KENTTÄTUTKIMUKSEN SIETÄMÄTÖN SEKAVUUS

kuvassa simpnassi, tekstissä seikkailevat paviaanit, ei saa hämmentyä, minulla ei vain ollut hyvää paviaanikuvaa

Robert Sapolskyn mielestä sinussa on jotakin pahasti vialla, jos tunne-elämäsi eläinmalliksi sopii laboratoriorotta. Niinpä hän lähti Keniaan tutkimaan paviaanien stressiä. Keniassa elävä paviaani on Sapolskyn mukaan aika hyvä eläinmalli ihmisenkin stressille, koska niitä stressaa eniten sama asia kuin meitäkin - omat lajitoverit. 

Kenttäolosuhteet ovat kuitenkin usein varsin kaoottisia ja Sapolsky kertoo tutkimuksensa haasteista havainnollisesti kirjassaan a Primate´s memoir.  Aluksi piti opetella erottamaan lauman paviaanit toisistaan - muutenhan havaintoja ei voi mitenkään tulkita. Juutalaisen kasvatuksen saanut Sapolsky huvitti itseään antamalla paviaaneille raamatullisia nimiä - johtaja oli Salomon, alfanaaras oli Leea, nuori lemmenkipeä teinipaviaaninaaras oli Ruut jne. Lopputulemana on varsin hilpeitä kenttämuistiinpanoja tyyliin: Joshua "quiet kid, didn´t make trouble, had a serious, unflappable (järkähtämätön) look about him. Masturbated a lot in the bushes."

Sapolskyn oletus oli tuon ajan stressitutkimuksen mukainen - stressi olisi suurinta niillä, joiden status ryhmässä on alhainen, vähintä niillä, jotka ovat lauman johdossa. Saadakseen selville oliko väite totta, Sapolskyn piti ensin oppia tunnistamaan, mitkä paviaanit olivat laumahierarkiassa milläkin tasolla. Kuka väisti ketä. Tämän jälkeen piti päästä mittaamaan paviaanien stressitasot. 

Verinäytteen ottaminen luonnonpaviaanilta ei ole ihan helppoa. Käytännössä paviaani pitää nukuttaa. Ei aivan helppoa sekään - jos jahtaat paviaania pari tuntia jeepillä ja ammut sitten sen turkkiin nukutusnuolen, et ehkä saa ihan normaalia stressilukemaa! Eli Sapolskyn piti oppia yllättämään paviaanit - ampua nukutusnuoli puskista, silloin kun paviaani ei osaa odottaa mitään.

Stressihormonien määrä vaihtelee myös vuorokauden ajan mukaan. Jotta data olisi vertailukelpoista, paviaanit piti nukuttaa suurin piirtein samaan aikaan vuorokautta. 

Sapolskyn onnistui voittaa esteet ja saada vertailukelpoiset näytteet. Tulokset vahvistivat oletuksen. Stressitasot heijastelivat aika suoraviivaisesti statusta laumassa. Alfauros Salomonin stressitasot olivat alhaiset, pahnanpohjimmaisen, Jobiksi ristityn heikon paviaanin stressi oli kovaa ja kroonista. 

Sapolsky palasi kesä toisensa jälkeen tutkimaan rakkaita paviaanejaan. Tulokset mutkistuivat. Salomon oli saanut haastajan ja sen stressitasot huitelivat pilvissä. Ahaa! Vakiintuneessa laumassa stressi on pienintä yläpäässä, mutta vallankumouksen aikana onkin stressaavinta olla valtaapitävä. 

Kesä toisensa jälkeen Sapolsky palasi Keniaan ja tulokset vain mutkistuivat. Paljastui, että alfa-uroksia on moneen lähtöön. Oli hermostuneita ja aggressivisia alfoja, joiden stressitasot olivat pysyvästi korkealla. Oli myös hierarkian keskitasolla huitelevia paviaaneja, jotka onnistuivat välttelemään taisteluita ja elämään suhteellisen mukavaa elämää, alhaiset stressitasot. Paviaanien persoonallisuus näytti vaikuttavan niiden stressitasoihin. 

Tutkimus etenee usein tähän tapaan. Tutkitaan jotakin rajattua, mitä on mahdollista tutkia. Tutkitaan lisää ja asia paljastuu koko ajan konstikkaammaksi. Populaareissa tiedelehdissä tulokset esitellään toisinaan lopullisina totuuksina. Tyypillisempää kuitenkin on, että tutkimustulos avaa polun, tulokset tarkentuvat ja muuttuvat sitä mukaan kun asiaa tutkitaan. 

MATEMATIIKAN VÄÄRINKÄYTTÖ

Suomessakin toukokuisia iltapäivälehtiä myydään lukiovertailuilla, joissa on laskettu miten eri lukioiden opiskelijat keskimäärin menestyvät ylioppilaskirjoituksissa. Aika yleisesti sentään tiedetään, että moinen on epäreilu mittari lukioiden opetuksen laadulle: koulu voi tarjota tasokasta opetusta, mutta jos tulijoiden lähtötaso on heikko, he tuskin kirjoittavat erityisen loistokkaasti. Astetta reilummassa vertailussa otetaankin huomioon opiskelijoiden lähtötaso. Jos lukioon tullaan keskimäärin varsin heikoilla todistuksilla, mutta ylioppilaskirjoituksissa menestytään keskitasoisesti, opetus on ollut erinomaista – sehän näyttäisi nostaneen opiskelijoita lähtötasoltaan. Nopeasti ajatellen kuulostaa ihan pätevältä. Mutta kannattaa malttaa mielensä ja ajatella hitaammin. 

Cathy O´Neil (2016) kertoo kirjassaan Matikkatuhoaseet, miten Washington D.C:n uusi pormestari halusi vuonna 2007 eroon kaikista huonoista opettajista. Niinpä yläasteen opettajat saivat arvosanan sen mukaan nousivatko heidän opiskelijoidensa numerot lähtötasosta vai tuliko laskua. Idea ei ole aivan niin pöhkö miltä kuulostaa, sillä varsinkin matematiikassa ja kielissä oli käytössä aika hyviä valmiita kokeita - opettajan lempeys tai ankaruus kokeiden tarkastajana ei siis päässyt olennaisesti vaikuttamaan tulokseen. Jos opiskelijoiden taso oli lukuvuoden aikana suhteellisesti heikentynyt, opettaja sai potkut ja parempia palkattiin tilalle. Lopputulemana pitäisi loogisesti olla pelkästään erinomaisia opettajia ja lasten oppimistulokset olisivat muutaman vuoden päästä huikeita. Näin ei tietenkään käynyt.

Aluksi paljastui erikoisia yksittäistapauksia: huonon arvion takia annettiin potkuja joillekin opettajille, joiden opiskelijat olivat ennen menestyneet aivan hyvin ja joita yleisesti pidettiin hyvinä opettajina – ja jotka varsin nopeasti saivat uuden työpaikan yksityisistä kouluista. Osa potkut saaneista opettajista yritti saada tarkempaa tietoa, miten heidän surkea tuloksensa oli laskettu. Paljastui, etteivät edes irtisanomisia tehneet rehtorit tunteneet mallia yksityiskohtaisesti. Vastaus oli – se on konsulttiyhtiön kehittelemää korkeaa matematiikkaa, et ymmärtäisi sitä. Onneksi matemaatikotkin kiinnostuivat asiasta ja alkoivat tutkia sitä. Paljastui, että mallin ongelmat eivät rajoittuneet vain joihinkin epäonnekkaisiin yksityistapauksiin. Oli erittäin tyypillistä, että samalle opettajalle saatiin hyvin erilaisia lukuja eri vuosina. Sama opettaja saattoi saada 7. luokkalaisten numeroiden perusteella surkeat arvosanat ja 8. luokkalaisten kohdalla erinomaiset. Data oli siis erittäin kohinaista. Eikä ihme! Kuten kuka tahansa opettaja tai opiskelija voi kertoa – opiskelijoiden tulokset johtuvat kovin monista seikoista, opettajan ammattitaito on niistä vain yksi.

Neil näkee tarinassa muutaman tyypillisen tavan väärinkäyttää matematiikkaa: 1) Arveluttavat päätökset naamioidaan mukamas neutraalin algoritmin ja liikesalaisuuden taakse, eikä päätöksen uhri saa tietää päätöksen perusteluja. 2) Malli otetaan käyttöön aivan liian aikaisin, eikä mallia hiota. Neil vertaa kouluarviointeja baseball seurojen tapaan kerätä tietoja arvokkaista pelaajista – siellä tietoa kerätään jatkuvasti, ja algoritmia parannellaan koko ajan, kun sen huomataan tekevän virheitä. Tällöin lopputulemana on - vuosien päästä -  aika hyvä, tehokas ja reiluhko malli.  3) Mittaustavat voivat luoda vääristäviä kierteitä: Amerikassa paljastui, että potkuja pelänneet ala-asteen opettajat olivat huijanneet – he olivat parannelleet oppilaidensa vastauksia, jolloin nämä saivat ala-asteelta lähtiessään liian hyvän tuloksen. Tämä johti taas siihen, että yläasteen opettajista parhaallakaan ei ollut mahdollisuuksia pitää tuloksia edes samalla tasolla (paitsi ehkä turvautumalla samaan huijaustrategiaan). 

Erityistä huomiota kannattaakin kiinnittää siihen, millaisia ohjausvaikutuksia mittauksilla ja malleilla on. Pitää tunnistaa myrkyllisiä palautekierteitä. Sellainen syntyi Yhdysvalloissa esimerkiksi, kun U.S.News alkoi laittaa eri collageja paremmuusjärjestykseen. Iso osa mittaria oli se, paljonko opinahjosta valmistuneet olivat valmiita lahjoittamaan rahaa koululleen ja kuinka korkealle he sitä arvostivat. Listan laatijat korostavat ylpeinä, että mittari on pakottanut collaget parantamaan palvelujaan ja ottamaan opiskelijat vakavasti. Tämä onkin totta, mutta samalla oppilaitokset ovat myös alkaneet pelata listalla: tehdä paljon asioita vain, jotta asema suhteessa muihin opinahjoihin paranisi. Voidaan tietenkin satsata fiksusti opetukseen ja opintojen-ohjaukseen, mutta myös hulppeisiin tiloihin, jalkapalloseuroihin tms. Voidaan myös temppuilla valintakoejärjetelyillä. Suurin ongelma on, ettei lista huomioi lainkaan koulutuksen hintaa. Menestyäkseen listalla collagen kannattaa  kerätä ja kuluttaa hulluna rahaa, se nostaa arvostuspisteitä ja tuo hyviä opiskelijoita. Samalla opintojen hinta on noussut taivaisiin.

Vaan entä köyhät? He ovat erityisen haavoittuvia matematiikan väärinkäytölle ja netin saalistaja-algoritmeille. He paljastavat haavoittuvuutensa ja epätoivonsa esim. klikkaamalla auki sivustoja, jotka on suunniteltu houkuttamaan talousahdingossa kärvisteleviä ihmisiä. Saalistaja-algoritmi "haistaa verta" ja lähettää lisää syöttejä näiden ihmisten facebook syötteeseen. Eräs paljon käytetty ansa on valheellinen työpaikkailmoitus, jossa luvataan apua ruokakorttien saamisessa - ilmoitus houkuttaa kaikkein haavoittuvampia ja epätoivoisempia. Jos he laittavat hakemukseen puhelinumeronsa, he saavat jonkin ajan päästä puhelisoiton, joka tarjoaa pikalainaa tai lainarahoitteisen opiskelupaikan ns. voittoa tuottavassa yliopistossa. Kyseisissä opinahjoissa suoritettu tutkinto ei yleensä ole juuri minkään arvoinen työmarkkinoilla, ja se jättää opiskelijalle lähinnä kirvelevän opintovelan. Kuvaavaa on, että eräs tällainen opinahjo käytti 2225 dollaria per opiskelija markkinointiin ja 892 dollaria opetukseen. Oikeissa opinahjoissa luvut ovat sentään toisin päin.

Neil kertoo lukuisia esimerkkejä matematiikan väärinkäytöstä: pörssikeinottelusta, sairausvakuutusten tai autovakuutusten epäreilusta hinnottelusta (varallisuus vähentää vakuutusmaksua enemmän kuin rikkeetön ajohistoria), oikeuslaitoksen toiminnasta jne. Kirjaa lukiessa huomaa, että yhdysvaltalainen järjestelmä on monin tavoin erilainen kuin pohjoismainen hyvinvointivaltio. Neilin kuvaamat suuraineistoalgortimit ovat silti tulossa meillekin, ja hyvä niin. Monet matemaatikkojen keksinnöistä tuottavat hyvinvointia, terveyttä ja reiluutta. Ehkä jopa pelastavat maailman ilmastonmuutokselta. Neil on matemaatikko ja rakastaa matematiikkaa. Hän haluaa kuitenkin herätellä ihmisiä huomaamaan, milloin matematiikkaa käytetään väärin. 

Nykyhetken ennakkoluulot ja vääryydet kirjautuvat helposti algoritmeihin ja jos algoritmejä ei saa avata (koska ovat liikesalaisuus), vääryydet muuttuvat pysyviksi. Kuvitellaan esimerkiksi, että hyperkonservatiivinen Fox yhtiö päättäisi luoda matemaattisen mallin rekrytoinnin tueksi. Pohjaksi katsottaisiin, millaiset ihmiset ovat parhaiten menestyneet Fox –yhtiössä. Malli havaitsisi, että juuri kukaan nainen tai värillinen ei ole yhtiössä menestynyt, joten se keskittyisi etsimään kykyjä valkoihoisista miehistä. Malli olisi ”evidence based”… se perustuisi suureen määrään havaintoja siitä, millaiset ihmiset ovat yhtiössä menestyneet. Samalla se olisi tietenkin myös epäreilu ja valheellinen – se sementoisi yhtiön syrjivät asenteet liikesalaisuudeksi nimetyn algoritmin taakse.

Maailmassa kerätään valtavasti tietoa ja sen hyödyntäminen on viisasta. Matematiikan ja koneälyn avulla suuret tietomassat saadaan ehkä hallintaan ja tietomme maailmasta kasvaa. Kansalaisten on kuitenkin syytä pysyä hereillä ja vaatia avoimuutta. Ei ole syytä uskoa, jos päätösten perusteluksi tarjotaan, ”tämä on matematiikkaa, et ymmärtäisi.” Palaneen käryä on ilmassa myös silloin, jos kansalaisia koskevia päätöksiä ei voida avata, koska taustalla on liikesalaisuus.

ÄLÄ RUOKI PRINSESSAA

Kuva: Wikipedia commons, Edmund Dulackin piirros

H.C. Andersenin sadussa öinen kulkija väittää olevansa aito prinsessa. Vaan kuka tietää, ehkä neito valehtelee tehdäkseen vaikutuksen? Niinpä perheen äiti "virittää prinsessanpaljastimensa" - neidon vuoteeseen laitetaan salaa herne ja sen päälle 40 patjaa ja muuta pehmikettä. Neito kuitenkin nukkuu huonosti ja on aamulla mustelmilla. Hän on siis aito prinsessa, tavallinen ihminen kun ei mitenkään voi olla niin herkkähipiäinen. 

Anderssen saattaa naureskella hienostelun tarpeelle hieman kuin sadussa keisarin uusista vaatteista. 

Satua voi kuitenkin tulkita monella tapaa. Itse haluan käyttää sitä erään modernin ongelman kuvaamiseen: Herkkyys on hyvä, huomaavaisuus ja toisen kunnioittaminen ovat hyviä, mutta melkein kaikki hyvät asiat voi vetää överiksi.  Äärimmilleen vietyinä hienotunteisuus ja aitous ovat toisensa poissulkevia asioita. 

Miten niin?  

Tein luokassa galluppeja. "Kuinka moni on ainakin kerran elämässään saanut sinänsä aiheellista mutta liian ankaraa palautetta?" Käsiä nousi.  Päteväkin kritiikki on murskaavaa, jos se tulee väärällä hetkellä tai sitä tulee liikaa kerralla. "Entä kuinka moni on ainakin kerran elämässään saanut liian myönteistä palautetta?" Taas nousee käsiä. On ärsyttävää saada kehuja suorituksesta, jonka itse tietää surkeaksi. Se on kiusallista, se tuntuu sääliltä ja syö kehujan uskottavuutta. Viimeinen gallup: "Kuinka moni ainakin kerran elämässään saanut joltakulta hyvältä ystävältä todella tylyn kuuloista palautetta ja kokenut sen hyväksi?" Paljon käsiä, tietäviä hymyjä ja nopeita katseita.

Ihminen on mokannut esitelmän/ soittoesityksen/ urheilusuorituksen tms., ystävä tulee ja sanoo: "Olit sitten porukan paskin." (Tämä oli kielellisesti siistitty versio).  Ystävykset katsovat hetken toisiaan ja alkavat sitten nauraa. 

Mitä ihmettä tapahtui? Miten moitteet voisivat tuntua hyvälle? Vastaus piilee ilmeisesti siinä, että ystävä ei ota epäonnistumista niin kovin vakavasti. Se ei ole hänestä niin vakavaa ja totista, ettei siitä voisi puhua. Samalla hän ottaa ystävänsä tunteen riittävän vakavasti - jakaa v*****ksen ja sanoittaa sen. Psykologian kielellä validoi ja normalisoi ystävänsä tunteita. 

Varoituksen sana - jos sovellat tätä ilmiötä kovin suoraviivaisesti, voit tahtomattasi lyödä lyötyä, ja lujaa. Pitää muistaa, että kaikki kädet eivät nousseet. Ihmiset ovat erilaisia ja ellet tunne ystävääsi kovin hyvin, ei kannata ottaa isoa riskiä. 

Mutta ehkä sen uskaltaa hieman oudompienkin kanssa, ettei varsinaisesti "ruoki prinsessaa", ei ihastele ylireagointeja. Arkinen suhtautuminen mokiin, virheisiin ja pettymyksiin on luultavasti parantavampi vaihtoehto kuin ylenpalttinen empatia. 

Meillä täällä Porissa on kampanja - älä ruoki karhua. Julisteessa on pessimistisiä ja latistavia kommentteja laukova karhu. "Ei tästäkään mitään tuu..." Hyvä kampanja, älä ruoki tuota karhua. Rinnalla voitaisiin silti tarvita tämä  "älä ruoki prinsessaakaan" -kampanja. 

MIKÄ SUN ON JÄNÖNEN, KUN ET ENÄÄ HYPPELE?

Jäniksellä oli huono ja vetämätön olo. Ei paljon tehnyt mieli hyppiä. Mutta sehän ei tietenkään käy, kaikkien jänisten pitää olla terhakkaita ja terveitä. Jos jänis ei hyppele, se voi olla masentunut tai jotakin muuta aivan kauheaa. Jänis pitää saada nopeasti hyppimään. 

- Kyse on huonosta itsetunnosta. Jänistä ei ole kannustettu ja kehuttu, sanoi ensimmäinen parantaja. Hän ei ollut vuosikymmeniin lukenut naistenlehtiä, eikä tiennyt, että itsetunto oli jo mennyt muodista. 
- Ei ei ei, sanoikin heti muodikkaampi selittäjä. Kyse on puuttuvasta itsemyötätunnosta. Jänis on ottanut liian raskaasti epäonnistumisensa. Jänis voisi ehkä osallistua kansainväliseen mindfulness - sessioon omalta älykännykältään. Se parantaisi jänön resilienssiä... ja sitä kautta siitä tulisi enemmän voikukka- kuin orkideapupu. 
- Minä suhtautuisin näihin psykologisoiviin teorioihin varauksella, sanoo luonnontieteellisesti suuntautunut jänötohtori. Epäilen jänön nukkuneen liian vähän. Siitä väsymys. 
- Pah... sanoo pupujen psykoanalyytikko. Nykyajan kotkotuksia. Kuunnelkaa pupua, niin huomaatte, että kyllä sillä on ihan selvästi äitisyndrooma. Äiti on pakottanut sen reippailemaan. Tuo jähmettyminen liikkumattomaksi on tavallaan keino uhmata äitiä, eräänlaista itsenäistymistä. Että jos sinä käsket hyppimään, niin sitten minä en ainakaan liiku. 
 - Älä säädä päätäsi, vika on yhteiskunnassa, sanoo silloin psykoanalyytikon ikätoveri ja ryyppykaveri, (ja yhtä partainen, villapaitaan ja pyöreisiin silmälaseihin sonnustautunut) marxilainen jänöspesialisti. Kapitalistinen järjestelmä takaa sen, että hyödyn hyppimisestä korjaa joku muu. Hyppimättömyys on rationaalinen valinta, poliittinen teko. Jänön ongelma on vain se, ettei se pelokkaana uskalla järjestäytyä. 
- Kylläpä on tunkkaisia selityksiä, huokaisee paikalle hälytetty Dweck. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että jänö on pysyvyyden viitekehyksessä. Se uskoo hyppimisen johtuvan luontaisista ominaisuuksista, joihin ei voisi vaikuttaa. Jänö alkaa kyllä hyppiä, kun se saadaan uskomaan kasvun viitekehykseen ja mahdollisuuteen hyppiä entistä reippaammin. 

Entäpä jänö itse? 
Se oli jo aikoja sitten hypännyt pois, erääseen suojaiseen koloon murjottamaan. 
Kun siltä kysyttiin, miksei se enää hyppele tuon enempää, vastaus oli:
- Olen jänö enkä ihminen. Me jänöt ei vaan aina jakseta. Joskus tekee mieli murjottaa. Ehkä te ihmiset olette toisenlaisia, joten hyppikää ite. 

Sen pituinen se. 

TAPAUS OKSITOSIINI

Oksitosiinia nimitetään joskus ”rakkaus-hormoniksi”, koska sitä erittyy hellyyden ja rakkauden tunteen hetkellä verenkiertoomme. Se myös tuottaa lisäpotkua äidilliseen hoivaviettiin (ja lisäksi esim. on tärkeä synnytyksen käynnistymiselle... mutta keskitymme tässä oksitosiinin psykologiseen puoleen). ”Rakkaus” –hormoni on tietysti herättänyt paljon kiinnostusta tieteen ulkopuolellakin – mm. tuo kuvan esittämä koru on tehty oksitosiinihormonin kemiallisen kaavan mukaan.

Oksitosiinia on kuitenkin aika vaikea tutkia ihmisellä. Sen jäämiä voidaan toki mitata verenkierrosta, mikä kuitenkin altistaa monenlaisille häiriötekijöille. Aika suosituksi onkin tullut tapa tehdä tutkimus toisin päin – ruiskuttaa ihmisen nenään oksitosiiniruisketta (kontrolliryhmälle pelkkää placeboa esim. vettä). Tämän jälkeen havainnoidaan eroja käytöksessä. Monenmoista myönteistä on havaittu. Oksitosiinin on havaittu eri tutkimuksissa lisäävän:

- äidillistä hoivaa (ja mm. sitä kuinka söpöiltä vauvat naisten mielestä näyttävät)

- sensitiivisyyttä vanhempana

- koehenkilöiden luottavaisuutta

- auttamishalua (esim. sitä kuinka paljon antaa rahaa hyväntekeväisyyteen).

- Asperger –diagnosoitujen sosiaaliset oireet ovat toisinaan lieventyneet oksitosiiniruiskeen ansiosta.

- Lystikkämmässä tutkimuksessa havaittiin, että oksitosiinin ansiosta ihminen ja koira tuijottelivat toisiaan kauemmin.

Suosikkini on tutkimus, jossa tutkittiin heteroseksuaalisten mieskoehenkilöiden käytöstä erittäin viehättävän tutkimusavustajan seurassa. Sinkkujen käytökseen oksitosiinisuihkeella ei ollut vaikutusta, mutta seurusteleviin miehiin hormonilla oli selvä vaikutus – he pysyttelivät 10-15 centtimetriä kauempana kauniista avustajasta. (Kontrollitilanteessa tutkimusavustaja oli mies, eikä oksitosiinilla ollut mitään vaikutusta tutkittavien pitämään etäisyyteen.) Oksitosiini sai siis parisuhteessa olevat miehet välttelemään kiusauksia (Sapolsky 2017, 111) ja suojelemaan suhdettaan.

Mutta ennen kuin innostumme liikaa ja alamme asentaa oksitosiiniparfyymia koulun ilmastointikanavaan, muutama varoituksen sana:

- Data on kohinaista. Oksitosiinin myönteiset vaikutukset eivät tule esiin kaikissa tutkimuksissa.

- Hormoneille on tyypillistä vahvistaa jo olemassaolevia taipumuksia: ”ne eivät laita radiota päälle, vaan pikemmin säätävät volymia”. Psykopaattia tuskin voisi hoitaa oksitosiinilla.

- Oksitosiinilla näyttäisi olevan pimeä puolensa – se vaikuttaa lisäävän aggressiota ulkoryhmää kohtaan, ja samalla lisäävän kritiikitöntä suhtautumista sisäryhmää kohtaan. Tämä on sinänsä loogista, jos oksitosiinin psykologinen tehtävä on vahvistaa vanhemmuutta ja parisuhdetta.

Oksitosiinin johtaminen huoneilmaan olisikin aika tyhmä temppu (jos se edes toimisi, sillä pitoisuuksien täytyisi olla aika rajuja, jotta mitään vaikutusta kannattaisi edes odottaa) – yhteiskuntamme tuskin tarvitsee enää yhtään enempää "kuplia" ja ryhmien välistä vastakkainasettelua. Niin että saa jäädä tuo korukin ostamatta. Muumikoru on parempi lahja. 

"Rakkaustohtori" Paul Zakin luento:

https://www.youtube.com/watch?v=rFAdlU2ETjU

ja kriittinen puheenvuoro:

https://www.youtube.com/watch?v=b64qvG2Jgro&t=8s

MIKSI MIKÄÄN EI KOSKAAN RIITÄ?

Robert Sapolsky (Behave 2017, 67-68) antaa kiinnostavan selityksen sille, miksi mikään ei koskaan riitä. Aloitetaan apinoista:

Kun apina painaa vipua 10 kertaa, se saa rusinan. Apinan aivojen nucleus accumbensissa erittyy dopamiinia sanotaan vaikkapa 10 yksikköä. Apina jatkaa vivun painelua ja yllättäen se saakin kaksi rusinaa. Nucleus accumbensissa erittyy noin 20 yksikköä dopamiinia. Kaksinkertainen palkkio, kaksinkertainen dopamiinin eritys, ehkä myös kaksinkertainen mielihyvä. Mutta asia alkaa mutkistua: Kun apinaa jatkuvasti palkitaan kahdella rusinalla, dopamiinitasot palaavat alun 10 yksikköön.

Ovelassa jatkotutkimuksessa apinat on koulutettu odottamaan joko kahta tai 20 palkintoa ponnisteluistaan. Jälleen tutkijat yllättävät apinat iloisesti - ne saavat joko 4 tai 40 palkintoa. Mitä tekee nucleus accumbens? Se on pullollaan dopamiinia, ja mikä tärkeintä – se reagoi molempiin yllätyksiin yhtä voimakkaasti. Ilmeisesti nucleus accumbens ei osaa laskea. Se vain vertaa saatua palkkiota odotettuun palkkioon. Nucleus accumbensin dopamiinikylvyt voivat siis syntyä yhtä hyvin pienestä kuin suuresta palkkiosta – kunhan ne ovat suurempia kuin odotettiin.

Oletetaan, etta sama pätee ihmiseen ja tehdään Sapolskyn innoittama ajatusleikki. Kuvitellaan, että Porin kaupunki haluaisi palkita juuri minua, ja palkkani nostettaisiin ministeriluokkaan tai yli. Saisin 10 000 euroa kuussa. Jupii!!!, huutaisi nucleus accumbensini dopamiinispäissään. Kevääseen mennessä olisin kuitenkin jo tottunut tuohon järjettömän isoon palkkaan, enkä osaisi siitä suuremmin riemuita. Seuraavana vuonna Porin kaupunki laskisi palkkani 9 500 euroon – yhä järjettömän hyvä palkka, mutta nucleus accumbensini ei osaa laskea tai suhteuttaa. Sen tehtävänä tuottaa vertailuja aiempaan. Aivokuoreni pystyisi ymmärtää realiteetteja – tietäisin saavani järjettömän hyvää palkkaa ja yrittäisin tuntea jotakin kiitollisuuden tapaista. Mutta ilman nucleus accumbensin dopamiinikylpyjä, tunteessani ei olisi voimaa eikä riehakuutta. Saattaisin jopa tuntea kummaa alakuloa ja eksyä miettimään, mistä minua rangaistaan, kun palkkani on enää 9 500 euroa.

Sapolsky viittaa lukuisiin tutkimuksiin, jossa nucleus accumbens ei ole aktiivisimmillaaan silloin, kun koemme mielihyvää, vaan silloin kun odotamme sitä. Ahaa – se ei siis olekaan ensisijassa mielihyvän vaan motivaation palveluksessa.  Jos jokin palkkio tulee varmasti, sen eteen ei tarvitse ponnistella. Mutta jos jollakin elämänalueella on tarjolla odottamattoman suuria palkkioita, tarmo kannattaa sijoittaa sinne. ”Kyllä” aktivoi nucleus accumbensin dopamiinihermosoluja, ”ehkä” saa ne hurmokseen.

Entäpä ihmiset? Ihmisaivoista ei ole tapana mittailla tarkkoja dopamiinimääriä, mutta nucleus accumbensin aktiviisuuden määrää voidaan tutkia aivokuvauslaitteilla. Sapolsky (2017, 163) kertoo tutkimuksesta, jossa vertailtiin erikokoisten rahapalkkioiden vaikutusta lapsiin, nuoriin ja aikuisiin. Keskisuurien palkkioiden osalla eri-ikäiset olivat samanlaisia keskenään. Nuoret erottuivat kuitenkin pienten ja suurten palkkioiden kohdalla muista. Suuri palkkio sai aikaiseksi jättimäisen reaktion. Pieni palkkio puolestaan näytti pikemminkin sammuttavan nucleus accumbensin kuin aktivoivan sitä. Yksi pääsky ei tee kesää, eikä yksittäinen tutkimus kerro koko totuutta. Varovaisesti voidaan kuitenkin spekuloida, että apinolla havaittu nucleus accumbensin toimintaperiaate toimisi ainakin murrosiäkäisillä ihmisillä. Jos nucleus accumbens alkaa palkita suurten palkkioiden tavoittelusta ja rangaista pieniin palkkioihin tyytymisestä, se voisi – osittain – selittää nuoruusikään usein liittyvää elämyshakuisuutta ja riskinottoa. Varsinkin kun samassa iässä itsehillintään ja riskien hallintaan erikoistunut otsalohko on vasta kehittymässä. Sapolskyn sanoin:  nuoruusikä on aikaa, jolloin on tavallista todennäköisempää tappaa joku, sortua huumeisiin, kaataa diktaattori, lähteä kotoa ikiajoiksi, keksiä uusi taidemuoto, mennä naimisiin toiseen heimoon kuuluvan kanssa, tulla uskoon, mullistaa fysiikka tai mukiloida mummo. 

SELVIYTYSMISENNUSTE JA MOTIVAATIO

- Meidän ryhmä on valmis.
- Olittepa nopeita. No, sanokaa joku esimerkki, mistä huono opiskelumotivaatio voi johtua.
- No siitä, että ei vaan kiinnosta.

Voihan sitä noinkin ajatella, mutta ei tuolla analyysillä vaikutusta tee. Emme tekisi paljon mitään, jos tekisimme vain sellaisia asioita, joihin meillä on heti valmiiksi palava kiinnostus.

Arjessa motivaatio-ongelmia kuitenkin selitetään kuitenkin juuri tähän tapaan:
En ole kiinnostunut matikasta/ruotsista/psykologiasta tms. --> en ole motivoitunut --> en tee mitään.

Kognitiiviseen psykologiaan perehtynyt voi tuottaa vaihtoehtoisen selityksen:
En tee --> en osaa  --> en ole motivoitunut --> selitän itselleni, että koko oppiaine on huono ja tyhmä.

Millä perusteella tuo kognitiivisten psykologien selitys olisi parempi?
Sitä voidaan tutkia jopa kokeellisesti. Jos saada ihmiset uskomaan, että heidän on mahdollista osata ja oppia, useimpien motivaatio kohenee. Kognitiivisen psykologian kielellä – jos yksilön selviytymisennuste on hyvä, hän motivoitunut. Eli jos uskoo osaavansa on innokas.

Selviytymisennusteeseen voi vaikuttaa monella tapaa. Esim:
1) Läksyjen tekeminen lisää yleensä motivaatiota, tekemättä jättäminen vähentää. Jos en tee läksyjä, olen koko ajan pihalla, koen olevani huono ja menetän motivaationi. Jos teen läksyjä, saan onnistumisen kokemuksia ja motivaatio paranee. Säännöstä on toki poikkeuksia. Jos tekee läksyjä jättimäisen paljon, väsymys voi viedä motivaation. Jos tekee läksyjä huonolla opiskelutekniikalla, onnistumisen kokemukset jäävät saamatta.
2)Luomalla välitavoitteita. Onnistumisen kokemukset nostavat selviytymisennustetta ja lisäävät motivaatiota. Jos kuitenkin olen asettanut tavoitteet kovin korkealle, joudun odottamaan onnistumisen kokemuksia liian kauan. Välitavoitteiden saavuttaminen auttaa jaksamaan ja antaa kaivattuja onnistumisen kokemuksia.
3)Muuttamalla attribuutiotyyliä. Jos uskon menestyksen johtuvan ensisijassa asioista, joihin ei voi vaikuttaa, menetän motivaationi vastoinkäymisten ja epäonnistumisten hetkellä. Jos suosin syyselityksiä, joihin voi vaikuttaa, sisuunnun vastoinkäymisistä.
4)Miettimällä arvojani ja haaveilemalla. Esimerkiksi unelma ammatista tai halu auttaa muita, voivat motivoida opiskelemaan asioita, jotka itsessään tuntuvat tylsiltä. Tämä ei suoraan vaikuta selviytymisennusteeseen, mutta se auttaa ponnistelemaan ja ponnistelu tuo onnistumisen kokemuksia.