ja parisuhteen eroja voi alkaa etsiä eläinmaailmasta. Kiintymyssuhdeteoriahan ei koske vain ihmisiä, vaan kiintymyskäyttäytymistä nähdään monilla lajeilla, varsinkin nisäkkäillä.  Kiintymys varmistaa, että avuton jälkeläinen saa hoivaa vanhemmiltaan. Samalla jälkeläinen oppii kiintymään paitsi vanhempiinsa ja myös muihin lajitovereihinsa. Kiintymyksenkohteen läsnäolo lisää jälkeläisen rohkeutta, uteliaisuutta ja yleistä hyvinvointia.

Pariutumiskäyttäytymiseen pätevät kovin toisenlaiset lait. Helliä ja suloisiakin esimerkkejä löytyy, mutta varsin usein pariutuminen on kiihkeää jopa aggressiivista, ei niinkään hellää. Varsin tavallisia ovat urosten väliset taistelut tai erilaiset kelpoisuutta osoittavat symboliset pullistelut. Ihmisten arkikielellä ilmaisten - eläinmaailmassa pariutumista edeltää yleensä hillitön päteminen.  Kun seurailee ihmisten pyrkimyksiä saada elämänkumppani, on aika helppo löytää ihmisvastineita sarvienkalistelulle ja soidinhypyille. Ihmisen ”sarvienkalisteluarsenaali” on kuitenkin varsin monimuotoinen – lihasten tai rintavarustusten esittelykuvista oppineisuutensa esittelyyn, ja kaikkea mahdollista siltä väliltä.

Jotkut paheksuvat ihmisen ja eläinten rakkauselämän vertailua, osin hyvästä syystä. Ihmisellä käyttäytymistä ohjaavat monet opitut asiat mm. arvot, identiteetti ja mielikuvitus. Siten rakkauselämän selittäminen vain evolutiivisilla vaistoilla on kohtuuton yksinkertaistus. Lasta ei kuitenkaan tarvitse viskata pesuveden mukana: vaistojakin on olemassa, vaikka ihminen ei niitä mekaanisesti seuraakaan (eivätkä muuten monet eläimetkään). 

Keskeisin väitteeni on tämä: Parinmuodostukseen liittyvät vaistot ohjaavat meitä aika kauas kiintymyssuhdemaailmasta. Ajatellaan esimeriksi elokuvista tuttua ihastuneiden ihmisten kirpeän flirttailevaa sanailua. Siinä pikemminkin esitellään ja etsitään elinvoimaa, älyä, rohkeutta tms. kuin pyydetään tai annetaan hoivaa.

Sarvienkalistelumoodia Barcelonassa

Moni parisuhdetta etsivä onkin eräänlaisessa ”sarvienkalistelu” -moodissa. Ehkäpä hyvästä syystä. Kiintymys syntyy ajan kanssa parisuhteessa, ei tutustumishetkessä.

Monenlaisten parisuhdemoodien olemassaoloa voi selittää sillä, että ihminen on nisäkkäiden keskuudessa verraten harvinainen tapaus. Monet nisäkkäät elävät elämänsä laumoissa, haaremeissa tai erakkoina, eivät kiinteässä parisuhteessa. Pitkiä, jopa elämänmittaisia parisuhteita luova ihminen on tässä suhteessa outo lintu (aika konkreettisestikin - parisuhteet ovat linnuilla yleisempiä kuin nisäkkäillä). Ihmisen parisuhdetaipumuksen syyksi on arveltu sitä, että suuripäinen ihmislapsi syntyy varsin keskentekoisena ja pysyy avuttomana vuosia – siksi ne isät, jotka ovat osallistuneet lapsen ruokkimiseen ja suojelemiseen ovat todennäköisemmin siirtäneet geeninsä eteenpäin kuin lapsensa hylkäävät hunsvotti-isät. Onpa syy mikä tahansa, ihminen joutuu parisuhteessa tekemään pitkäkestoisen ”moodinvaihdoksen” sarvenkalistelusta kiintymykseen.

Psykologian tehtävä ei ole luoda moraalisia normeja oikealle ja terveelle parisuhteelle. Mutta tekee mieli spekuloida, että kovin äärimmäiset ja yksipuoliset moodit eivät ole ehkä ihanteellisia. Jos pariskunta on koko elämänsä sarvenkalistelumoodissa, se kuulostaa raskaalta ja yksinäiseltä – aina pitäisi olla kiinnostava ja jännittävä ja seksikäs, eikä omia kipeitä ja säälittäviä asioitaan voisi koskaan jakaa. Toisaalta jos pariskunta on koko ajan kiintymysmoodissa toisiaan kohtaan, jokin jännite helposti katoaa. Lisäksi kiintymysmoodi on todennäköisemmin aina päällä, jos toinen kumppaneista on aina heikoilla ja avun tarpeessa. Hoivan kautta voi syntyä monimutkaisia ja salakavalia valtasuhteita.

Parisuhdemoodia meillä ja muualla

Spekuloin lisää: luulen keskivertoisen parisuhteen etenevän niin, että tutustumisvaiheessa sarvenkalistelumoodi on hallitseva ja molemmat pyrkivät olemaan viehättäviä ja kiinnostavia. Mukana on paljon opittua, mutta taustalla hyrräävät hormonit ja vaistot tuovat tilanteen perusvirityksen. Seurustelu-, parisuhde- ja vanhemmuusaikana kiintymysmoodi on hallitseva, mutta sarvenkalistelumoodi säilyy silti taustalla ja pariskunta piipahtelee siinä ajoittain: hellien ja ymmärtävien katseiden lisäksi kaipaamme rakkaaltamme myös ihailevia katseita. Haluamme myös katsoa ihaillen, emme vain hellästi.

Enkä herkeä spekuloimasta vieläkään, vaan tuon näyttämölle Eriksonin teorian. Hänen mukaansa nuoruudessa luodaan identiteetti – minäkäsityksen ja arvomaailman ydin. Läheisyyden ja parisuhteen kriisi tulee vasta tämän jälkeen. Niinpä kun olen sarvenkalistelumoodissa, en halua tuoda esille millaisia hyviä puoliani tahansa. Haluan, että kumppanini pitää, ihailee, arvostaa juuri niitä hyviä puoliani, joista olen rakentanut identiteettiäni. Ihailu, joka osuu ohi identiteettini ydinpalikoista ei maistu ollenkaan yhtä hyvältä kuin identiteettiin osuva ihailu. Eriksonilaisessa läheisyyden kriisissä lienee kuitenkin tärkeämpää siirtymä kiintymyksen hallitsemaan moodiin – aito läheisyys syntyy siitä, että näytän myös sisäisen luuserini ja sekin tulee hyväksytyksi. Jos olen saanut sarvenkalistelumoodissa kyllin ihalua identiteettini ydinasioille ja kiintymysmoodissa hyväksyntää heikkouksilleni, minäprojektini rauhoittuu. Minulla on äkkiä energiaa kiinnostua maailmasta (työelämä, kunnallispolitiikka yms) ja parisuhteessa on henkistä tilaa lapsellekin.

Päästin LuPsy –blogini tässä laukalle ja annoin spekulaatiolle vallan. Niinpä väärinkäsitysten estämiseksi pari tarkennusta. Erikson ei liitä teoriaansa mitään evolutiivisia moodeja – tuo teorioiden villi yhdistely ”sarvienkalistelumoodi”-termeineen oli minua. Toisaalta minä en halua luoda Eriksonin sinänsä hienosta teoriasta moraalinormia, miten ihmisten parisuhteen pitäisi kehittyä. Se on jokaisen pariskunnan oma asia, eikä erilaisten ja toisinaan pakonsanelemien ratkaisujen paheksuminen kuulu minusta psykologian tehtäviin. Ei sillä, että Eriksonkaan välttämättä olisi niin tehnyt.