OTSALOHKO (Frontal lobe)

"En tee sitä hyvää, mitä tahdon,

vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.” (Paavali)

Paavali kuvaa taitavasti yleisinhimillistä itsehillintäongelmaa, joka lienee lukiolaisellekin tuttu. Tahtoisin tehdä läksyt, mutta sen sijaan syönkin pizzaa ja raapustelen paperille joutavia. Haluaisin olla jalo ja ylevä, mutta aina silloin tällöin suusta pääsee sammakko, jota kadun jo ennen kuin olen päässyt edes lausetta loppuun. 

Mistä itsehillinnän vaikeudet johtuvat? Luulisin Paavalin tarjoavan selitykseksi syntiä tai ihmisen ”eläimellisiä haluja”. Kognitiivinen psykologi luultavasti korostaisi, että itsehillintä on opittavissa oleva taito, jota kannattaa harjoitella. Aivotutkimus luo tarjolle senkin vaihtoehdon, että meillä on synnynnäisiä, aivojemme otsalohkosta johtuvia eroja itsehillinnässä. (Keskityn tässä otsalohkon rooliin itsehillinnässä, enkä edes yritä luoda kokonaisvaltaista kuvausta sen muista tehtävistä.)

Aloitetaan tutusta jutusta. Maailman kuuluisin aivovauriopotilas lienee Phineas Gage, joka sai onnettomuudessa rautakangen päähänsä. Gage säilyi hengissä, mutta varsinkin silmien takana oleva alue otsalohkoa tuhoutui. Laajasta vauriosta huolimatta hänen älykkyytensä säilyi ennallaan. Luonne sen sijaan muuttui – rauhallisesta ja luotettavasta miehestä tuli äkkipikainen, epäluotettava ja epäempaattinen. Mistä on kyse? Asustavatko moraali, empatia tai jopa luonne ihmisen otsalohkossa?

Yksittäinen, 1800 luvulta peräisin oleva tapausesimerkki ei tietenkään käy tieteellisestä todisteesta. Aivotutkija Antonio Damasio on kuitenkin kerännyt nykyajan aivovauriopotilaista laajan aineiston, joka osoittaa vastaansanomattomasti, että otsalohkovaurioilla on jonkinlaisia seurauksia ihmisen itsehillinnälle ja päätöksentekokyvylle. Tulosten tulkinta ei silti ole aivan helppoa, koska aivovaurioiden tarkka sijainti ja koko vaihtelevat. Tärkeäksi on paljastunut sekin, missä iässä vaurio tapahtuu. 

Pahimmillaan otsalohkovaurion seuraukset ovat hyytäviä. Niin biologi Sapolsky kuin oikeuspsykiatri Raine esittävät lukuisia esimerkkejä otsalohkovaurioisista ihmisistä, jotka ovat tehneet  julmia murhia, raiskauksia, kidnappauksia (jutun lopussa linkit heidän luentoihinsa). Sapolskyn mukaan jopa 25 % USA:ssa kuolemaan tuomituista on jossakin vaiheessa elämäänsä saanut merkittävän vaurion aivojensa otsalohkoon. He eivät kuitenkaan ole sanan perinteisessä mielessä syyntakeettomia – he ainakin jossakin määrin ymmärtävät tekojensa seuraukset, ja tietävät mitä asioita pidetään oikeina ja mitä väärinä. Heidän kykynsä tehdä oikein ja suhtautua muihin ihmisiin empaattisesti on kuitenkin merkittävästi heikentynyt. Joissakin tapauksissa muutokset ovat vielä dramaattisempia kuin Gagen kohdalla: aiemmin täysin normaalisti yhteiskuntaan sopeutunut ihminen joutuu ikävään autokolariin – tämän jälkeen hänen elämänsä on sarja toinen toistaan julmempia väkivaltarikoksia.

Näiden esimerkkien valossa ihmisen itsehillintä ja empatia näyttävät olevan suoraviivaisesti otsalohkon varassa. Asia ei tietenkään ole aivan näin yksinkertainen. Esimerkkejä voi valita toisinkin. Sapolsky kertoo tarinan sukulaisestaan, jolla on verraten laaja ja paha otsalohkon vaurio. Onko kyseessä suvun musta lammas ja rikollinen? Ei. Vaurio silti kyllä näkyy ja varsinkin kuuluu. Kyseinen ihminen soittaa sukujuhlissa pianoa kauemman kuin kukaan jaksaisi kuunnella. Eikä hän reagoi normaaleihin vihjeisiin – ”tuota… ruoka kylmenee…” En tiedä - voi olla, että Sapolskyn sukulaisen aivovaurio ei ole sijainniltaan aivan yhtä laaja ja vaarallinen kuin kuolemaantuomituilta väkivaltarikollisilta löytyvät vauriot. Asian ydin ei ehkä kuitenkaan löydy aivoista vaan ihmisen ympäristöstä: on aivan eri asia kasvaa ja kehittyä heikoin itsehillintä- ja empatiataidoin slummissa väkivaltaisten vanhempien lapsena kuin rakastavassa ja suojelevassa perheessä. Kulunutta ilmaisua käyttäen - ihminen on kokonaisuus.

Neuropsykologisissa otsalohkovaurion testeissä potilaita pyydetään usein tekemään asioita, joissa onnistuminen vaatii vaikeamman vaihtoehdon tekemistä: pitää luetella kuukaudet mahdollisimman nopeasti väärinpäin joulukuusta tammikuuhun. Tai pelataan peliä, jossa pitää valita joko yksi suklaanpala tai viisi palasta. Tutkittavan pitää oppia, että jos hän tavoittelee viittä palasta, hän oikeasti saakin vain yhden. Jos hän tavoittelee yhtä palasta, hän saa viisi. Testi on helppo lukiolaiselle, mutta lapselle, simpanssille tai otsalohkovaurioiselle se on erittäin haastava. Itse asiassa tehtävä on helppo myös simpanssille, jos suklaa vaihdetaan puupalikkoihin. Simpanssin äly riittää kieron logiikan ymmärtämiseen, mutta kun näyttämölle tuodaan suloisesti tuoksuva suklaa, simpanssi ”menee tiloihin”, eikä pysty keskittymään. Damasio on havainnut otsalohkovaurioisilla samaa uhkapelikokeessa: tietyistä pakoista saa suuria voittoja mutta vielä suurempia tappioita, toisista pakoista pieniä voittoja mutta vielä pienempiä tappioita. Aivovauriopotilas saattaa lopulta hoksata juonen ja osata selittää sen - ja valita siitä huolimatta kortin huonosta pakasta. 

Aina ei tarvitse olla kyse varsinaisesta aivovaurioista. Joillakuilla otsalohkot vain toimivat huonosti. Raine on tutkinut vankiloihin joutuneita sosiopaatteja, joilla on selviä vaikeuksia aggression hillinnässä. Heidän aivotoimintaansa kuvattiin ensin lepotilassa, kun ei tarvinnut tehdä oikeastaan mitään. Havaittiin, että heidän otsalohkonsa aktiivisuus oli jonkin verran vähäisempi kuin terveillä verrokkihenkilöillä. Seuraavassa vaiheessa heidän piti tehdä otsalohkon toimintoja vaativia tehtäviä, esimeriksi luetella kuukaudet mahdollisimman nopeasti lopusta alkuun. Näitä tehtäviä suorittaessaan heidän otsalohkonsa oli aktiivisempi kuin muilla. Tutkijoiden tulkinta tuloksille oli, että heidän otsalohkonsa täytyi ponnistella normaalia paljon enemmän hoitaakseen tehtävänsä. Normaalitilanteissa asiat vielä sujuvat, mutta he ovat kiihkeissä tilanteissa tavanomaista räjähdysalttiimpia - hieman kuin auto, jossa on vahva moottori, mutta huonot jarrut. 

Otsalohko on myös aivokuoren alueista se, joka kypsyy viimeisenä. Niinpä lasten tunnetusti heikko kyky itsehillintään ei selity vain sillä, etteivät lapset ole vielä ehtineet oppia itsehillintää. Kyse on osin myös siitä, että itsehillinnästä vastaava aivoalue on vasta kehittymässä. Kuuluisassa vaahtokarkkikokeessa nelivuotiaiden pitää odottaa esim. 15 minuuttia, jotta saisivat kolme vaahtokarkkia. Jos ei jaksa odottaa, saa vain yhden. Lapsilla on oppimisesta johtuvia eroja siinä, miten he osaavat käsitellä halujaan ja saada aikansa kulumaan. Tulos selittyy kuitenkin myös sillä, miten hyvin heidän otsalohkonsa toimivat. 

Otsalohkon huono toimintakyky näkyy siis luultavasti alentuneena aktiivisuutena lepäävän ihmisen otsalohkossa. Heikosti toimiva otsalohko taas ennustaa sitä, ettei selviä vaahtokarkkitestistä. Vaahtokarkkitestin ”reputtaminen” nelivuotiaana taas ennusti monenmoista ikävää – heikompia kouluarvosanoja, vaatimattomampaa työhistoriaa ja jopa kohonnutta avieroriskiä. Myönnän, tämä päättelyketju on turhan pitkä ja horjuva. Se pätee onneksi vain keskimäärin - kaikilla vaahtokarkkitestin reputtaneilla ei mennyt huonosti, eikä kaikilla laiskan otsalohkoaineenvaihdunnan omaavilla ole impulssikontrolliongelmia. Tilannetta voisi verrata tupakointiin - kaikki tupakoitsijat eivät sairastu keuhkosyöpään, mutta kessuttelu nostaa kenen tahansa sairastumisriskiä merkittävästi. Tuon keskimääräisen riskin olen valmis uskomaan - siis että otsalohkon alhainen lepoaktiivisuus keskimäärin ennustaa yksilölle ongelmia itsehillinnässä. Niinpä on sydäntäsärkevää kuulla Sapolskyn referoima tutkimustulos: slummiolosuhteissa kasvaneilla lapsilla havaittiin selvästi keskiarvoa alempi etuotsalohkon aktiivisuus lepotilassa. Yhdysvaltain äärioikealla (ehkä jopa Suomessakin) on harrastusta ajatella, että ovat ansainneet kohtalonsa – ovat joutuneet elämään slummissa, koska eivät ole osanneet hoitaa asioitaan, ovat velttoilleet moraalisesti. Hyvinvointivaltion kasvattina ajattelee syysuhteen automaattisesti toisin päin: näiltä ihmisiltä riistetään reilu menestymisenmahdollisuus jo lapsena. Sapolsky on samaa mieltä: otsalohkossa on poikkeuksellisen paljon reseptoreja stressihormoneille, ja ylenpalttinen stressialtistus voi siten surkastuttaa juuri aivojen otsalohkoa - voiko lapsi olla vastuussa siitä, että hän elää ympäristössä, joka turmelee hänen aivonsa. 

Otsalohkon heiketessä tai tuhoutuessa vaarassa on myös empatiakyky. Syvältä otsalohkon sisältä löytyy alue nimeltään anterior cingulate (lukiossa ei tarvitse tuota nimihirviötä opetella, mutta termi on hyvä hakusana, jos haluat perehtyä asiaan syvällisemmin). Sillä on monia tehtäviä, mutta se lienee olennainen myös kyvyllemme tuntea empatiaa. Kyky empaattisesti ennakoida, mitkä asiat tuottavat muille tuskaa, puolestaan edistää itsehillintää. Useinmiten en edes halua tehdä asioita, jos ne aiheuttavat tuskaa muille.   

Myös otsalohkon ulkopuolelta löytyy itsehillintään liittyviä rakenteita. Esimerkiksi syvällä ohimolohkon alla sijaitseva mantelitumake vastaa pelkoreaktioiden tuottamisesta. Sen ansiosta ajatuskin kiinnijäämisen seurauksista - moitteista, rangaistuksista jne. - aiheuttaa pulssin kohoamista, käsien hikoilua ja kaiken kaikkiaan epämiellyttävää oloa. Näin ollen mantelitumakekin hoitaa osansa itsehillinnästä. Reine kertoo luennossaan, että monilla rikoksiin syyllistyneillä havaitaan myös heikentynyt pelkoreaktio.

Jos ihmisen otsalohko toimii jo valmiiksi huonosti,
alkoholia ei kannataisi nauttia kovin paljoa.

Otsalohko on niin älyttömän mielenkiintoinen, että tässä ehdin vain raapaista pintaa. Toisaalta on hyvä muistuttaa, että suuri osa mainitsemistani asioista, ovat vasta alustavia tutkimuksia. Jos tutkimustulokset tarkentuvat ja vakiintuvat tässä esitettyyn suuntaan, ihmiskunta joutuu hiomaan käsityksiään moraalisesta ja juridisesta vastuusta.Oikeislaitos pystyy tällä hetkellä käsittelemään lähinnä selkeää syyntakeettomuutta - kun ihminen on niin sekaisin, ettei hän ymmärrä tekonsa seurauksia tai erota oikeaa väärästä. Oikeuslaitos pystyy ehkä myös huomioimaan laajan otsalohkovaurion, jolloin on selvää, että ihmisen itsehillintäkyky ei ole lähelläkään normaalia. Sen sijaan on varsin vaikeaa ottaa huomioon sitä, että synnynnäisessä kyvyssämme itsehillintään lienee merkittäviä eroja. Oikeislaitoksen toiminta menee varsin mutkikkaaksi, jos tuomiot pitää aina räätälöidä otsalohkon levonaikaisen aktiivisuuden mukaan! Varsinkin, kun ominaisuus on vain osin synnynnäinen, siihen voi harjoitelulla ja terveillä elämäntavoilla (mm. riittävä uni) vaikuttaa. 

Kuka tietää, ehkä jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa meidän aikaamme tarkastellaan barbaarisena vaiheena, jolloin vankilaan tai jopa kuolemaan tuomittiin niitäkin pahantekijöitä, jotka olivat ilmeisen syyttömiä otsalohkonsa heikkoon toimintakykyyn. 

Sapolskyn mainio ja eläväinen luento:

https://www.youtube.com/watch?v=t3_nHnhdxPs

Reinen luento. Itse vaikutuin kovasti kohdasta, jossa kerrottiin, miten jo ruokavalion parantaminen vähensi rikollisuusriskiä.

https://www.youtube.com/watch?v=nnl5WF2ScNM

Vielä yksi linkki. Kiinnostava mutta otokseltaan kovin pieni tutkimus anterior cingulatesta

http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/23488588

OHIMOLOHKO (Temporal lobe)

- Aivotutkimus on suunniteltu tekemään opiskelijat hulluiksi.

- Miten niin?

- Koska mikään ei ole helppoa ja suoraviivaista. Näkeminen ei voi tapahtua pelkästään takaraivolohkon näköalueella, vaan vähän siellä sun täällä. Kun siirrytään ohimolohkoon, meno menee entistä villimmäksi.

- Jaa… ei kai se nyt niin ihmeellistä. Ohimolohkossa oli kuuleminen ja …

- Ei noin voi sanoa. Kuuloaivokuori on kyllä ohimolohkossa, ja se hoitaa kuulemisen perusjutut, mutta esimmerkiksi päälaenlohkossa on alue, jossa kuultua, nähtyä ja kehossa tunnettua yhdistellään. Ohimolohkon sisältä taas löytyy mantelitumake joka lisäilee kuultuun tunne-elämyksiä.

- Okei. Voiko sanoa, että näkeminen tapahtuu pääosin takaraivonlohkossa ja kuuleminen pääosin ohimolohkossa. Se olisi ihan helppoa. Lisää aina vaan tuo ”pääosin”.

- No joo. Mutta sitten tullaan kielellisiin kykyihin. Ohimolohko on kielellisten kykyjen kannalta aivan keskeinen, mutta et silti voi sanoa, että kieli toteutuu pääosin ohimolohkossa.

- Miksen?

- Koska puheen tuottamisen kannalta olennainen Brocan alue onkin otsalohkossa.

- Mitäs se ohimolohko sitten tekee.

- Siellä on mm. Wernicken alue, joka on tärkeä kielen ymmärtämisen kannalta.

- Okei. Anna kun arvaan: Se on tärkeä alue, muttei ainoa.

- Jep.

- Ei toikaan ole kauhean paha. Sanoo vaan, että puheen tuottaminen on otsalohkossa Brocan alueella ja puheen ymmärtäminen ohimolohkon Wernicken alueella.

- Mitä unohtu?

- Pääosin Brocan ja pääosin Wernicken alueella.

- Okei. Mutta ei tuokaan ihan riitä.

- Eipä tietenkään (narskuttelee hampaitaan).

- Brocan alue ei nimittäin pelkästään vastaa puheen tuottamisesta, vaan osallistuu jollakin tavoin myös kielioppiin. Sitten jos puhutaan lukemisesta ja kirjoittamisesta…

- Anteeksi että puhun päälle, mutta mä en pysty ottaa enää lisää vastaan. Otsalohkon Broca on pääosin puhuminen ja ohimolohkon Wernicke pääosin ymmärtäminen. Se saa nyt riittää.

- Ok. Mutta ohimolohkon tärkein tehtävä oikeastaan puuttuu.

- Jaa että tää oli vasta veryttelyä (tuijottaa epäuskoisena puhujaa)

- Tavallaan. Ohimolohko on muistin kannalta tärkeä.

- Okei. Selviän tosta. Se on varmaan taas niin, että muisti on pääosin ohimolohkossa.

- Ei ole.

- No osittain?

- Ei kannata oikeastaan sanoa niinkään.

- Juu ei kannata varmaan sanoa yhtään mitään (hyvin happamasti).

- Kyllä siitä kannattaa sanoa paljonkin. Esimerkiksi taitomuistin kannalta ohimolohkolla ei ole paljoakaan väliä. Mutta deklaratiivisen muistin kannalta se on ihan välttämätön.

- Jaahas… mitäs tämä deklaratiivinen on?

- Se muisti, joka vaatii tietoisen muistihaun. Sun ei tarvitse pyöräillessä muistella miten pyöräillään, mutta kokeessa joudut tietoisesti muistelemaan ja ponnistelemaan, että mitä kaikkea on tullut opittua. 

- Tarkoitat siis faktojen muistamista.

- Puhutaan mieluummin tietomuistista, mutta joo. Sen lisäksi deklaratiiviseen kuuluu myös tapahtumamuisti.

- Onko se omaelämäkerrallinen muisti?

- Ei ihan. Tapahtumamuistiin kuuluu myös sellaiset tapahtumat, jotka eivät suoraan koske sinua.

- Hyvä on… antaudun. Siis ohimolohkossa tapahtuu toi sun deklaratiivinen muistis… varmaan taas pitää sanoa, että ”pääosin”.

- Hmm… se on vähän mutkikkaampaa.

- Arvasin. (Itkua pidätellen).

- Ensinnäkin nyt puhutaan ns. mediaalisesta ohimolohkosta ja sen sisällä olevasta hippokampuksesta.

- Ton sun mediaalises minä kyllä ohitan, mutta okei.. ohimolohko ja sen sisällä oleva hippokampus, mitä niistä.

- Tai jos ollaan tarkkoja, niin ei oikeastaan pelkkä hippokampus, vaan ”hippocampal formation”, johon kuuluu myös dantate gyrus, subiculum, presubiculum, parasubiculum ja entorhiniaalinen ohimolohkon osa.

- Hei… itekin lunttasit. Mä en tota rimpsua opettele.

- Okei ei tarvikaan… no hippokampus ja pääosin ohimolohkon aivokuorelta löytyvät alueet ovat välttämättömiä uusien muistojen syntymiselle. Kuluisalta H.M. potilaalta poistettiin vaikean epilepsian takia mm. hippokampus molemmista aivopuoliskoista.

- Muunmuassa?

- Jotta pääsisi käsiksi hippokampukseen täytyy raivata tieltä joitakin muitakin aivorakenteita. En muista mitä, mutta niillä on taatusti jokin kamalan pitkä ja vaikeasti muistettava nimi, jota et halua opetella.

- Fair enough.

- Joka tapauksessa, hippokampuksen poistaminen aiheutti anterogradisen amnesian, eli hän ei oppinut enää uusia asioita tai tapahtumia. Jos olet nähnyt ”memento” –elokuvan, niin sellaisen.

- Okei. Pitääkö  tuo Antero G opetella.

- Anterogradinen amnesia. Pitää.

- Hyvä on. Siis ohimolohko: Vastaa pääosin kuulemisesta, siellä sijaitsee myös kielen ymmärtämisen kannalta tärkeä Wernicken alue ja hetkinen… kasvojen tunnistaminen alue, haa muistinpas sen, vaikket sinä puhunut siitä mitään … ja sitten ohimolohkon sisällä on hippokampus, joka on tärkeä uusien muistojen luomisessa. Hippokampuksen vaurioituminen aiheuttaa anterogradisen amnesian, eli uusien asioiden ja tapahtumien muistaminen kärsii. Onhan toi aika kamala, mutta kai mä sen opin.

- Paitsi että eihän se tietenkään ole noin yksinkertaista.

- Ei tietenkään. (Vaipuu maahan, ottaa sukat jalastaan ja alkaa imeä peukalovarvastaan ja itkeä hiljaa)

- HM:lle tuli nimittäin myös retrogradinen amnesia, eli muistinmenetys joka kohdistui sairautta edeltävään aikaan.

- Eikös voisi vaan sanoa, että menetti muistinsa. 

- Ei. Koska retrogradinen amnesia on harvoin täydellinen. HM muisti lapsuutensa tapahtumia, mutta ei mitään ajalta hieman ennen leikkausta.

- maiskis maiskis, (imee taas varvastaan).

- Tämä on siinä mielessä jännittävää, että säilömuistot näyttäisivät vaihtavan aivoissa paikkaa. Tai ainakin niin, että tuoreet muistot tarvitsevat hippokampusta, vanhemmat muistot eivät.  Äläkä enää ime varvastasi, se on rumaa.

- Ok, sillä ehdolla, että mun ei tarvitse opetella anteroa ja retroa.

- Anterogradista ja retrogradista amnesiaa. Ok, ei tartte, jos siitä palkkaa lakkaat imemästä varpaitasi. Mutta jaksaisitko opetella myös sen, että hippokampus on varsin tärkeä navigoinnissa ja paikkojen hahmottamisessa.

- Onko pakko?

- Ei mutta olisi se kiva. Lääketieteen nobel vuonna 2014 voitettiin selvittämällä, miten aivojen sisäinen GPS toimii hippokampuksen… tai hippocampal formationin avulla.

- Okei, hyvä on. Mutta tässä oli nyt varmaan kaikki ohimolohkosta.

- Ei oikeastaan. Esimerkiksi neurologi Ramachandran puhuu ”ohimolohkopersoonallisuudesta”.  Hän viittaa siihen, että ohimolohko epilepsia saattaa ehkä muuttaa ihmisen luonnetta. Osalla ohimolohko-epilepsia potilaita esiintyy kohtausten aikana lähes uskonnollisia kokemuksia. He saattavat kokea universuminen todellisuuden paljastuneen heille tai jumallisen läsnäoloa tms. Ramachandran pohtii, että usein toistuvat kohtaukset saattavat muuttaa aivoja niin, että ihmiselle kehittyy ”ohimolohkopersoonallisuus” – hänellä on korostunut taipumus kokea asioita kosmisesti, filosofisesti ja uskonnollisesti  merkittävinä. Ramachandran pohtii, että ehkä meillä on kaikilla tuo kyky… saatamme kokea huikaistumisen hetkiä aamuöisellä uintiretkellä tai katsoessamme tähtitaivasta. Ohimolohkoepilepsia voi vahvistaa noita hermoratoja niin, että tavallinen kivenmurikkakin herättää kosmisen huikastumisen. Arvellaan, että mm. kirjailja Dostojevskillä olisi ollut ohimolohko-persoonallisuus.

- Tuohan on oikeastaan aika kiinnostavaa. Mikset kertonut tuota heti alussa? Olisin ollut paljon kiinnostuneempi ohimolohkosta tuon jälkeen.

- No… koska koko juttu on varsin spekulatiivinen. Nuo pikkumaisia käsitejakoja vaativat asiat tiedetään aika varmasti. Brocan ja Wernicken alueen ja hippokampuksen vaurioita on tutkittu paljon. Ohimolohkopersoonallisuus on enemmän alustavaa arvailua kuin tiedettä.

- Joo, ja jos siitä joskus tulee valtavirtatiedettä, niin se tarkentuu kamalasti ja joudun opettelemaan lisää  pikkumaisia käsitejakoja ja pitkiä latinankielisiä aivoalueita.

- Jeps... ja minä tietysti yksinkertaistin asioita hirveästi. Jos hermosi kestävät, voit katsoa oheisesta linkistä videon "aivoatlaasta". 
http://www.hs.fi/tiede/a1461812229393

Ja sen jälkeen saat palkkioksi spekuloida Ramachandran kanssa: 

https://www.youtube.com/watch?v=qIiIsDIkDtg

TAKARAIVOLOHKO (occipital lobe)

Aina ei mene ihan putkeen

Kun hieman alle tuhat vuotta sitten opiskelin lukiossa psykologiaa, opin monta asiaa täysin väärin. Onneksi siitä ei ollut paljon haittaa, sillä osasin kirjoittaa koevastaukset niin, etteivät väärinymmärykseni tulleet näkyviin. Taito sekin. Luulen myös, ettei kukaan opi kaikkea oikein heti kerralla, vaan ihminen käyttää jotakuinkin koko elämänsä oppiakseen asiat aina vain hieman tarkemmin, paremmin ja syvällisemmin kuin ennen.

Minun oli jostakin syystä kovin vaikeaa hahmottaa, miten näkeminen aivoissa tapahtuu. Ajattelin, että silmään heijastunut kuva vaeltaisi hermoissa jotenkin valon kaltaisena  ja heijastuisi aivoihin kuin valkokankaaseen. Jokin vanha ja mutkia oikova opetusvideo taisi luoda tämän harhaisen käsitykseni. Jos jotakin tiedetään varmaksi, niin se, että näkeminen EI tapahdu noin. Takaraivolohko on kyllä välttämätön näkemiselle, mutta se EI ole valkokangas. Lisäksi valo EI sellaisenaan kulje hermoissa. Jotta aivot ymmärtäisivät mistään mitään, on asiat käännettävä aivojen kielelle: aivot puhuvat ”hermoimpulssia”.  Näkemisen tapauksessa silmän tappi- ja sauvasolujen täytyy muuttaa valonsäteet sarjoiksi hermoimpulsseja. Ne puolestaan päätyvät aivokuoren takaraivolohkoon, jossa hermosolut osaavat tulkita saamiaan hermoimpulsseja. Jotkut aivotutkijat vertaavat tapahtumaa morsetukseen – silmän sauva- ja tappisolut lähettävät hermoimpulssisarjoja kuin morsettaja, aivojen tehtävä taas on ottaa vastaan ja purkaa tuo koodi.

Takaraivolohko

Siitä päästää seuraavaan väärinym-märrykseeni. Kuvittelin takaraivolohkon vastaavan näkemisestä kokonaan ja muiden aivon osien vain tarkastelevan takaraivolohkon luomaa näköhavaintoa. Näinhän asia usein kaavioissa esitetään - takaraivolohkon kohdalla lukee yksiselitteisesti - näkeminen. TAAS VÄÄRIN. Takaraivolohkossa sijaitseva ns. primäärinen aivokuori on kyllä välttämätön tietoiselle näkemiselle, mutta se ”koodaa” lähinnä rajapintoja ja hahmoja. Kuuluisa neuropsykologi Oliver Sacks havainnollistaa asiaa hallusinaatioiden avulla: jos ihmisellä on ensisijaisen näköaivokuoren aiheuttamia näköharhoja, hän näkee lähinnä geometrisiä muotoja (on aika harvinainen hallusinaation tyyppi). Kasvoja näkevällä (tai hallusinoivalla) puolestaan aktivoituu ns. fusiforminen gyrys, mutta sepä sijaitseekin aika kaukana ohimolohkossa. Päälaenlohko ja erityisesti otsalohko taas vaikuttavat mm. siihen, mihin suuntaamme katseemme ja tarkkaavaisuutemme. Näkeminen ei siis tarkalleen ottaen tapahdu takaraivolohkossa, vaan vähän siellä sun täällä aivoja. Aivot näyttäisivät olevan pikemminkin hajautettu kuin keskitetty systeemi – parin ”tuplaydinprosessorin” sijasta aivoissa on hurja määrä erikoistuneita hermoverkkoja, jotka työskentelevät yleensä yhtä aikaa: samalla kun ensisijainen näköaivokuori purkaa ääriviivojen koodia ja tekee muuta perushahmottamista, liikkeen tunnistamisesta vastaava alue alkaa jo käsitellä liikettä, kasvojen tunnistusalue etsii kasvoja jne. Toistaiseksi on vielä aikamoinen arvoitus se, miten tuo moninainen touhu yhdistyy yhtenäiseksi näkökokemukseksi. (Jos haluat perehtyä asiaan liittyviin teorioihin ja olet hyvin kunnianhimoinen, voit aloittaa vaikkapa lukemalla englanninkielisestä wikipediasta jutun ”Binding problem”. Kyseinen termi on muutenkin hyvä hakusana lisätiedon hakemiseen asiasta.)

Kolmas väärinym-märrykseni liittyi siihen, miten takaraivolohkon hermosoluista tulee näkemisen hermosoluja. Kuvittelin näköhermosoluissa olevan jotakin näkemisen tuottavia erikoisominaisuuksia. Tämänhetkisen tiedon valossa tuokin luuloni on enemmän väärin kuin oikein. Vaikka hermosoluja on monennäköisiä ja niillä on eroja esim. toimintanopeudessa, hermosolujen perusidea näyttäisi olevan kaikkialla aivoissa ja vieläpä kaikilla eläimillä sama: Hermosolut joko välittävät hermoimpulssin eteenpäin tai pysäyttävät sen. Niin näkemiseen, kuulemiseen kuin vaikkapa puhumiseen liittyvät hermosolut lähinnä vain vastaanottavat, lähettävät ja pysäyttävät hermoimpulsseja. Ihmisen hermosolut eivät tässä mielessä ole parempia kuin vaikkapa etanan hermosolut. Miten moinen on mahdollista? Ehkä asia ei lopulta ole kovin kummallinen. Jospa yksittäiset hermosolut ovat kuin kirjaimet tekstissä: Shakespearen kaltainen mestarikirjailija joutuu käyttämään samoja kirjaimia kuin mattimeikäläiset, samoin ihminen käyttää pohjimmiltaan samoin toimivia hermosoluja kuin etanat. Kirjainten viisaus ja merkitys syntyy siitä, miten niitä laitetaan jonoiksi riville, hermosolujen viisaus ilmeisesti syntyy siitä, millaisia yhteyksiä ja hermoverkkoja ne rakentavat toisten hermosolujen kanssa.

Miten siis takaraivolohkon hermosoluista tulee näkemisen "koodareita"? Jonkinmoinen osaselitys on se, että silmistä tulevat hermoimpulssien sarjat opettavat näköaivokuoren tekemään hommansa. On jonkin verran todisteita, että jos näköhermo johdettaisiin silmästä kuuloaivokuorelle, oppisimme näkemään kuuloaivokuorellamme. (Emme luultavasti kovin hyvin, sillä näköaivokuorella on mm. juuri näkemiseen sopivia yhteyksiä muihin aivoalueihin.) Aivoja ei pidä verrata liian suoraviivaisesti tietokoneeseen, mutta tällä kohtaa tiettyä yhtäläisyyttä on olemassa: Jos haluat, että tietokoneellasi pystyy tekemään tekstinkäsittelyä, sinun pitää asentaa siihen tekstinkäsittelyohjelma. Jos haluat, että aivosi pystyvät näkemään, sinun pitää - mieluiten jo vauvana - katsella maailmaa, jotta silmistä tulevat hermoimpulssisarjat "ajavat näönkäsittelyohjelman" aivoihisi. 

PÄÄLAENLOHKO (Parietal lobe)

Päälaenlohko

Aivokuoren päälaenlohkolla on monia tehtäviä, joita ei lukion psykologiassa yleensä ehditä käsitellä. Sillä on oma roolinsa mm. lukumäärien tajussa ja tarkkaavaisuuden ohjaamisessa. Eniten huomiota saa yleensä kuitenkin päälaenlohkon tehtävä tuntoaistimuksien käsittelyssä (ns. somatosensorinen aivokuori).

On jotenkin arki-intuition vastaista, että kokemus omasta kädestä syntyisi aivoissa eikä kädessä. Siksi on hämmentävää katsoa videota ihmisestä, joka kokee amputoidun kätensä yhä olevan olemassa ja saattaa esim. yrittää raapia nenäänsä aavekädellään. Tällaiset aaveraajat havainnollistavat, että tuntoaisti todellakin syntyy aivoissa, eikä esimerkiksi kädessä. 

Liian varovaisia ensiselityksiä 
Ramachandran esittelee aavejaaja ilmiötä laajasti kirjassaan Phantoms in the Brain. Hänen mukaansa jo USA:n sisällissodan aikaan monet lääkärit havaitsivat aaveraajailmiön, hehän joutuivat tekemään suuren määrän amputaatioita. Lääkäri Silas Weir Mitchell jopa kuvasi ilmiön, mutta julkaisi tekstinsä vain salanimellä, sillä hän pelkäsi muiden lääkärien pilkkaa. Vähitellen aaveraaja -ilmiön olemassaolo hyväksyttiin, mutta sitä pidettiin vain erikoisuutena, josta ei voisi mitään oppia. Potilaita ei tutkittu systemaattisesti. Aaveraajan selitykset pyrkivät olemaan alleviivaavan arkipäiväisiä: Jotkut selittivät sen toiveajatteluksi, potilas ei vain suostunut uskomaan tapahtunutta. Selittäjiä ei häirinnyt se, että monet tunsivat sietämätöntä kipua aaveraajassaan (masokistista toiveajattelua?). Kirurgien suosikkiselitys oli, että tyngässä täytyy olla tulehtuneita hermopäitä, jotka aiheuttavat harha-aistimukset. Niinpä he leikkasivat tyngän lyhemmäksi. Joskus moinen auttoi, useimmiten aaveraaja kuitenkin palasi. Kovapäisimmät kirurgit saattoivat leikata potilaansa tynkää kaksi tai kolmekin kertaa, ennen kuin luovuttivat. 

Aivoanatomiasta löytyy selitys 
Ramachandran erään potilaan käsi oli amputoitu ja käden tyngän koskeminen tuotti kokemuksen aaveraajasta. Hämmästyttävää kyllä myös potilaan posken hiveleminen aiheutti tuntemuksia aavekädessä. Järjenvastaiselta tuntuva ilmiö käy ymmärrettäväksi, kun tietää, että kasvoja ja kättä koodaavat alueet ovat aivoissa vierekkäin. Amputaatio jättää aivojen käsialueen vaille ärsykkeitä, joten se alkaa ottaa impulsseja läheiseltä kasvoalueelta. MEG kuvaus vahvisti tuloksen - potilaan kasvojen koskettaminen aktivoi myös menetettyä kättä koodaavaa aluetta aivoissa. Myöhemmin paljastui, että muutkin aave-elimet noudattivat samaa logiikkaa: Rintasyövän hoidossa joudutaan toisinaan poistamaan rinta. Kolmasosalle potilaista kehittyy aaverinta ja korvanlehden koskettaminen aiheuttaa osalle heistä tuntemuksia aaverinnassa – nuo kehon alueet tulkitaan aivoissa vierekkäisillä alueilla. Aaveraajalle oli löytynyt järjellinen selitys: ärsykkeiden puutteesta kärsivät aivoalueet alkoivat ottaa vastaan hermoimpulsseja viereisiltä alueilta. 

Mutta sekään selitys ei aivan riitä 
Aivojen "sensoristen karttojen" uudelleen järjestyminen ei kuitenkaan voi olla tarinan koko selitys. Havainnot potilaista ovat siihen aivan liian ristiriitaisia: Aavejäseniä ei tule kaikille. Joillakin aaveraajat ovat nopeasti katoava ilmiö, toisilla kesto saattaa olla vuosikymmeniä. Kolmasosalla aavejäsenet ovat liikkumattomia, toisten aaveraajat taas olivat hyvinkin liikkuvia ja tuntemuksissaan täsmällisiä. Joidenkin aaveraajassa oli kovaa kipua, toisilla ei. Ennen kaikkea aavejäsenet näyttävät kehittyvän käsittämättömän nopeasti. Ramachandran ensimmäiselle aaveraaja-potilaalle se syntyi 4 viikkoa onnettomuuden jälkeen. Nopeimmillaan aaveraaja on syntynyt 24 tuntia amputaation jälkeen. Se on aivan liian lyhyt aika, jotta dendriitit pystyisivät kasvattamaan uusia haaroja kohdesoluun ja hermosolu ehtisi oppia uuden tehtävänsä.

Sitten on vielä Mirabellen tapaus: hän oli ollut syntymästään asti kädetön, mutta hänellä oli ollut aaveraajat niin kauan kuin hän saattoi muistaa. Tätä on vaikea uskoa, sillä verraten vakiintuneen käsityksen mukaan aistimukset opettavat aivoille, miten niiden pitää tulkita vastaanottamiaan impulsseja: miten ihmeessä syntymästään kädettömän aivot osaisivat tuottaa aaveraajat – hänen aivonsahan eivät saa käsistä tulevaa tietoa, jonka avulla luoda mielikuvia käsien tunnusta ja toiminnasta. Mirabellen aavekädet paljastuivat kuitenkin aidoiksi.  Lisäksi myöhemmin löytyi toinen syntyjään kädetön tyttö, jolla myös on aidon oloiset aavekädet – hän mm.käyttää aavekäsiään päässälaskutehtävien apuna.

On selvää, että kasvoalueelta käsialueelle ”vuotava” hermoärsytys ei riitä selittämään näitä ilmiöitä.

Liikenneruuhka aivoissa 
Ramachandran pohtii, josko aivoissa on jo synnynnäisesti paljon ”nukkuvia yhteyksiä”. Esimerkiksi lähellä toisiaan olevilla poski- ja käsialueilla olisi yhteyksiä kaikkien ihmisten aivoissa. Terveen hermoston normaali toiminta peittää nämä heikot yhteydet alleen, niitä ei koeta eivätkä ne haittaa toimintaa. Amputaation jälkeen ”nukkuvat yhteydet” voimistuvat nopeasti, koska pääreittien aktiivisuus ei enää peitä niitä alleen. Tämä selittäisi aaveraajojen nopean synnyn. Se antaisi myös jonkinmoisen hauraan pohjan ymmärtää syntyjään kädettömien aaveraajoja: tuntoaisti ei tosin voi opettaa heidän päälaenlohkoaan tuntemaan ja liikuttamaan käsiä. Sen sijaan näköinformaatio voi ”kouluttaa” synnynnäisiä mutta heikkoja hermoyhteyksiä sen verran, että aaveraajat tulevat mahdollisiksi. Ehkä "nukkuvissa yhteyksissä" on myös yksilöllisiä eroja, mikä selittäisi sen, ettei aaveraajoja tule kaikille.

Aivoja voisi siis verrata suuren kaupungin liikenteeseen – pääväylät vievät yleensä kaiken huomion, mutta katutöiden aikaan liikenne voi siirtyä pikkuteille. Aaveraajapotilaiden aivot olisivat amputaation takia siirtyneet käyttämään harvinaisia sivuteitä. 

Halpispeili korvaa puolen miljoonan dollarin tietokoneohjelman 
Osalla aaveraajapotilaista on erittäin kovia ja vaikeasti hoidettavia kipuja. Aluksi Ramachandran haaveili noin puoli miljoonaa dollaria maksavasta laitteesta, jossa hänen potilaansa voisivat liikuttaa virtuaalikäsiään. Sitten R keksi paremman ja halvemman keinon. Hän rakensi peileistä laitteen, jossa potilas voi liikuttaa tervettä kättään ja nähdä samalla käden peilikuvan. Syntyy illuusio, että potilaalla olisi taas molemmat kädet tallella. Potilaan piti tehdä peilin edessä jotakin symmetristä, esim. olla johtavinaan orkesteria ja katsella samalla käsiään (siis kättään ja sen peilikuvaa). Ramachandran mukaan noin puolet hänen potilaistaan hyötyy tästä. Näköhavainto molempien käsien liikkeestä herätti vuosia liikkumattomana olleen aaveraajan – potilas koki nyt molempien käsiensä liikkuvan. Samalla myös kivut hellittivät hetkeksi. Potilas otti laitteen kotiinsa ja käytti sitä päivittäin. Kolmen viikon kuluttua potilas soitti riemuissaan – hänen aaveraajansa oli kadonnut, ja kivut sen myötä. 

On vaikea tietää, mitä tarkalleen ottaen potilaan aivoissa tapahtui, mutta Ramachandralla on hyvä osaselitys: kun terveen ihmisen motorinen aivokuori lähettää lihaksille käskyn supistua, lihaksista tuleva palautetieto säätää näitä käskyjä – voimme muuttaa kosketuksen pehmeäksi tai lujaksi. Aaveraajan tilanteessa nimenomaan tuo palautetieto käden lihaksista puuttuu, jolloin motorinen aivokuori lähettää entistä vimmatummin signaalia lihaksille – liikkukaa nyt ihmeessä. Normaaliin nähden moninkertainen motorinen ärsytys taas käynnistää aivoissa sensorisella alueella kivun kokemuksen, aivan kuin lihaksissa olisi hirmuinen kramppi. Peiliharjoittelu voi tarjota visuaalista palautetietoa, jonka avulla aivojen motorinen alue säätää aaveraajan ”lihasten” liikkeen sopivaksi – näin "kramppi" ja kipu katoavat.

Olemme aaveita omissa aivoissamme?

Amiraali Nelson. Kuvan lähde: suomenkielinen
Wikipedia. 

Osa aaveraajahavainnoista on hyvin vanhoja. Ehkä kuuluisin on vuodelta 1793, kun amiraali Nelsonin taistelussa haavoittunut käsi jouduttiin amputoimaan. Hänelle kehittyi aaveraaja ja hän tulkitsi sen todisteeksi kuolemattoman sielun olemassaolosta. Oman aikansa viitekehyksestä selitys on hyvinkin luonteva. 

Ramachandran nykyselitys lähtee puolestaan aivojen toiminnasta. Hän väittää, että tavallaan me kaikki olemme aaveita. Kokemus omasta kehostamme on aivojen tuottama illuusio, ja sitä on helppo huijata. Monet ovat varmaankin nähneet kokeen, jossa koehenkilö katselee miten hänen kättään ja sen rinnalle asetettua kumikättä sivellään yhtä aikaa. Hetken kuluttua näkökokemus (molempia käsiä sivellään) muuttuu myös tuntoaistimukseksi (ihminen kokee sivelyä molemmissa käsissään). Kun tutkija sitten äkkiä iskee vasaralla kumikättä, ihmiset hätkähtävät ja reagoivat vahvasti – melkein kuin heidän todellista kättään olisi lyöty. Ramachandran on varmistanut asian SCR-laitteen avulla. Kontrolliryhmässäkin kumikättä lyödään vasaralla, mutta tilannetta ei ole edeltänyt käsien sively. Hekin säikähtävät äkkinäistä vasaraniskua, mutta heidän ihon sähkönjohtokyvyssä havaittavat reaktiot ovat pieniä verrattuna niihin, jotka ovat ehtineet pienen hetken kokea kumikäden omakseen. Terveenkin ihmisen kehonkuvaa voi siis muokata visuaalisin tempuin, koska olemme lopultakin aaveita aivoissamme. 

KOKEELLINEN TUTKIMUS

”Emme yritä todistaa, että olen oikeassa, vaan että olen väärässä. Jos emme siinä onnistu, olen oikeassa.”  (Galilei Brechtin näytelmässä)

Kokeellinen tutkimusmenetelmä on yksi ihmiskunnan suurimpia neronleimauksia, ja suuri osa hyvinvointiamme luovasta teknologiasta on kehitelty kokeellisen tutkimuksen keinoin. Kokeellinen tutkimus on tehokkain keino selvittää totuus maailmassa vallitsevista syy-seuraussuhteista. 

Monet poliittiset, uskonnolliset ja filosofiset väitteet ovat niin joustavia, ettei niitä ole mahdollista osoittaa sen enempää vääriksi kuin oikeiksi. Hyvät tieteelliset väitteet taas ovat tarkkoja ja täsmällisiä ja niiden paikkansapitävyys on mahdollista selvittää. Psykologiassa esimerkiksi Freudin psykoanalyysia on kritisoitu siitä, että ”hän ei ole edes väärässä” – mikään havainto ei voi edes teoriassa kumota sitä: jos hyväksyn Freudin väitteen, että kärsin oidipaalikonfliktista, hän on tyytyväinen ja laskee minut yhdeksi teoriansa todisteista. Jos taas kiellän koko oidipaalikonfliktin, Freud (jos eläisi) hymyilisi tietäväisesti ja sanoisi kieltämiseni vain todistavan hänen teoriansa siitä, että ihmiset torjuvat oidipaalikonfliktin. Koska Freudin teoriaa ei voi todistaa oikeaksi tai vääräksi, se on jäänyt tieteen marginaaliin.

Hyvän tieteellisen teorian ensimmäinen tuntomerkki on se, että sen voi kokeellisin tutkimuksin osoittaa oikeaksi tai vääräksi. Valitettavasti kaikki nykyisetkään teoriat eivät täytä tätä kriteeriä. 

Seuraavassa havainnollistan kokeellista tutkimusta hieman hölmöllä, mutta mieleen jäävällä esimerkillä.

Ensin luodaan tutkittava väite, jonka voi osoittaa oikeaksi tai vääräksi.

Väitän, että Coca Cola maistuu paremmalta kuin Pepsi. Coca cola on nimittäin useimmissa maissa myydympi merkki, joten voisi ajatella ihmisten ostavan parempaa juomaa. Juoman suosio voi kuitenkin johtua monesta muustakin asiasta kuin mausta. Jos haluan varmistaa, että Coca Cola todella maistuu paremmalta, on syytä tehdä kokeellinen tutkimus.

Suunnitellaan koeasetelma ja vakioidaan muuttujat

Hyvä koeasetelma on sellainen, jossa vain tutkittava asia (riippumaton muuttuja) vaikuttaa mitattavaan asiaan (riippumaton muuttuja). Tässä tapauksessa vain juoman maku saa vaikuttaa siihen, miten koehenkilöt arvioivat juomien paremmuutta. Arjen havainnot ovat sietämättömän monitulkintaisia: makukokemukseen vaikuttavat mm. juoman lämpötila, huoneen lämpötila, juoman hapokkuus, juomaseura, juojan mieliala jne. Kokeessamme nämä muuttujat on vakioitu: molemmat juomat ovat yhtä kylmiä, neste juuriavatuista pulloista kaadettuja, tutkimusavustaja käyttäytyy neutraalisti koko ajan ja juomat nautitaan minuutin sisällä, joten mielialakaan ei ehdi muuttua. Puolessa tapauksessa koehenkilöt maistavat ensin Pepsiä sitten Coca colaa, puolessa tapauksessa toisin päin – tämä siitä syystä, ettei tulos johdu siitä, kumpaa juomaa on juotu ensin.

Jotta ihmisten mielipiteet ja ennakkoluulot kolajuomien paremmuudesta eivät vaikuttaisi tulokseen, käytän sokkojärjestelyjä. Tämä tarkoittaa sitä, että koehenkilöt eivät tiedä juovatko he Coca colaa vai Pepsiä. Voin käyttää myös kaksoissokkojärjestelyä, jossa kolajuomia tarjoileva tutkimusavustajakaan ei tiedä kumpi juomista on Coca colaa, kumpi Pepsiä (juoma a vai b). Tällöin hän ei voi käyttäytymisellään vaikuttaa siihen, kumpaa juomaa koehenkilöt suosivat.

Operationalisoidaan muuttujat

Eli muutetaan tutkittava asia mitattavaan muotoon, numeroiksi. Tässä tapauksessa se on helppoa. Tutkittavat arvioivat juomien makua esimerkiksi asteikolla 1-5.

Mietitään otantaa, eli tutkimuksiin valittuja henkilöjä

Otanta voi vääristää tulosta. On selvää, että muutaman ihmisen otanta on liian pieni. Muutaman sadan otanta olisi tällaisessa tutkimuksessa jo ihan hyvä, monien tuhansien otanta kuulostaa tarpeettoman työläältä. Otanta voi olla myös kooltaan suuri, mutta vääristynyt. Jos valitsisimme tutkittaviksi pelkkiä Coca colan faneja, heräisi ainakin epäilys, että tulos ei ole yleistettävissä kaikkiin ihmisiin. Kolajuomat lienevät suosittuja erityisesti nuorten keskuudessa, joten otantamme voisi olla pari sataa satunnaisesti, arpomalla valittua lukiolaista.

Tehdään tutkimus, analysoidaan tulokset ja arvioidaan tutkimusta itsekriittisesti.

Arjen väittelyssä saattaa menestyä katteettomalla itsevarmuudella. Hyvä tutkija kuitenkin mieluummin kertoo itse tutkimuksensa heikkoudet kuin antaa muiden tutkijoiden herkutella niillä. Lähes aina tutkimuksiin jää monenlaista huomautettavaa ja epävarmuutta: jäljelle jääneiden vastaväitteiden poissulkemiseksi suunnitellaan yleensä jatkotutkimuksia.

Kolajuomat on tässä hyvä esimerkki senkin takia, että tällaisia tutkimuksia on tehty valtavalla määrällä ihmisiä. Aikanaan Pepsi loi ns. Pepsi-haaste kampanjan. Ihmisille annettiin sokkotestinä sekä Pepsiä että Coca colaa ja melkein aina Pepsi voitti. Myös Coca colan omissa tutkimuksissa Pepsi voitti sokkotesteissä. Niinpä Coca cola toi markkinoille uuden, hieman Pepsiltä maistuvan version Coca colasta. Se floppasi täysin. Mistä ihmeestä oli kyse? Eikö kokeellinen tutkimus toimikaan?

Kokeellisen tutkimuksen suurin ongelma on yleensä ns. ekologinen validius. Toisin sanoen kokeellinen tutkimusasetelma ei aina muistuta arjen tilanteita ja siksi tulos voi joskus vääristyä. Siksi tutkijat antoivat  tutkittaville kaksi tölkkiä nautittavaksi kotonaan milloin huvittaa. Kyse oli yhä sokkojärjestelystä - tutkittavat tiesivät vain juovansa tölkki a:n ja tölkki b:n. Nyt tulos tasoittui ja Coca Cola alkoi taas jopa voittaa testiä. Tällaisessa tutkimuksessa menetetään tosin kokeellinen kontrolli – emme tiedä, minkä lämpöisenä, missä seurassa ja mielialassa koehenkilöt juomansa joivat. Samalla ekologinen validius, tutkimuksen arjen kaltaisuus paranee. Tässä tapauksessa paljastui, että koeasetelman vääristävä vaikutus syntyi juotavan aineen määrästä. Sokkotestissä juomaa siemailtiin pieni hörppäys. Pepsi maistuu aavistuksen makeammalta, joten se voitti siemailutestin. Arjessa kolajuomia juodaan hyvinkin tölkillinen kerrallaan ja janoisena – siksi Coca cola pärjäsi tölkittäin juotaessa paremmin.

Saivatko tutkijat siis ratkaistuksi kumpi maistuu paremmalta? Tavallaan. Jos juo vain vähän kerrallaan Pepsi maistuu aavistuksen paremmalta, jos juo enemmän ja janoisena, Coca cola maistuu hieman paremmalta.  Makuerot ovat kuitenkin niin pieniä, että nautitun juoman määrä, lämpötila ja merkkiin liittyvät mielikuvat ovat käytännössä paljon tärkeämpiä.

Harjoitus. Suunnittele itse kokeellinen tutkimus.

1.    Luo oletus, joka on mahdollista todistaa oikeaksi tai vääräksi. Esimerkiksi: käsitekartat ovat tehokkaampi tapa opiskella kuin alleviivaaminen.

2.    Suunnittele tutkimusasetelma, jossa vain tutkittava asia vaikuttaa mitattavaan asiaan. Eli mitä asiaa muuntelet ja mitä mittaat.  Esimerkiksi koeasetelma, jossa vain käsitekarttojen ja alleviivaamisen käyttäminen vaikuttaa siihen kuinka hyvin asia opitaan. Mieti käytätkö koehenkilöiden välistä koeasetelmaa (koeryhmä tekee käsitekarttoja, kontrolliryhmä alleviivaa) vai koehenkilöiden sisäistä koeasetelmaa (jokainen tutkittava opiskelee jonkin tekstin alleviivaten ja jonkin tekstin käsitekartoin). Mieti mitä kaikkea pitää vakioida, jotta koe olisi tasapuolinen ja reilu, eikä tulosta inhoava pääsisi huomauttamaan mistään.

3.    Miten mittaat tutkittavaa asiaa, tässä esimerkissä oppimista? Voitko kenties käyttää sokko- tai kaksoissokkojärjestelyjä vähentämään oppimisen arvioitsijoiden puolueellisuuden vaikutusta. Vai voitko käyttää monivalintaa ja robottiarvioita (ja mitä ongelmia taas siihen voisi liittyä).

4.    Pohdi otantaa. Tämä on aivan erityisen tärkeää, jos käytät koehenkilöiden välistä koeasetelmaa. Mitä sinun pitää tehdä, että tulokset eivät selity sillä, että toiseen ryhmään valikoitui välkympää väkeä kuin toiseen. Koehenkilöiden sisäisessäkin koeasetelmassa joudut miettimään sitä, kuinka laajasti tuloksesi ovat yleistettävissä

5.    Selitä ekologisen validiuden käsite ja pohdi, mitä se tässä esimerkissä voisi olla. Missä määrin valvotuissa olosuhteissa, psykologian laitoksella tapahtuva opiskelu eroaa arjen opiskelutilanteista.

6.    Mieti myös tutkimuksen heikkouksia ja millaisilla jatkotutkimuksilla niitä voisi vähentää.

7.    Pystytkö liittämään tutkimuksesi psykologisiin teorioihin? Esimerkiksi onko jokin oppimisteoria, johon tämän tutkimuksen voisi helposti liittää? Johtaisiko kilpaileva teoria toisenlaisten koeasetelmien rakenteluun?

8.    Täyttääkö tutkimuksesi eettiset kriteerit?

MELATONIININ TARINA

Kuvan lähde: Wikipedia.

Draamasta tykkäävät nimittävät melatoniinia ”dracula-hormoniksi”, sillä eritämme sitä pimeässä ja hämärässä. 

Melatoniinia esiintyy niin ihmisissä, eläimissä kuin jopa kasveissa, ja sillä on varsin monenlaisia tehtäviä. Kuuluisin tehtävä lienee se, että melatoniini lisää unisuutta: hämärän tullen melatoniinin määrä verenkierrossa lisääntyy, mikä helpottaa nukahtamista ja melatoniinin väheneminen päivällä auttaa meitä olemaan virkeitä valoisaan aikaan. 

Melatoniinin unettavaa vaikutusta ei pidä liioitella. Se ei ole ainoa uni-valverytmiin vaikuttava aine aivoissamme, eikä se tyrmää meitä uneen. Se ei ole myöskään mikään unihäiriöiden ihmelääke, vaikka siitä on jonkin verran apua joillekin, varsinkin aikaerorasituksesta kärsiville. 

Kirkasvalolamppujen uskotaan vähentävän melatoniinin määrää verenkierrossa – tästä syystä niiden käyttäminen hämärään aikaan voi auttaa virkistymään.

Melatoniin rooli lääkkeenä on lopultakin aika tylsä ja vaatimaton. Melatoniinin tarina evoluutiohistoriassa on kinnostavampi: Melatoniinia löytyy niin ihmisistä, eläimistä kuin kasveistakin. Alkeellisetkin eliöt  - bakteerit ja yksisoluiset mollukat (unicellular eukoryotes) tuottavat ja käyttävät melatoniinia. Dun-Xian Tan & co. 2009 väittävät, että melotoniinin ensimmäinen tehtävä oli toimia yksisoluisten mollukkojen antioksidanttina – eli vähentää ja estää hapenkulutuksen tuottamia vaurioita eliössä. 

Tiedetoimittaja Ed Yong puolestaan kirjoittaa National Geographicissa (2016, nro. 5. sivu 18 à), että melatoniini kytkeytyy myös silmän alkuhistoriaan – varhaiset yksinkertaiset mollukat käyttivät melatoniinia, jotta tietäisivät toimia yöllä eri tavoin kuin päivällä. Melatoniini oli kuitenkin kömpelö ja työläs tapa selvittää valon ja pimeyden vaihteluja. Lopulta onnekas mutaatio tuotti ensimmäiset opsiini -proteeinit – ne pystyvät sitomaan fotonin tuoman energian ja muuttamaan muotoaan sen ansioista ja palautumaan myöhemmin entiselleen. Silmän esiaste oli siis oikeastaan yksinkertainen valoanturi, ja kaikki näkevät olennot rakentavat silmänsä opsiinista. (Myöhemmin kehittyi valon suunnan tunnistava valoanturien rypäs ja lopulta linssillinen tarkentamiseen pystyvä silmä, mutta nekin käyttävät opsiini-proteiineja).

Melatoniini ei jäänyt työttömäksi, vaan löysi monenlaista muuta hommaa. Englanninkielisen Wikipedian mukaan melatoniinin hyödyt kasveille eivät tule vain roolista antioksidanttina, vaan se myös säätelee sitä, milloin kasvien kannattaa kasvaa. Suomenkielinen Wikipedia taasen antaa hyvän esimerkin siitä, miten melatoniini voi säädellä lisääntymisaikaa nisäkkäillä: melatoniinin määrän väheneminen hevosen verenkierrossa vähentää sukupuolirauhasten aktiivisuutta, lampaalla melatoniinin väheneminen taas aktivoi sukupuolihormonien tuotantoa. Siten valon määrä voi säädellä näiden eläinten kiima-aikaa siten, että jälkeläinen syntyy suotuisaan aikaan vuodenkiertoa.

Melatoniini hommailee siis vähän sitä sun tätä, ja sivutuotteena voi syntyä varsin kummia juttuja: Pitäisin seuraavaa huuhaana, ellei sitä olisi kirjottanut psykologian jättiläisiin kuuluva, erittäin arvostettu tutkija Jerome Kagan. Hän nimittäin väittää, että sikiämisen ajankohta vaikuttaa jonkin verran syntyvän lapsen temperamenttiin. Astrologiasta ei sentään ole kyse, vaan melatoniinista. Jos lapsi saa alkunsa pohjoisella pallonpuoliskolla alkusyksystä, hänen todennäköisyytensä kehittyä ujoksi ja tunne-elämältään epävakaaksi on jonkin verran normaalia suurempi. Eteläisellä pallonpuoliskolla sama pätee varhaiskeväällä sikiäviin lapsiin - eli vaikutus näyttäisi liittyvän siihen, että sikiö on kohdussa pimeään vuodenaikaan, jolloin äidin verenkierrossa on paljon melatoniinia. Yksi mahdollinen selittävä tekijä voisi Kaganin mukaan olla se, että melatoniini tunnetusti säätelee muiden hormonien toimintaa. On jopa jonkin verran näyttöä, että se voi lisätä esimerkiksi kortisolin erityistä. (Lähde: Jerome Kagan 2010, Emotions and Temperament, kirjassa Handbook of Cultural Developmental Science.)

Minusta on toisaalta mielettömän kiinnostavaa, että äidin melatoniinitasot voivat vaikuttaa lapsen aivojen kehitykseen. Toisaalta olen huojentunut siitä, että nuo vaikutukset näyttävät olevan verraten pieniä: jos eivät olisi, voin jo kuvitella ahdistuneiden vanhempien yrittävän ajoittaa lapsenteon ”melatoniiniaineenvaihdunnan kannalta suostuisasti”, mikä olisi kamalaa ja ahdistavaa, ja nostaisi odottavan äidin kortisolitasoja varmemmin kuin melatoniini.

Melatoniinin tarinassa näyttää toistuvan yksi piirre – se hoitaa montaa hommaa hiukan, mutta mitään kovin hyvin: Se on antidoksidantti, muttei kovin tehokas eikä ainoa sellainen.  Se kertoi esimollukoille onko päivä vai yö, mutta kun eliöt ”halusivat” tuntea ympäristönsä hieman tarkemmin, piti kehittää silmä. Se säätelee joidenkin kasvien kasvuaikaa ja joidenkin nisäkkäiden kiima-aikaa, mutta ei ole seksuaalisuuden ainoa säätelijä. Se vaikuttaa uneliaisuuteemme, mutta ei tyrmää meitä vuoteeseen, eli ei ole ainoa nukuttava aine aivoissamme. Se säätelee muiden hormonien aktiivisuutta, mutta ei todellakaan ainoa aine tuossa hommassa. Tämän kuvauksen jäljiltä samaistun melatoniiniin – se on selvästi oopperakuorolainen: ei koskaan solisti, vaan yksi niistä tyypeistä, jotka seisoskelevat huonosti ohjattuina ja tyhmän näköisinä odottamassa sitä, että saisivat laulaa oman stemmansa ja juosta sitten lavasteisiin. Lavasteissa sitten voikin leveillä olevansa Dracula.  

ONKO PARISUHDE KIINTYMYSSUHDE

Lyhyt vastaus otsikon kysymykseen – ei ole.  Lyhyt vastaus on kuitenkin niin harhaanjohtava, että kannattaa lukea pidempi vastaus:

Hoivamoodia Barcelonan eläintarhassa

Lapsuuden kiintymyssuhde kyllä suurehkolla todennäköisyydellä vaikuttaa aikuisen parisuhteeseen – jos oppii jo vauvana kiintymään ja luottamaan, se on helpompaa aikuisena. Tästä huolimatta parisuhde ei ole suoraviivaisella tavalla kiintymyssuhde.

Kiintymyssuhteen ja parisuhteen eroja voi alkaa etsiä eläinmaailmasta. Kiintymyssuhdeteoriahan ei koske vain ihmisiä, vaan kiintymyskäyttäytymistä nähdään monilla lajeilla, varsinkin nisäkkäillä.  Kiintymys varmistaa, että avuton jälkeläinen saa hoivaa vanhemmiltaan. Samalla jälkeläinen oppii kiintymään paitsi vanhempiinsa ja myös muihin lajitovereihinsa. Kiintymyksenkohteen läsnäolo lisää jälkeläisen rohkeutta, uteliaisuutta ja yleistä hyvinvointia.

Pariutumiskäyttäytymiseen pätevät kovin toisenlaiset lait. Helliä ja suloisiakin esimerkkejä löytyy, mutta varsin usein pariutuminen on kiihkeää jopa aggressiivista, ei niinkään hellää. Varsin tavallisia ovat urosten väliset taistelut tai erilaiset kelpoisuutta osoittavat symboliset pullistelut. Ihmisten arkikielellä ilmaisten - eläinmaailmassa pariutumista edeltää yleensä hillitön päteminen.  Kun seurailee ihmisten pyrkimyksiä saada elämänkumppani, on aika helppo löytää ihmisvastineita sarvienkalistelulle ja soidinhypyille. Ihmisen ”sarvienkalisteluarsenaali” on kuitenkin varsin monimuotoinen – lihasten tai rintavarustusten esittelykuvista oppineisuutensa esittelyyn, ja kaikkea mahdollista siltä väliltä.

Jotkut paheksuvat ihmisen ja eläinten rakkauselämän vertailua, osin hyvästä syystä. Ihmisellä käyttäytymistä ohjaavat monet opitut asiat mm. arvot, identiteetti ja mielikuvitus. Siten rakkauselämän selittäminen vain evolutiivisilla vaistoilla on kohtuuton yksinkertaistus. Lasta ei kuitenkaan tarvitse viskata pesuveden mukana: vaistojakin on olemassa, vaikka ihminen ei niitä mekaanisesti seuraakaan (eivätkä muuten monet eläimetkään). 

Keskeisin väitteeni on tämä: Parinmuodostukseen liittyvät vaistot ohjaavat meitä aika kauas kiintymyssuhdemaailmasta. Ajatellaan esimeriksi elokuvista tuttua ihastuneiden ihmisten kirpeän flirttailevaa sanailua. Siinä pikemminkin esitellään ja etsitään elinvoimaa, älyä, rohkeutta tms. kuin pyydetään tai annetaan hoivaa.

Sarvienkalistelumoodia Barcelonassa

Moni parisuhdetta etsivä onkin eräänlaisessa ”sarvienkalistelu” -moodissa. Ehkäpä hyvästä syystä. Kiintymys syntyy ajan kanssa parisuhteessa, ei tutustumishetkessä.

Monenlaisten parisuhdemoodien olemassaoloa voi selittää sillä, että ihminen on nisäkkäiden keskuudessa verraten harvinainen tapaus. Monet nisäkkäät elävät elämänsä laumoissa, haaremeissa tai erakkoina, eivät kiinteässä parisuhteessa. Pitkiä, jopa elämänmittaisia parisuhteita luova ihminen on tässä suhteessa outo lintu (aika konkreettisestikin - parisuhteet ovat linnuilla yleisempiä kuin nisäkkäillä). Ihmisen parisuhdetaipumuksen syyksi on arveltu sitä, että suuripäinen ihmislapsi syntyy varsin keskentekoisena ja pysyy avuttomana vuosia – siksi ne isät, jotka ovat osallistuneet lapsen ruokkimiseen ja suojelemiseen ovat todennäköisemmin siirtäneet geeninsä eteenpäin kuin lapsensa hylkäävät hunsvotti-isät. Onpa syy mikä tahansa, ihminen joutuu parisuhteessa tekemään pitkäkestoisen ”moodinvaihdoksen” sarvenkalistelusta kiintymykseen.

Psykologian tehtävä ei ole luoda moraalisia normeja oikealle ja terveelle parisuhteelle. Mutta tekee mieli spekuloida, että kovin äärimmäiset ja yksipuoliset moodit eivät ole ehkä ihanteellisia. Jos pariskunta on koko elämänsä sarvenkalistelumoodissa, se kuulostaa raskaalta ja yksinäiseltä – aina pitäisi olla kiinnostava ja jännittävä ja seksikäs, eikä omia kipeitä ja säälittäviä asioitaan voisi koskaan jakaa. Toisaalta jos pariskunta on koko ajan kiintymysmoodissa toisiaan kohtaan, jokin jännite helposti katoaa. Lisäksi kiintymysmoodi on todennäköisemmin aina päällä, jos toinen kumppaneista on aina heikoilla ja avun tarpeessa. Hoivan kautta voi syntyä monimutkaisia ja salakavalia valtasuhteita.

Parisuhdemoodia meillä ja muualla

Spekuloin lisää: luulen keskivertoisen parisuhteen etenevän niin, että tutustumisvaiheessa sarvenkalistelumoodi on hallitseva ja molemmat pyrkivät olemaan viehättäviä ja kiinnostavia. Mukana on paljon opittua, mutta taustalla hyrräävät hormonit ja vaistot tuovat tilanteen perusvirityksen. Seurustelu-, parisuhde- ja vanhemmuusaikana kiintymysmoodi on hallitseva, mutta sarvenkalistelumoodi säilyy silti taustalla ja pariskunta piipahtelee siinä ajoittain: hellien ja ymmärtävien katseiden lisäksi kaipaamme rakkaaltamme myös ihailevia katseita. Haluamme myös katsoa ihaillen, emme vain hellästi.

Enkä herkeä spekuloimasta vieläkään, vaan tuon näyttämölle Eriksonin teorian. Hänen mukaansa nuoruudessa luodaan identiteetti – minäkäsityksen ja arvomaailman ydin. Läheisyyden ja parisuhteen kriisi tulee vasta tämän jälkeen. Niinpä kun olen sarvenkalistelumoodissa, en halua tuoda esille millaisia hyviä puoliani tahansa. Haluan, että kumppanini pitää, ihailee, arvostaa juuri niitä hyviä puoliani, joista olen rakentanut identiteettiäni. Ihailu, joka osuu ohi identiteettini ydinpalikoista ei maistu ollenkaan yhtä hyvältä kuin identiteettiin osuva ihailu. Eriksonilaisessa läheisyyden kriisissä lienee kuitenkin tärkeämpää siirtymä kiintymyksen hallitsemaan moodiin – aito läheisyys syntyy siitä, että näytän myös sisäisen luuserini ja sekin tulee hyväksytyksi. Jos olen saanut sarvenkalistelumoodissa kyllin ihalua identiteettini ydinasioille ja kiintymysmoodissa hyväksyntää heikkouksilleni, minäprojektini rauhoittuu. Minulla on äkkiä energiaa kiinnostua maailmasta (työelämä, kunnallispolitiikka yms) ja parisuhteessa on henkistä tilaa lapsellekin.

Päästin LuPsy –blogini tässä laukalle ja annoin spekulaatiolle vallan. Niinpä väärinkäsitysten estämiseksi pari tarkennusta. Erikson ei liitä teoriaansa mitään evolutiivisia moodeja – tuo teorioiden villi yhdistely ”sarvienkalistelumoodi”-termeineen oli minua. Toisaalta minä en halua luoda Eriksonin sinänsä hienosta teoriasta moraalinormia, miten ihmisten parisuhteen pitäisi kehittyä. Se on jokaisen pariskunnan oma asia, eikä erilaisten ja toisinaan pakonsanelemien ratkaisujen paheksuminen kuulu minusta psykologian tehtäviin. Ei sillä, että Eriksonkaan välttämättä olisi niin tehnyt. 

KIINTYMYSSUHDE

En toista tässä kiintymyssuhteen perusasioita (Harlow, Bowlby, vierastilanne-menetelmä), sillä ne kerrotaan oppikirjoissa aivan erinomaisesti. Kerron henkilö-kohtaisemman tarinan, joka havainnollistaa, että kyse on myös etologisesta teoriasta. Se ei koske vain ihmisiä, vaan monia muitakin nisäkkäitä.

Syksy oli taittumassa talveen, kun pihamaallamme alkoi pyöriä kiltti ja kovin nälkäisen oloinen musta kissa. Huolestuimme, otimme kissasta kuvan ja laitoimme lähiseutujen kauppoihin. Parin päivän päästä saimme soiton. Kissan nimi oli Pekka ja hänet oli hylätty juuri talven alla. Niinpä uskalsimme päästää Pekan sisälle ja hän adoptoi meidät vanhemmikseen.

Pekka oli jo tuolloin ihmisrakas kissa. Ehkä kuukausien irtolaiselämä selitti sen, että hän oli alussa kuitenkin säikky ja varuillaan - yhä vieläkin hän karkaa alakertaan sängyn alle, jos joku soittaa ovikelloa. (Hän on muuten  "hän", ei "se", laitan kielipoliisit rautoihin, jos koittavat muuttaa). Kissakirjoista luin, että kissojen sosiaalisuudessa on synnynnäisiä, geneettisiä eroja. Tämän lisäksi vaikuttaa voimakkaasti kissan lapsuus: jos kissa saa ensimmäisten elinkuukausiensa aikana kokemuksia ystävällisistä lajikumppaneista ja ihmisistä, kissasta kehittyy kissojen mittapuulla varsin sosiaalinen. Kissan kiintymys kohdistuu usein ihmiseen, jonka kanssa se on viettänyt lapsuuttaan. Erilaiset kriisit voivat kuitenkin käynnistää kiintymyskäyttäytymisen aikuisellakin kissalla - tekee mieleni nähdä tämä meidän Pekassa. Hylätyksi tulo ja alkavan talven kylmyys tavallaan avasi tarpeen ja mahdollisuuden kiintyä uudestaan. Tällä kertaa meihin.

Me kissa- ja koiraihmiset lienemme yleensä höpsähtäneitä ja ylitulkitsemme lemmikkimme käytöstä aivan liikaa. Mutta siltikin, mitä tuumaatte tästä: Pekka oli ollut meillä noin puoli vuotta, oli kesä ja halusimme vaimoni kanssa tehdä lyhyen yhteisen retken. Olimme poissa kaksi päivää ja yhden yön. Olimme palkanneet siskoni pojan kissavahdiksi. Hän hoiti hommansa hyvin ja Pekan lautasella oli paljon herkkuja. Silti Pekan reaktio "karkaamiseemme" oli... no ainakin hellyttävä. Kissavahtimme kertoi, että meitä oli toistuvasti etsitty, eikä Pekka ollut tahtonut uskaltautua sisälle. Kun sitten saavuimme takaisin, meille nau´uttiin minuuttitolkulla, päätä puskettiin kissojen tapaan, mutta erityisen intohimoisesti - ja seuraavat kaksi päivää Pekka seurasi meitä ennennäkemättömän tarkasti paikasta toiseen, kuin vahtien, ettemme enää karkaa. Oli vaikeaa välttyä tulkinnalta, että hylätyksin tulemisen trauma oli jossakin taustalla. Vähitellen paluumme rauhoitti hänet, ja hän uskalsi tehdä omia retkiään kuin ennenkin. Kiintymyssuhdeteorian opetuksia - olen rohkea ja utelias, kunhan hoivan antaja on jossakin lähettyvillä.

Kiintymyssuhdeteorian mukaan ihmisillä ensimmäinen vuosi on tärkeää aikaa kiintymyksen kehittymiselle. Kiintymys on ensimmäisiä asioita, joita elämässämme opimme. Perusidea on yksinkertainen ja puhutteleva. Kiintymystä ei tarvitse ansaita olemalla erinomainen. Se syntyy toistuvasta vuorovaikutuksesta. Koin tämän itse. Alkujaan vaimoni halusi kissaa, mutta minä olin vastaan, koska uskoin olevani allerginen (lievästi olenkin, mutta hoituu allergialääkettä popsimalla). Kuten kuvista näkyy, Pekka on suloinen ja kaunis, mutta olin toki nähnyt kuvia suloisista kissoista aiemminkin. Ne olivat kuitenkin vain kivoja kuvia, eivät sen enempää. Kiintymys syntyi vähitellen, toistuvista kohtaamisista. Tietenkin myös siitä, että Pekka selvästi tarvitsee meitä.

Vaihdan hetkeksi ihmisiin. Kun isäni kuoli, olin aluksi aivan turta. Kun suru lopulta tuli, se oli yllättävän rajua. Emme kuitenkaan olleet kovin läheisiä isän kanssa, emme tehneet asioita yhdessä tai käyneet pitkiä keskusteluja. Kiintymys ei vaadi henkistä läheisyyttä, sielunveljeyttä... Kiiintymys syntyy siitä, että on paljon toisen kanssa tekemisissä, ja varsinkin jos on toisen kanssa tekemisissä lapsena. Väkivalta, katkeruus tms. voivat joskus pilata kiintymyksen, mutta kiintymyksen syntyyn ei tarvita mitään kovin kummoista. Olin tottunut siihen, että isä on olemassa, ja hän ilmaisee kiintymystään kuljettamalla minua junalle. Kun autolla ajo ei häneltä enää sujunut, ja menin junalle taksilla, näin hänen hahmonsa katsomassa lähtöäni ikkunasta. Tuo näky melkein särki sydämen - niin paljon molemminpuolista kiintymystä tiivistyi niin yksinkertaiseen asiaan kuin junalle kuskaamiseen. Kiintymys luo sisältöä kovin pieniin ja tavallisiin asioihin. Haluaisin elää maalmassa, jossa isä aina voisi istuskella talon päädyssä tuijottelemassa auringonlaskua ja särräilemässä maailman menoa. Kiintymykseen ei tarvita järkisyitä. Se on taito, jonka opimme vauvoina.

Vaan mitä jos tuota taitoa ei oppisikaan? Kuvittelen, että se muistuttaisi seuraavaa tilannetta: Sinulla on miljoona ihailijaa, mutta he kaikki ovat täysin vastenmielisiä tapauksia. Miljoona vastenmielistä fania on enemmän taakka kuin onni. Samaan aikaan yksikin ihana ihminen, joka välittää sinusta, voi muuttaa maailmasi. Kykysi pitää ihmisiä, kissoja (ja myönnetään jopa koiria) rakkaina, on mielenterveyden kivijalka. Kun Pekka puskee päätään jalkaani vasten, koen saavani lahjan. Ilman kykyä kiintyä, koko tapahtuma olisi vain joutavaa ajanhukkaa. Luulen, että narsisteiksi nimitellyt ihmiset kärsivät tästä - he kaipaavat tunnustusta, mutta tunnustus ilman kiintymystä ei tyydytä. Se on kuin joisi suolavettä janoonsa.

PS. Vinkki eläinten maailmasta kiinnostuneille - Helena Telkänrannan kirja "Millaista on olla eläin" on aivan erinomainen.