TERAPIAT JA SYVÄLLISYYS, MIKSI PSYKOLOGIAAN PITÄÄ PETTYÄ HIUKAN, OSA 3

Kun lähdin opiskelemaan psykologiaa, halusin vastauksia isoihin kysymyksiin. Mikä on elämän tarkoitus, miten voisin olla onnellinen, voiko minua rakastaa...? Löysin itseni opiskelemassa silmän rakennetta, tapoja tunnistaa LUKI-häiriö varhain ja sitä, miten ruumiinlämpötilan homeostaattinen säätely toimii. Psykologiatiede ei ole syvällistä. Ei se ole pinnallistakaan, se on ... arkista. Syvällisyyttä olen löytänyt paljon enemmän taiteesta - erityisesti kirjallisuudesta, elokuvista ja musiikista. 

"Mutta kliininen psykologia, terapiat... kai ne nyt sentään ovat syvällisiä. " Kyllä, mutta eri tavalla kuin kuvittelin. Terapiamaailman syvällisyys ei ole mitenkään erityisen älyllistä. Terapeutit voivat toki tehdä oivaltavia huomioita ja kysymyksiä, mutta terapian syvällisyys ui enemmän tunteiden kuin järjen meressä. Kun kävin terapiassa, yritin muutaman kerran päteä ja tehdä vaikutusta terapeuttiini selittämällä elämääni lukemieni psykodynaamisten  kirjojen avulla. Terapeuttini oli saanut nimenomaan psykodynaamisen koulutuksen, mutta hän ei ollut ollenkaan vaikuttunut selityksistäni, pikemmin kiusaantunut. Hyvä niin, se olisi ollut virhepolku, teoreettiset selitykset tuskin paljoa parantavat ihmistä. 

Terapeuttini syvällisyys oli toisenlaista. Kerran hän esimerkiksi sanoi, että kokee yhdeksi tärkeimmistä tehtävistään tuottaa siedettävissä olevia pettymyksiä. En muista, millaiseen keskusteluun tuo liittyi, mutta ajatus jäi mieleeni ja siitä tuli tärkeä. Kun olin sietämättömän pettynyt itseeni ja maailmaan, lohduttautuin monenlaisilla suuruus- ja täydellisyysfantasioilla. Terapeuttini ei kuitenkaan edes yrittänyt  opettaa konsteja, joilla voisin kokea täydellisyyttä arjessani. Sen sijaan hän halusi tarjota siedettävissä olevia pettymyksiä, sellaisia, joissa kunnioitus ja arvostus eivät katkea, mutta joudun silti myös pettymään. Terapia oli turvallinen paikka opetella sitä, että vaikka ihmiset eivät ole olemassa minua varten, se ei silti yleensä tarkoita hylätyksi tulemista. En tiedä voiko tuota ajatusta pitää kovin syvällisenä, mutta kokemus oli sitä. Kyse ei ollut yksittäisestä oivalluksesta, vaan enemmän toistojen myötä syntyneestä taidosta säilyttää usko hyvään, vaikka maailma tarjoaa ihan eri asioita, mitä minä tilasin.  

Syvällisyys, mitä terapia tarjosi, ei ollut sellaista mitä tilasin. Se oli arkisempaa ja ... parempaa. 

PS. Kuvat on tehty tekoäly Midjourneyllä. 

MITEN TULET SAAMAAN TYÖPAIKKASI JA MIKSI PSYKOLOGIAAN PITÄÄ PETTYÄ HIUKAN, OSA 2.

Et ole superahkera etkä patalaiska, vaan olet vähän sitä sun tätä, riippuen asiasta ja hiukan päivästäkin. Et luultavasti ole myöskään ole lahjakas tai lahjaton, vaan vähän sitä sun tätä, taaskin asiasta riippuen... 

Ihminen on sitä sun tätä ja se on psykologia-tieteelle ongelma. Ei ole kaiken vaivan arvoista tehdä huolellisia tutkimuksia, jos tulokseksi saadaan vain, että vähän kaikella on hiukan väliä, mutta mistään ei voi sanoa mitään selkeää. 

Psykologian pitää löytää ilmiöt, jotka ovat merkittäviä, tärkeämpiä kuin useammat muut asiat. Esimerkiksi pystyvyysuskomukset ovat tällaisia. Jos uskon oppivani vaikkapa soittamaan kitaraa, olen innostuneempi opiskelemaan kitaransoittoa kuin, jos uskon olevani tuomittu olemaan surkea kitaristi. Usko mahdollisuuksiini auttaa keskittymään soittamiseen paremmin, kun en koko ajan tuskaile itse-epäilyjeni kanssa. Lisäksi kestän epäonnistumisia ja hankaluuksia hyvin, jos uskon selviäväni niistä. Jos uskon oppivani soittamaan kitaraa, mutta en usko oppivani pelamaan kovin hyvin jalkapalloa, on aika selvää, kumpaa haluan harrastaa. 

Mutta taaskaan psykologiaa ei voi ymmärtää, ellei ensin pety siihen. Ilman terveellistä pettymystä päätyy helposti self-help oppaiden tai positiivisuusgurujen "voimauttamissirkukseen", jossa uskotellaan, että ihmisen itseluottamusta voisi noin vain kohentaa nopeasti ja suorastaan teollisessa mittakaavassa: Koitetaan järjestää ihmisille onnistumisen kokemuksia, kehuja, vakuutellaan ihmiselle tämän erinomaisuutta ja kerrotaan innostavia tarinoita altavastaajista, jotka yrittivät sitkeästi ja sen jälkeen onnistuivat aivan mielettömän hienosti. Joku oikeasti hyötyy tällaisesta, mutta toinen alkaa odottaa liian paljon liian nopeasti ja pettyy. Kolmas kuulee kannustuksen vaatimuksena - vain onnistuminen on sallittua. Neljäs ylpistyy ja alkaa vaatia itselleen perusteettomia etuja ja kieltäytyy ottamasta minkäänlaista kriittistä palautetta. Innostava tarina tyypistä, joka pääsi vaikeuksistaan huolimatta voittoon, rohkaisee yhtä, "jos tuo onnistui, minäkin voin onnistua." Mutta toista sama tarina lannistaa: "kaikki luuseritkin pystyvät nousemaan voittajiksi, minä vain olen se luuserien luuseri, jolta mikään ei onnistu." Olemme palanneet "asiat on vähän sitä-sun-tätä" -maailmaan. Vaikka aidosti myönteiset pystyvyysuskomukset ovat ilman muuta hyödyllisiä, ei ole ollenkaan yhtä selvää, miten pystyvyysuskomuksiaan voisi muuttaa. 

Eivätkä ne pettymykset tähän lopu. Kuvitellaan, että olet kärsinyt itse-epäilyistä ja epävarmuuksista. Lopulta joku hyvää tarkoittava taho saa "voimautettua" sinut, saat itseluottamuksesi, keskittymiskykyksi ja motivaatiosi takaisin. Menestyt opinnoissasi ja sinusta tehdään voimauttava juttu mielenterveyshenkiselle sivustolle. Siitä tykätään ja sitä jaetaan runsaasti. Hyvä. Mutta saatko töitä?  

Kuvitellaan, että olet hakenut mieluista työpaikkaa ja loppusuoralla teitä on kolme hakijaa. Kuten tavallista, kukaan ei ole ylivoimainen, vaan jokainen on omalla tavallaan muita vahvempi. Sinä olet panostanut pystyvyysuskomuksiin, käyttäydyt juuri sopivan itsevarmasti ja luontevasti, olet motivoitunut ja annat itsestäsi erittäin hyvän vaikutelman. Voitat näissä suhteissa kilpailijasi. Mutta kilpailija ykkönen on panostanut osaamiseen. Hän kouluttautunut hieman pidemmälle kuin sinä ja osaa aavistuksen verran paremmin työssä vaadittavat asiat. Haastattelussa hän kuitenkin hermoilee ja osa valitsijoista alkaa miettiä, mikä on hänen paineensietokykynsä. Kilpailijasi numero kaksi taas on suunnilleen yhtä pätevä kuin sinä, mutta hän on sosiaalisesti taitavin, hän huomioi parhaiten muut ihmiset ja osoittaa eniten kiinnostusta työpaikkaa kohtaan. Työpaikan ilmapiirin kannalta hän olisi paras valinta. 

Kuka teistä saa työn? Se voisi mennä vaikka näin. Valitsijoita on kolme ja heistä A on järkähtämätön, hän äänestää joka tapauksessa sitä, jolla on paras pätevyys. B puolestaan miettii sinun ja sosiaalisesti lahjakkaimman väliltä. C miettii sinun ja asiatasolla pätevimmän väliltä. Jos A puhuu ensin ja painottaa muodollista pätevyyttä, C saattaa ajatella, että sinulla ei ole mahdollisuuksia, eikä kerro, että piti sinua parhaana vaihtoehtona. Sen sijaan hän liittoutuu A:n kanssa, jotta edes toinen hänen kannattamistaan vaihtoehdoista valitaan. Hermostunut, mutta muodollisesti pätevin saa tällöin työn äänin 2-1. Jos taas C puhuu ensin ja kertoo miettivänsä sinun ja muodollisesti pätevimmän puolesta, tällöin B voi ratkaista asian asettumalla sinun puolellesi, vaikka olisikin pitänyt enemmän sosiaalisesti lahjakkaimmasta vaihtoehdosta. Tällöin sinut valitaan äänin 2-1.  Esimerkki oli yksinkertaistus. Oikeassa elämässä olisi merkitystä silläkin, miten A, B ja C suhtautuvat toisiinsa. B saattaa esimerkiksi vastustaa kaikkea mitä A ehdottaa, onpa se mitä hyvänsä.  Tai A:lla voi olla eniten valtaa, jolloin hänen kanssaan pyritään olemaan samaa mieltä. Valitsijoiden verensokeri, kiireet, kotimurheet ja ties mitkä asiat voivat vaikuttaa. Aika monet työpaikat saadaan suhteilla tai sillä, että ollaan tavalla tai toisella tuttuja valitsijoille. "Asiat on vähän sitä sun tätä" - maailma loputtomine muuttujineen näyttää taas voimansa.  

Psykologiaan pitää pettyä kuitenkin vain hiukan. Pystyvyysuskomuksia ei yleensä voi noin vain temppuilla paremmiksi, mutta kyllä niihin melkein aina voi vähän vaikuttaa, varsinkin pitkällä aikavälillä. Ja vaikka itseluottamus ei avaa sinulle kaikkia ovia, niin kyllä se aika monia ovia avaa, varsinkin, kun se auttaa sinua hankkimaan myös motivaatiota, keskittymiskykyä ja sitkeyttä. 

Yksittäisissä tapauksissa tulokset voivat johtua vähän mistä vain. Hieman samoin kuin yksittäisessä tikanheitossa tumpelo voi saada joskus kympin ja mestari osua vain ysiin. Jos tikkaa heitetään sata kertaa, mestarin ero tumpeloon näkyy jo selvästi. Niinpä esimerkkimme kaikki hieman eri tavoin pätevät hakijat saavat todennäköisesti jossakin vaiheessa kelpo työn (jos eivät elä erityisen epäreilussa ja sortavassa yhteiskunnassa tai erityisen pitkäkestoisen laman aikana tai toimi alalla, jossa on pitkäkestoista työvoiman ylitarjontaa): koulutus, pystyvyysuskomukset ja sosiaaliset taidot ovat kaikki isoja asioita ja niiden merkitys alkaa näkyä, kun "heittää tikkaa" tarpeeksi monta kertaa. 

Yksittäiset voitot ja tappiot - niissä on kysymys vähän siitä sun tästä, eikä niistä voi päätellä oikeastaan paljon mitään. Yksittäinen onnistuminen ei - paitsi ehkä jossakin poikkeustapauksissa - nosta merkittävästi eikä varsinkaan pitkäkestoisesti itseluottamusta. Yksittäinen tappio ei todista kelvottomuudesta, eikä sitä siksi pitäisi ottaa kovin raskaasti. Helpommin sanottu kuin tehty. Tiedetään, mutta tekopyhistä neuvoista on syytä tehdä oma postauksensa.

 

(PS. Kuvitus tehty tekoäly Midjourneyn avulla)

PIIRRETEORIAT, MIKSI PSYKOLOGIAAN KUULUU PETTYÄ HIUKAN, OSA 1.

Olen psykologi ja arvostan alaani. Silti ajattelen, että psykologiaan kuuluu hiukan pettyä. Tämä johtuu siitä, että moni odottaa psykologialta liikoja. Ensimmäisenä esimerkkinä tästä piirreteoriat ja persoonallisuustestit. 

Jos olisit peruna, millainen peruna 
olisit?

Netissä on "hassun hauskoja" persoonallisuustestejä. Millainen pizza olisit? Mihin Tylypahkan tupaan kuuluisit? Nämä ymmärretään viihteeksi, silti niistäkin innostutaan. Myers-Briggs testi on astetta vakavampi ja siinä käytetään samantapaisia kysymyksiä kuin oikeissa psykologisissa testeissä. Testituloksia jaetaan somessa eräänlaisina identiteetti-julistuksina:  "olen INTJ" tarkoittaa hieman samaa kuin "olen liberaali", "olen maalainen", "olen tappara-fani".  Ne ovat eräänlaisia leimoja, joita ihminen haluaa itselleen antaa, tapoja määritellä itsensä.  

kuvat Midjourney tekoäly

Monet psykologit - minä mukaan lukien - suhtautuvat Myers-Briggs testiin kiusaantuneesti. Ilmeisin ongelma on se, että testi jakaa ihmiset kömpelösti aina kahtia. Olet joko introvertti tai ekstrovertti. Testitulos tosin antaa prosenttilukeman siitä, kuinka intro- tai ekstrovertti olet, mutta itse testitulos leimaa sinut jommaksi kummaksi, olet joko I tai E. Tämä on yhtä tyhmää kuin jakaa ihmiset lyhyisiin ja pitkiin. Jos olet 178 senttiä pitkä mies, olet pitkä. Mutta jos olet 177 senttiä pitkä mies, oletkin lyhyt. Eihän se näin mene. Vaikka on olemassa poikkeuksellisen lyhyitä ja pitkiä, valtaosa meistä on keskimittaisia. Sama pätee piirteisiin, ja nyt tulee ensimmäinen pettymys: On vaikea tuulettaa tai juhlia tulosta, jonka mukaan olen keskimittainen, keskiälykäs, keskiekstrovertti jne.  Ei siitä saa edes hyvää itseironista vitsiä: olen hankala ihminen, koska olen keskitunnollinen keskiekstrovertti. Ei toimi. 

"Mutta minä niin selvästi tunnistin itseni niistä muutamista kysymyksistä! En varmasti ole tässä suhteessa keskiverto!" Ehkä et ole. Todennäköisempää kuitenkin on, että jotkut kysymykset nostivat mieleesi voimakkaita muistoja ja ohjasivat vastauksiasi liikaa. Otetaan esimerkiksi kysymys: "Minun on vaikea tutustua uusiin ihmisiin." Kun kaivelen muistojani, on ollut aikoja ja tilanteita, jolloin tuo on ollut ehdottamasti totta. On silti tullut koettua aikoja ja tilanteita, joissa tuo on ollut ehdottomasti väärin. Riippuu siis tilanteista ja ihmisistä. Olenko jämäkkä? Riippuu asiasta ja ihmisistä. Olenko huolellinen - riippuu asiasta. Jos vastaan olevani jämäkkä, saatan muistella tilannetta, jossa olen ollut poikkeuksellisen rohkea ja vahva. Muisto on jäänyt mieleen paremmin kuin monet arkiset tapahtumat, joissa en ole ollut lainkaan jämäkkä. 

On aika tulla toiseen pettymykseen. Otetaan tarkasteluun psykologien suosima Big Five tai NESTA-malli. Se on huolella laadittu, tieteen ihanteet täyttävä testi. Käytetyt kysymykset ovat hyväksi havaittuja ja tulosten tulkitsemiseen on hankittu paljon tietoa - vastauksiasi voidaan verrata mielekkäällä tavalla muiden ihmisten vastauksiin. Testituloksissa et saa pöhkön jyrkkiä luonnehdintoja vaan jotakin tällaista: olet hieman keskimääräistä tunnollisempi, hieman vähemmän esktrovertti kuin muut ikäisesi suomalaiset jne. Esimerkiksi minä olen luultavasti jonkin verran tunnollisempi kuin ikäiseni miehet keskimäärin, mutta jos haluat tietää, miten toimin eri tilanteissa, sinun pitäisi tietää, mistä asioista olen kiinnostunut. Olen tunnollinen asioissa, johin panostan ja tästä syystä erityisen huolimaton asioissa, joista en välitä. Piirteillä ei ole kovin paljon väliä asioissa, jotka ovat leimallisen tehtävä- ja tilannekohtaisia.

Psykologiaan kuuluu pettyä hiukan, mutta ei paljoa. Piirteitäkin kannattaa kaikesta huolimatta tutkia. Jos tutkitaan suurta joukkoa ihmisiä, tunnollisuus ennustaa kohtuullisesti, kenestä saa hyvän työntekijän, ekstroversio ja sovinnollisuus ennustavat aika hyvinkin sitä, millaista some-sisältöä ihminen haluaa kuluttaa jne. Akateeminen psykologia pyrkii löytämään yleisiä lainalaisuuksia, jotka pätevät useinmiten. Tässä psykologia pärjää ihan ok. 

Ihmisten halu lukea psykologiaa on kuitenkin usein henkilökohtainen: halu ymmärtää itseä ja läheisiä. Tässä akateeminen psykologia ja piirreteoriat aivan erityisesti epäonnistuvat, koska a) yksilön toimintaa selittää paljon enemmän muut asiat, esim. tilanne ja yksilön arvot ja muistot, b) useimmat meistä olemme piirteiltämme aika keskivertoja, joten piirteen selitysvoima ei ole kovin suuri, c) piirreteoriat perustuvat ihmisten arvioihin omasta itsestään - ei ole todennäköistä, että itsearvioon perustuva testi paljastaisi sinulle mitään kovin yllättävää sinusta. 

Psykologiasta kuuluu aluksi innostua, sitten pettyä ja lopulta innostua uudestaan, mutta nyt varovaisemmin. Matkan varrella kysymykset muuttuvat usein vähemmän henkilökohtaisiksi. "Olenko introvertti tai ekstrovertti" - on kysymys, johon ei useinkaan saa hyödyllistä vastausta. Sen sijaan "pitäisikö terveysvalistus olla erilaista ekstro- ja introverteille" on parempi: vastaus voi olla mielekäs. Piirreteoriatkin toimivat paremmin kun pyritään ymmärtämään ihmisjoukkoa, ei yksilöä. 

Luoko ihminen kulttuurinsa, vai kulttuuri ihmisen?

Olisiko kulttuurimme erilaista, jos ilmastomme olisi lämmin? Entä miten paljon elinkeinot vaikuttavat kulttuurieroihin? Ekologisen determinismin mukaan kulttuurierot syntyvät suorastaan väistämättömästi siitä, miten elanto hankitaan. Paimentolaisuus tuottaa erilaisen kulttuurin kuin kalastus tai maanviljely. Ideana on, että ihmiset voivat kokeilla kaikenlaista, mutta pitkällä aikavälillä menestyneiden kulttuurien on täytynyt päätyä tapoihin, jotka varmistivat eloonjäännin: Kulttuurinen käytäntö, joka takaa riittävän kalorien saannin voittaa pitkällä aikavalillä sellaisen tavan, joka jättää nälkäiseksi. 

Kuuluisa esimerkki tällaisesta ajattelusta on tarina metsästäjäkeräilijöistä ja maanviljelijöistä. Logiikka menee suurin piirtein näin: Metsästäjä-keräilijöiden yhteisöt olivat pieniä ja epämuodollisia, eikä niissä tarvittu tiukkoja hierarkioita. Asiat muuttuivat vasta, kun alettiin viljellä maata. Maata muokannut ihminen halusi tietenkin myös korjata sadon - syntyi tarve omistusoikeuteen ja sen säätelyyn, jopa lainsäädäntöön. Vähitellen maanviljelystä tuli niin tehokas tapa ruokkia ihmisiä, ettei kaikkien tarvinnut enää osallistua siihen. Osa ihmisistä saattoi erikoistua kaupunkien ammatteihin, samalla yhteisöt kasvoivat ja tulivat monimutkaisiksi. Alettiin tarvita keskushallintoa, jota kuninkaat, papisto ja  monenlaiset virkamiehet tarjosivat. Hierarkiat olivat syntyneet. Historijoitsija Harari vie kirjassaan Sapiens ajatuksen niin pitkälle, että hän väittää vehnän, riisin ja perunan kesyttäneen ihmisen. Ei siis niin, että ihminen olisi kesyttänyt kasvit, vaan kasvit ottivat ihmisen "orjakseen" tuottamaan loputtomasti viljelykasveja. Ihminen olisi myös hävinnyt tuossa kaupassa - maanviljely olisi ajanut ihmisen väistämättä kohti suuria kaupunkeja ja valtioita, epätasa-arvoa ja tyrannimaisia kuninkaita. 

Looginen ja viihdyttävä tarina. Mutta jos Graeberin ja Wengrowen (2021) kirjaa the Dawn of everything on uskominen, kyse on vain tarinasta eivätkä historialliset aineistot tue sitä. Arkeologiset todisteet viittaavat siihen, että maanviljelys "keksittiin" monta kertaa ja siitä myös luovuttiin monesti - mitään väistämätöntä pakkoa ei ollut. Keskeistä Graeberin ja Wengrowen ajattelulle onkin, että he näkevät ihmisen varsin poliittisena olentona, joka tekee valintoja. He vyöryttävät esimerkkejä, joissa vierakkäisillä alueilla, samankaltaisissa olosuhteissa kulttuureista on kehittynyt täysin erilaisia. Esimerkiksi Alaskan athabascaheimo kieltäytyi omaksumasta inuiitien kajakkeja, vaikka ne olivat verrattomasti parempia kuin athabascalaisten kömpelöt veneet. Vastaavasti iniuutit kieltäytyivät omaksumasta athabascalaisten mainioita lumikenkiä. Tarve korostaa sitä, että ollaan erilaisia kuin naapurit saattaa estää hyvienkin vaikutteiden omaksumista. Joskus taas voidaan omaksua vaikutteita mieluustikin - jos ne tulevat sopivilta tahoilta. 

Kulttuurissa on kyse usein identiteetin tarpeesta. Muinaisessa Kreikassa ateenalaiset halusivat olla erilaisia kuin spartalaiset, ja päinvastoin; niinpä Ateenasta tuli koko ajan kosmopoliittisempi ja demokraattisempi kun taas Spartasta tuli koko ajan muukalaiskammoisempi ja hierarkisempi. Amerikassa Yurok -intiaanit halusivat olla vaatimattomia, itsenäisiä ja säästäväisiä, naapurit Kwakiut-intiaanit olivat taas hyvin hierarkisia ja päälliköt varmistivat itselleen liittolaisia ja alaisia hullun anteliailla ja mielipuolisuuteen asti hillittömillä juhlilla. 

Graeberin ja Wengrowen käsittelyssä kulttuureja ei aina ole helppo jakaa hierarkisiin ja tasa-arvoisiin. Heidän mukaansa koko kysymys siitä, milloin epätasa-arvo alkoi, on harhaanjohtava ja väärä kysymys. Se pitää sisällään myytin metsästäjä-keräilijöiden "alkuonnellasta", eräänlaisesta paratiisista, joka menetettiin maanviljelyn takia. Kuitenkin on runsaasti aineistoa siitä, että hierarkioita ja epätasa-arvoa on ollut metsästäjäkeräilijöilläkin. Toisaalta maanviljelys ei mitenkään automaattisesti tuottanut jyrkkiä hierarkioita. Elinkeinosta riippumatta oli mahdollista valita. Graeberin ja Wengrowen mukaan onkin parempi kysymys ihmetellä sitä, missä vaiheessa kulttuurimme on "jämähtänyt", ja tajumme mahdollisuudesta valita toisin on hämärtynyt. 

Yksi mielenkiintoinen ajatus on, että kulttuureissa on ollut nykyistä enemmän vuodenaikaisvaihtelua. Sama kulttuuri on voinut olla jyrkän hierarkinen osan vuotta, kun ruokaa on saalistettu sotilaallisen kurinalaisissa pienryhmissä. Vuodenajan vaihtuessa retkiltä on palattu pysyviin asumuksiin ja hierarkiat on purettu - riehakkaissa juhlissa on eletty lähes anarkistisesti. Ihmisellä on voinut olla jopa eri nimi eri vuodenaikoina. Kulttuuri on ollut hierarkinen ja anarkistinen - vuodenajasta riippuen. Moinen vaihtelu on herkistänyt ihmisiä tajuamaan, että vaihtoehtoja on.  

Kukaan gorilla ei - luultavasti - pilkkaa lauman suurinta gorillaa, kun tämä takoo rintaansa. Ihmiset taas vitsailevat mahtailijoiden kustannuksella jatkuvasti ja jotakuinkin kaikissa kulttuureissa. Ihminen kehittää keinoja vahtia valtaa, neuvotella säännöistä ja ihanteista... siis politikoida. Ihminen ei ole tuomittu kaikkien sotaan kaikkia vastaan, mutta ihminen ei ole myöskään suloisen viaton luonnonlapsi. Ihminen on poliittinen eläin, joka tekee niin hyviä kuin huonoja päätöksiä. Graeberin ja Wengrowen - epäilemättä hiukan epätasaisen - kirjan tärkeä sanoma on, ettei kulttuuri ole sen enempää ihmisluonnon geenien vääjämätön tulos kuin tuotantorakenteiden tai elinkeinojenkaan sanelema. Toki ne kaikki jotakin vaikuttavat, mutta ihmisellä on keinonsa tehdä valintoja, löytää vaihtoehtoja. Niitä keinoja ei kannata jättää vain mahtailijoiden käytettäviksi. 

Kirottu valliralli

 

Liisa ihmemaassa kirjassa esitellään valliralli, jossa jokainen alkoi juosta, milloin mieli teki ja lakkasi juoksemasta, kun ei enää viitsinyt juosta. Kun Dodo lopulta huusi, ”Valliralli on päättynyt”, kaikki kysyivät häneltä, ”kuka voitti”. Se oli kiperä kysymys, ja vasta pitkään mietittyään Dodo keksi vastauksen: ”Kaikki ovat voittaneet ja kaikkien pitää saada palkinto.”

Tarina kuulostaa jotenkin tutulta. Elämme kulttuurissa, jossa kehutaan paljon. Ihmiset saavat SOMEssa valtavat määrät tykkäyksiä, vanhemmat kehuvat ja kannustavat lapsiaan, opettajat yrittävät muotoilla palautteitaan positiivisiksi. Kaiken tämän positiivisuuden keskellä elää valtava määrä pahoinvoivia ihmisiä. Osa heistä on tämän positiivisen maailman ulkopuolella, ja joutuvat ottamaan vastaan paljon mitätöintiä ja haukkumisia. Yllättävän moni itsestään epävarma elää kuitenkin kehujen ja kannustamisen ympäröimänä. Epäilevätkö he itseään kehuista huolimatta vai kehujen takia?

Aina yhtä epäluotettava maalaisjärki houkuttelee meitä ajattelemaan, että itsetunto ja pystyvyysuskomukset syntyisivät suoraviivaisesti kehuista ja onnistumisista. Sama patologisesti valehteleva maalaisjärki kehottaa vanhempia kehumaan lapsiaan, jotta näille kehittyisi hyvä itsetunto ja itseluottamus. Yhä useampi aikuinen muuttuu Dodoksi, ja lapset oppivat tunnistamaan, ”milloin Dodo puhuu”, eli milloin kehujen/palkintojen jakaja ei tiedä eikä välitä siitä, mitä oikeasti on tapahtunut. Hän vain suorittaa tehtävänsä jakamalla palkintoja mielivaltaisesti. Kun kaikki ovat voittaneet, vallirallin mitaleilla ei ole mitään arvoa. Valliralliprenikat ovat valheita, jotka kannustavat vain kysymään, olenko sittenkään kovin hyvä.

Kehujen perusongelma on tämä: ihminen tarvitsee kehuja ja tukea eniten silloin, kun hän epäonnistuu ja on surkea. Silloin saadut kehut ovat kuitenkin melkein poikkeuksetta ”Dodon puhetta”, jota kukaan ei usko.

Carol Dweckin kuuluisa ratkaisu tähän pulmaan on kehua oppimisesta, ei lahjakkuudesta tai valmiista osaamisesta. Vallirallin sijaista jokainen kilpailee omaa edellistä aikaansa vastaan. Tällöin on mahdollista havaita kehittymistä. Hyvä idea, ja toimiikin joskus. Porukan hitainkin voi kehittyä. Valitettavasti hän kuitenkin yleensä tietää olevansa porukan hitain, eikä siksi ole kovin innostunut. Takamatka voi olla liian iso.

En voikaan välttyä ajatukselta, että itsetunnon ja pystyvyysuskomusten osalta on jääty aivan liikaa kiinni kehuihin. Uskon, että on paljon voimakkaampia asioita, joita vain ei huomata. Tässä vain muutama, jotka tulivat nopeasti mieleen:

1)   Saanko vastuuta, luotetaanko minuun. Valheellisia kehuja enemmän itseätuntoani kasvattaa se, jos minulle annetaan vastuuta. Tämä ei ole valliralli, tätä ei voi suorittaa mekaanisesti ja todellisesta tekemisestäni kiinnostumatta - vastuuta voi antaa vain, jos ansaitsen tuon luottamuksen.  

2)   Kysytäänkö mielipidettäni. Useimmat meistä kokevat arvostuksen osoituksena, jos mielipidettämme kysytään ja siihen aidosti reagoidaan. Tämä on omiaan myös viemään ajatukset pois siitä myytistä, että kaikki olisi kilpailua. Sisäinen Dodomme haluaa suorittaa kaiken mekaanisesti, joten se laatisi kyselyn, jonka tulos on riittävän epämääräinen, jotta voidaan julistaa tuo kaiken ajattelun lopettava lopputulos – "kaikki ovat voittaneet ja ansaitsevat mitalin". Aidossa vuorovaikutuksessa ei ole kyse tästä, vaan vastauksesta ollaan oikeasti kiinnostuneita.

3)   Saanko kokemuksia siitä, miten asiat muuttuvat. Lähden hieman kaukaa – ilman omanikäistä leikkikaveria kasvaneet kultahamsterit suhtautuivat aikuisena tappioihin kovin raskaasti – lopullisina tuomioina alemmuudesta. Nahistelu ikätoverin kanssa voi parantaa itsetuntoa ja pystyvyysuskomuksia, koska ne tuottavat vakaumuksen, että voitot ja tappiot eivät ole pysyviä – välillä Hinku jahtaa Vinkua, välillä taas Vinku Hinkua. Sen minkä oppii sadoissa leikeissä lapsena, osaa paremmin aikuisena tosipaikan tullen. Sisäinen Dodomme opettaisi tämänkin suorittamalla – aikuinen pelaisi lapsen kanssa shakkia ja antaisi tämän voittaa joka toisella kerralla. Ei ole sama asia, vähänkin isompi lapsi tunnistaa tuosta tilanteesta Dodon huudon ”kaikki ovat voittaneet vuorollaan ja ansaitsevan palkinnon”.

 Voinko olla osa jotakin suurempaa. Jos kaikessa ei olekaan kysymys minusta ja omasta erinomaisuudestani, voin suhtautua tappioihini rauhallisemmin. Tappiot ja epäonnistumiset eivät tee minusta arvotonta, jos tavoittelen jotakin moraalisesti arvokasta. Silloin en ole häviön hetkellä luuseri vaan traaginen sankari. Eino Leino sanoo sen paremmin kuin minä:

Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä, –

vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
tietäen, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella?

Ole minulle sensori!

Syksy 2022, tehtävä 6. Valitse yksi kuvaajissa esitetyistä mielenterveyshäiriöistä ja kuvaile sen keskeisiä piirteitä. Pohdi, miksi todennäköisyys sairastua valitsemaasi mielenterveyshäiriöön on suurimmillaan tietyssä iässä ja kehitysvaiheessa.

  

Loin kaksi hyvin erilaista, verraten lyhyttä mutta asiapitoista vastausta tähän. Ensimmäinen vastaaja tietää paljon, mutta ajattelee vähän. Toinen vastaaja tietää vähän yksityiskohtia, mutta hän ajattelee paljon. Kumpi on sinusta parempi?

 

Vastaaja 1.

Mielenterveyden häiriöiden luokitteluun on kaksi kansainvälisesti paljon käytettyä luokittelusysteemiä, amerikkalainen DSM sekä Suomessakin käytettävä YK:n terveysjärjestön WHO:n luoma ICD -luokitus. Molemmat niistä tunnistavat masennuksen ja se pitää erottaa mm. kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä tai päihteiden käytön suoraan aiheuttamasta masennuksesta – niille on omat diagnoosinsa. ICD 10 ei myöskään diagnosoi lähiomaisen kuolemaan liittyvää surua masennukseksi.

 

Masennuksen oireet ovat moninaiset. Emotionaalisiin oireisiin kuuluu masentuneen mielialan lisäksi esimerkiksi haluttomuus. Kognitiivisiin oireisiin kuuluu mm. pessimistinen tapa ajatella itsestä muista ja tulevaisuudesta, joskus myös vaikkapa päätöksenteon vaikeuksia. Masennuksen sosiaalisiin oireisiin kuuluu tyypillisesti vetäytyminen. Myös fyysisiä oireita voi esiintyä, mm. uniongelmia ja voimattomuutta.  

 

Oheisesta diagrammista näkyy, että todennäköisyys sairastua ensimmäistä kertaa masennukseen on suurimmillaan 19.5 vuoden iässä. Kuvaajan varjostettu alue on suurimmillaan 15-25 vuoden välissä, mikä tarkoittaa sitä, että todennäköisyyden arvio on epätarkimmillaan juuri tuolloin.

 

Masennukseen on monia syitä, usein laukaisevana tekijänä on jokin menetys, esimerkiksi ihmissuhteen päättyminen. Tästä näkökulmasta ajatellen 20 vuoden ikä on aika ymmärrettävä elämänvaihe masennuksen puhkeamiseen, koska tuolloin haetaan yleensä pysyvää parisuhdetta ja seurustelujen kariutumiset aiheuttavat menetyksen kokemuksia. Erik H. Eriksonin mukaan varhaisaikuisuuden kehityskriisi onkin juuri läheisyyden ja eristyneisyyden kriisin ratkaiseminen – käytännössä läheisyyttä tarjoavan ihmissuhteen luominen johonkuhun. Tämän kriisin epäonnistuminen voi ehkä näkyä nuorten aikuisten masennustilastoissa. Eriksonin mukaan identiteettikriisi on nuoruusiän kehityskriisi ja sekin voisi selittää kaaviota, varsinkin sitä, että masennuksen puhkeamisen todennäköisyys kasvaa merkittävästi nuoruusiän alkaessa. Epävarmuus henkilökohtaisesta ja sosiaalisesta identiteetistä, seksuaali-identiteetistä ja tulevasta ammatti-identiteetistä voivat ehkä altistaa masennukselle – kun omaa paikkaa ei löydy, elämää ei koeta enää kovin mielekkäänä.

Sosiaalipsykologisesti tarkastellen kyse voisi olla vertaisryhmistä. Esimerkiksi muutto opiskelujen perässä uudelle paikkakunnalle johtaa usein vertaissuhteiden muuttumiseen. Status eli ryhmältä saatu arvostus voi olla uusissa ryhmissä matalampi kuin ennen, roolit vähemmän mieluisia ja julkilausumattomat piilonormit hämmentäviä. Kaikki tämä voi johtaa vierauden kokemukseen ja altistaa masennukselle juuri diagrammin osoittamassa nuoren aikuisuuden iässä.

Diagrammin mukaan masennus voi kuitenkin puhjeta myös myöhäisemmällä iällä. Vaikeudet parisuhteessa, työelämässä tai vanhemmuudessa voivat selittää tätä. Samoin huonot elämäntavat kuten päihteiden liiallinen käyttö tai krooninen univelka. Biologisista tekijöistä mm. geenit voivat selittää alttiutta sairastua masennukseen, ja masentuneilla on havaittu poikkeavuutta hermoston toiminnassa, mm. stressiä säätelevässä hypotalamus, aivolisäke ja lisämunuaiset -järjestelmässä. Välittäjäaineista masennus on liitetty poikkeamiin esimerkiksi serotoniinin toiminnassa. Nämä syyt selittävät sen, että masennus voi puhjeta melkein missä ikävaiheessa tahansa paitsi lapsuudessa. Kun stressitekijöitä on kyllin paljon, biologisesti masennukseen taipuvainen sairastuu.

368 sanaa.

 

Vastaaja 2.

Yksi psykologian hankalimmista kysymyksistä on sisäisen ja ulkoisen toiminnan suhde. Ihmisellä voi olla ulkoisesti kaikki hyvin ja käyttäytymisen tasolla hän hymyilee iloisesti. Sisäisesti, hiljaa mielessään, hän kuitenkin voi olla lohduton ja kärsiä kovin. Sisäistä kokemusta on tavattoman vaikea tutkia objektiivisesti ja tämä vaikeuttaa myös psykiatristen diagnoosien tekemistä. Lääkärit tekevät diagnoosit usein muutaman kysymyksen perusteella – onko masennusoireita paljon, onko niitä ollut kauan ja haittaavatko ne elämää. Masennusta ei – ainakaan vielä – osata diagnosoida aivokuvauslaitteella tai verikokeella. Sisäinen kokemus kaiken merkityksettömyydestä pakenee objektiivisia mittareita, tiedämmekö lopulta mitä masennus on? Tyypillistä on ainakin se, ettei masentuneella ole aina kaikkia masennusoireita, mutta hänellä saattaa hyvinkin olla monia oireita jostakin muusta sairaudesta, vaikkapa jostakin ahdistushäiriöstä. Sairastavatko vaikkapa työpaikkakiusaamisen tai petetyksi tulemisen takia masentuneet todella samaa sairautta? Tai ne, joilla on synnytyksen jälkeinen masennus?

 

Oheisen graafin Y-akselilla on masennuksen puhkeamisen todennäköisyys ja X akselilla ikä.  Graafi olisi kiinnostavampi, jos masennus olisi jokin selkeä yksi asia, mutta niinhän ei ole. Samalle viivalle päätyvät niin työn uuvuttamat kuin pohjattoman yksinäiset ja ties ketkä. Voimmeko esimerkiksi tuon graafin perusteella ajatella, että lapset eivät masennu? Vai onko niin, että lääkäreillä ei ole hyviä työkaluja diagnosoida lasten masennusta. Entä onko todella niin, että masennus puhkeaa tyypillisimmin 19.5 vuoden iässä kuten graafi väittää, vai onko kyse siitä, että tuon ikäiset ovat opiskelijaterveydenhuollon piirissä ja voivat hakeutua yhteiskunnan kustantamaan hoitoon. Vanhemmat ihmiset joutuvat usein maksamaan hoitonsa itse, joten he ehkä enemmän sinnittelevät. Tai vanhemmat ihmiset ovat työterveyden piirissä ja siellä voi olla käytännössä erilaiset diagnostiset käytännöt kuin opiskelijaterveydenhuollossa. On myös huomattavaa, että graafi kuvaa masennuksen puhkeamisen todennäköisyyttä eri ikäisillä: Eli ihminen, jonka lievä masennus diagnosoidaan 19 -vuotiaana ja jonka masennus pahenee sietämättömäksi ja työkyvyttömyyttä aiheuttavaksi 30 -vuotiaana, näkyy oheisessa graafissa kohdassa 19 vuotta. Kuvaajan varjostettu alue on suurimmillaan 15-25 vuoden välissä, mikä tarkoittaa sitä, että todennäköisyyden arvio on epätarkimmillaan juuri tuolloin. Aineisto ei kuitenkaan paljasta, mihin tämä todennäköisyyden epätarkkuuden vaihtelu perustuu.

 

Jos kaikesta huolimatta tuo graafi kuvaa masennuksen todellisuutta ja masennus on aidosti nuoruusiälle ja varhaisaikuisuudelle ominainen häiriö, se voisi johtua kyseisten ikävaiheiden kehitystehtävistä: itsenäistymisestä vanhemmista, identiteetin ja elämänkumppanin etsimisestä, opiskelupulmista tai opiskelijoiden tunnetusti kyseenalaisista elämäntavoista – päihteistä ja unenpuutteesta.

 

345 sanaa.

 

 

 

ÄLÄ MISSÄÄN NIMESSÄ USKO ITSEESI!

 

Kiistelimme pitkään pitäisikö opiskelija-asuntolan yhteisellä aamiaisella olla juustoa vai makkaraa. Kuuluin ”juustoleiriin”. Keskustelu oli aivan liian kiivasta, jotta kysymys olisi voinut olla vain leikkeleistä. Se oli jonkinlaista varjonyrkkeilyä, äänenlausuttujen järkevien väitteiden alla kinattiin jostakin tärkeämmästä: kenellä on eniten valtaa, kuka on suosituin, kehen luotetaan. Tämä avainkokemus herkisti minut kuuntelemaan myöhemminkin keskusteluja keskustelujen takana, ”haistelemaan” pätemistä, valtataisteluja tai vaikkapa hurmausyrityksiä näennäisen asiallisen puheen takana. Joskus osun oikeaan, mutta aivan varmasti sorrun myös ylitulkitsemaan ihmisiä.

Noora Mattila kertoo kirjassaan Heränneet amerikkalaisesta anopistaan Susanista, joka uskoo salaliittoteorioihin eikä hyväksy rokotuksia. Susan ei ole tyhmä tai itsekäs. Silti Mattilan selkeästi esittelemät, johtavilla asiantuntijoilla tarkistetut faktat eivät tee minkäänlaista vaikutusta anoppiin. Miksi?

Yksi syy on Susanin avainkokemus, jopa trauma: 28-vuotiaana hän koki kesän, jolloin San Franciscon alueella helikopterit levittivät viikottain kaikkialle hyönteismyrkkyä nimeltä malation. Laajojen myrkytysten avulla pyrittiin eroon hedelmäkärpäsestä, joka oli tuhoamassa alueen hedelmäpuut, ja samalla tuottoisan ja työllistävän elinkeinon. Viranomaiset olivat vakuuttuneita aineen turvallisuudesta. Paikalliset kuitenkin pelkäsivät sen aiheuttavan syöpää ja sikiövaurioita. Susan alkoi saada migreeni-kohtauksia ja hän uskoi ne melationin syyksi. Hän väitti myös löytäneensä tutkimuksia malationin vaarallisuudesta.

Noora Mattila yritti turhaan löytää kyseisiä tutkimuksia. Päinvastoin, erittäin laajoissa tutkimuksissa malationin ei ole todettu aiheuttavan merkittäviä terveyshaittoja – juuri siitä syystä aidosti haitallinen DDT -myrkky korvattiin malationilla. Tosin asiantuntijoiden mukaan minkä tahansa kemiallisen aineen haitallisuus riippuu annoksen määrästä. Lisäksi äärimmäisen harvinaisia, yksilöllisiä reaktioita ei koskaan voi täysin varmasti sulkea pois. Valtavirtatieteen näkökulmasta on kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että Susanin migreeni aiheutuisi malationista.

Kirjoittaja on anoppinsa kanssa eri mieltä paitsi rokotteista myös malation hyönteismyrkystä. Kumpikaan ei ole kemisti tai biologi, eikä pysty aidosti arvioimaan alan tutkimusten pätevyyttä tai erilaisten riskien todennäköisyyttä: tiede on kehittynyt niin pitkälle, että harva pystyy ymmärtämään edes kaikkia oman alansa tutkimuksia. Käytännössä mielipide-erot syntyvät siitä, kehen kukakin luottaa. Noora Mattila luottaa tieteen valtavirtaan, esimerkiksi Suomen THL:än asiantuntijoihin. Anoppi Susan taas uskoo valtavirtatutkijoiden olevan rahan ja maineen korruptoimia, sen sijaan hän uskoo yksittäisiin, vaihtoehtoisia näkemyksiä esittäviin lääkäreihin, luontaisparantajiin jne. Hän uskoo näitä vainottavan, koska he puhuvat totta. Kun faktat ylittävät ymmärryksemme, ratkaisevaksi tekijäksi jääkin juuri tuo - keneen kukakin uskoo. 

Noora Mattila myöntää anopillaan olevan perusteita auktoriteetti- ja lääketiedekammolleen. Virallinen yhteiskunta ja myös lääketiede on jäänyt kiinni aidoista moraalittomuuksista. Esimerkkinä Mattila mainitsee esimerkiksi Tuskegeessä (50-60-luvulla?) tehdyt kokeet, joissa tutkijat rekrytoivat mustia miehiä tieteelliseen kokeeseen kertomatta, mitä tutkimus koski: tutkittavilla oli kuppa ja puolet heistä jätettiin hoitamatta, puolet hoidettiin. Näin saatiin kyllä luotettavaa tietoa kupan vaikutuksista, mutta koe oli järkyttävän moraaliton. Vastaavia esimerkkejä on valitettavan paljon, varsinkin menneiltä ajoilta.

Nuorena opettajana katsoin tehtäväkseni kannustaa opiskelijoita nimenomaan itsenäiseen ajatteluun, irti auktoriteettiuskosta. Minusta on tullut tässä suhteessa paljon epävarmempi. Esimerkiksi tuo anoppi Susan on selvästi itsenäinen ajattelija, joka osaa kyseenalaistaa auktoriteetit. Kriittisyys on kuitenkin valikoivaa – hän ei tarkastele itselleen mieluisten väitteiden perusteluja ollenkaan kriittisesti.

Itse uskon, että tieteen auktoriteetkin ovat alttiita virheille – vahingoille, huolimattomuudelle, pätemiselle, koulukuntauskollisuudelle, rahalle ja jopa korruptiolle. Kaikki moraalittomuus ei ole jäänyt 1900 -luvulle. Luotan kuitenkin siihen, että tieteessä näitä virheitä korjataan, olkoonkin, että tieteen itseäänkorjaavuus vaatii toisinaan vuosia tai vuosikymmeniäkin. Eroan anoppi Susanista siinä, että luottamukseni meidän tavisten kykyyn arvioida tietoa on hyvin alhainen.

Perustelujani:

·       havainnot valikoituvat. Esimerkiksi rokotekriitikko kiinnittää suhteettoman paljon huomiota rokotteiden harvinaisiin haittoihin ja laiminlyö rokotteiden hyödyt.

·       motivoitu päättely. Vahvat mielipiteet vaikuttavat siihen, miten faktoja tulkitsee. Susanin maailmassa alhaiset kuolleisuusluvut rokotettujen joukossa eivät kerro rokotteiden tehosta vaan koronan vaarattomuudesta. Vastaavasti suuret kuolleisuusluvut rokottamattomien joukossa johtuvat Susanin maailmassa esimerkiksi maaperästä tms. vaikeasti tutkittavasta asiasta.

·      omakohtainen kokemus arvotetaan korkeammalle tietoa. Itselle tapahtuneet asiat puhuttelevat ja tuntuvat tärkeiltä, siksi niiden merkitystä yliarvioi. Yksittäistapausten ongelmana on se, että niistä on vaikea luotettavasti päätellä mitään: Susanin migreeni saattoi alkaa malation -ruiskutusten takia tai stressin takia tai jonkin meille tuntemattoman seikan takia, kyse voi olla sattumastakin. Vasta suuresta määrästä havaintoja voidaan alkaa päätellä, kuinka todennäköinen vaikkapa malation -aineen syyllisyys on.

·      faktat korvautuvat tarinalla. Faktojen ja lukujen maailma on useimmista hieman tylsä. Sen sijaan janoamme tarinoita ja niitä me osaamme arvioida: onko tarina viihdyttävä vai tylsä. Kykymme arvioida faktoja ja lukuja on heikompi. Siksi puhutteleva tarina voi tuntua uskottavammalta kuin vastaansanomattomimmatkaan mittaukset. Tarinoissa on kuitenkin sama ongelma kuin omakohtaisissa kokemuksissa – ne ovat yksittäistapauksia, joista ei voi luotettavasti päätellä paljon mitään.

·       sosiaalinen identiteetti. Meillä on taipumusta uskoa ”hyviksiä” ja epäillä ”pahiksia”. Toisin sanoen oman porukan ihmisiin luotetaan perusteetta ja inhokkiryhmän väitteitä epäillään liikaakin.

·       ajattelu korvautuu närkästyksellä ja tunnekuohuilla. Erityisesti some-algoritmit pitävät huolta siitä, että näemme paljon moraalisesti närkästyttäviä juttuja ja jakoja. Sometoimijat haluavat maksimaalisesti näkyvyyttä, ja sitähän saa juuri kuohuttavilla jutuilla. Tunnekuohussa moraali ja tieto menevät sekaisin – toisin sanoen faktat sovitellaan omaan moraaliseen näkemykseen sopiviksi; hyvis ei voi olla väärässä eikä pahis oikeassa, väittää sisäinen moralistimme. 

·       Vahvistusharha yhdistää kaikkia edellä mainittuja. Kun yritämme todistaa olevamme oikeassa, etsimme todisteita yksipuolisesti. Laiminlyömme vasta-argumentit joko kokonaan tai perehdymme niihin innottomasti.

·       ”false balance”, väärät vertaiset: Media suosii toisinaan keskusteluohjelmia, joissa vastakkaisia kantoja edustavat ihmiset väittelevät. Tämä kuulostaa pinnalta katsoen reilulta, mutta ei aina ole sitä. Jos toisella puolella on alan huippututkija ja toisella puolella omia arkipähkäilyjään tehnyt tavis, asetelma antaa arkiajattelijalle kohtuuttoman suuren painoarvon. Moni katsoja saattaa pitää tavista asiantuntijaa pätevämpänä, jos tavis esiintyy itsevarmasti, on sanavalmis, kertoo omakohtaisia ja hauskoja tarinoita. Nekin, jotka arvostavat asiantuntijaa, saattavat alkaa ajatella, että totuus on varmaan puolessa välissä tyyliin: paljonko on 30-20. Asiantuntija: ”edellyttäen että puhumme klassisesta matematiikasta, se on 10”. Kokemusasiantuntija: sydämeni sanoo, että se on 3020. En usko negatiivisuuteen ja miinusmerkkeihin. Tolkun ihminen: jotakin puolessa välissä, mutta lähempänä asiantuntijaa, sanotaan että 30.

Mattilan kirjasta jää mieleeni myös termi ”episteeminen onni ”, jonka ansiosta ihminen ilman omaa ansiotaan päätyy tosiin tai ainakin tieteen valtavirtaa edustaviin ajatuksiin. Jos olen elänyt riittävän luotettavassa yhteiskunnassa, minulla on taipumusta uskoa lääketieteen auktoriteettejä, ainakin useinmiten. Jos olen käynyt yliopiston ja tunnen ihmisiä, jotka tutkivat työkseen, opin väkisinkin, millaisia ovat tutkijan arkisen työn ongelmat ja voitot – silloin en usko ilkeisiin maailmanlaajuisiin salaliittoihin, mutta näen silti tutkijatkin erehtyvinä ihmisinä ja tutkimustulokset pikkuhiljaa kehittyvinä. Toisenlaisessa ympäristössä kasvaneena luultavasti epäilisin tiedettä tai valikoisin uskoni kohteeksi kaikkein populistisimmat tieteilijät. Jossakin ympäristössä kasvaneena saattaisin hurahtaa ihan puhtaaseen foliohattu -kamaan. 

Kuulun niihin, jotka ovat naureskelleet foliohattujen hölmöyksille. Noora Mattilan kirjaa lukiessani jouduin korjaamaan asennettani. Hermoille käyvätkin ihmiset ovat ihmisiä, heillä on syynsä, ja minut saattaa erottaa heistä lähinnä hyvä episteeminen onni.