- Kävin aikanaan terapiassa ja siitä oli paljon apua. On kuitenkin vaikea selittää, mikä siinä oli parantavaa.
- Höh. Eikös se ole itsestäänselvyys. Totta kai puhuminen
auttaa.
- Ei se ole sanottua. Moni kokee, että on paras olla
puhumatta pahoista, älä herätä nukkuvaa karhua, sanotaan. Joskus se voi olla
hyvä neuvo.
- Juu juu, mutta toi on semmoisten ihmisten kanta, jotka…
(keskeyttää, sillä tajuaa aikovansa nimitellä ihmisiä rumasti)… No, syvälliset ihmiset puhuu tunteistaan ja
ratkoo riitansa puhumalla ja… miksi sä oot noin epäilevän näköinen?
- Koska ihan aidosti epäilen. Kielen mahti ei ole
kaikkivoipa.
- En mä nyt mistään kaikkivoipuudesta puhunut…
- Et, mutta ajattelit. Kielen valtaa liioitellaan. Pessimisti
voi opetella puhumaan optimistisen kuuloisesti ja säilyä silti pessimistinä.
Opiskelija voi kirjoittaa fiksuja opiskelutekniikasta ja opiskella silti
tehottomasti. Voin kirjoittaa kirjan polkupyöräilystä, vaikka en edes osaisi
ajaa pyörällä. Muistatko Gazzanigan aivohalkiopotilaat?
- Ne joilta oli aivokurkiainen leikattu eikä vasen ja oikea
aivopuolisko enää tienneet toistensa ajatuksista.
- Jep. Gazzaniga puhuu myös vasemman aivopuoliskon tulkista, joka ei tee päätöksiä, mutta
keksii jälkikäteen selityksiä. Terapia saattaa toisinaan muuttaa vasemman
aivopuoliskon sepittämää tarinaa potilaan elämästä, mutta potilaan tapa toimia,
tehdä päätöksiä ja kokea asioita ei ole suuresti muuttunut.
- Mutta juurihan sä alussa sanoit, että itsellesikin
terapiasta oli hyötyä.
- Kyllä, mutta se hyöty ei ainakaan ensisijaisesti ole
siinä, millaisen tarinan vasemman aivopuoliskoni tulkki minusta kertoo tai
millaisen aineen kirjoittaisin aiheesta ”minä”.
- Mutta sähän et käynyt missään käyttäytymisterapiassa,
vaan ihan… että sinä puhuit ja terapeutti kyseli, kommentoi ehkä tulkitsikin.
- Juupa juu, mutta puhe on kuitenkin jotenkin pelkkää pintaa. Kuvaisin omaa terapiaani mieluummin Vygotskyn käsitteillä. Hänen mukaansa alussa, siis ihan vauvaiässä on vanhemman ja
lapsen vuorovaikutus. Siinä on vuorottelevaa ääntelyä, vähitellen puhettakin. Lopulta lapsi alkaa
höpöttää myös ääneen itsekseen, kunnes vihdoin tuo höpinä sisäistyy sisäiseksi puheeksi, ajatteluksi.
- Tunnen teorian, mutta se on aina ollut minusta jotenkin
lattea ja mitäänsanomaton.
- Äläs nyt. Ajatusta voi jatkaa. Ihminen kirjoittaa tekstiinsä
(tai puhuu puheeseensa) aina lukijan. Hyvälle ystävälle voi sanoa rennosti: ”Moi
kakkapökäle, mitä kuuluu?”, ja ystävä ymmärtää sen ystävälliseksi. Sä et toivottavasti sano samoin opettajallesi.
- En vieläkään ymmärrä, mitä ajat takaa.
- Sä virität puheesi ja kirjoituksesi aina vastaanottajan
mukaan – arvostelijalle puhut puolustautuen ja varovasti, ystävälle rennommin
ja huolettomammin jne.
- Ok. Entä sitten?
- Myös sun sisäisellä ajattelullasi on "yleisö". Kun hiljaa mielessäsi
höpäjät omia ajatuksiasi, sinulla on jonkinlainen ”yleistynyt toinen”, jolle
puhut. … Tai no… jos joku on suututtanut sinut, puhut hetken aikaa varmaankin sisäistä
puhetta hänelle. Saarnaat mielessäsi hänelle ja osoitat hänen lukemattomat
virheensä.
- Okei. Ton tunnistan. Mutta kun olen vihainen... sanotaan nyt vaikka Pentille, niin kyllä mä mielessäni raivoan juuri Pentille, enkä millekään helkkarin yleistyneelle toiselle.
- Oikein, hyvä tarkennus, juuri noin. Mutta silloin, kun et ole suuttunut kenellekään, kun
kaikki on ihan tavallisesti… silloinkin ajatuksillasi on eräänlainen yleisö, se on ”yleistynyt
toinen”. Se ei ole kukaan yksi ihminen, vaan jonkinmoinen ajatustesi yleisö.
- Ok. Mutta miten tämä liittyi terapiaan.
- Terapia muutti mun ”yleistynyttä toista”. Olin pitkään
vuorovaikutuksessa ystävällisen ja ymmärtävän mutta myös aika lahjomattoman ihmisen
kanssa. Terapeutista tuli iso osa mun yleistynyttä toista, jolle ajatuksiani
hiljaa mielessäni puhun.
- Eli sä juttelet mielessäsi yhäkin sun terapeutille.
- Ei, vaan terapeutille juttelu muutti sitä, miten koen oman päänsisäisen yleisöni.
Aiemmin ajatusteni yleisö oli aika ankara ja jyrkkä.
Terapeuttini ansiosta ajatteluni yleisö on ainakin omasta mielestäni salliva
mutta rehellinen.
- Mutta sittenhän se meni niin, että puhuminen auttoi ja mä
olin koko ajan oikeassa.
- Kyllä ja ei. Juttu ei ole siinä, mitä puhun ja millaisiin sanoihin päädyn. Voin uusia puhetyylini fiksuksi ja puhua papattaa järkevyyksiä niitä oikeasti tajuamatta. Hieman kuin opetettu papukaija. Tai puhetyylini voi pysyä aika samana, mutta oloni on valtavasti kohentunut, koska oma päänsisäinen yleisöni on vihdoin minun puolellani.
- Eikös toi ole hiustenhalkomista.
- Kyllä ja ei…
- LOPETA JO!
- Okei. Anteeks. Mutta haluan vielä lausua runon.
- Kenelle.
- Ystävälleni kielelle.
- Oot outo.
- Kiitos.
Oodi
käsitteille
Ilman sinua olisimme karvattomia
simpansseja.
Sinun ansiostasi voimme kehitellä ajatuksia
yhdessä
ja siirtää ne seuraavalle sukupolvelle
ja mullistaa maailmamme
jälleen kerran.
Sinun avullasi muistamme paremmin,
ja havaitsemme tarkemmin.
himbaheimo, joka havaitsee
vihreässä värissä pieniäkin sävyeroja,
koska he nimeävät värejä niiden kirkkauden mukaan.
Sinä myös petät meitä.
Himbojakin, jotka eivät havaitse murretun
vihreän ja sinisen eroa,
koska heidän kielensä ei tee eroa
sinisen ja vihreän välille.
Sinä houkuttelet liioittelemaan.
Luomme käsitteen laudatur vastaus ja
eximian taso.
Lars sai 36 pistettä, Elina 32, he ovat
L:n kirjoittajia.
Sini sai 31. Hän on eximian kirjoittaja.
Sinä luot enemmän tai vähemmän mielivaltaisia jakoja,
yhdistät Jaskan ja Elinan samaan luokkaan,
viskaat Sinin toiseen, koska
jossakin pitää rajan olla.
Mutta et sinä siihen tyydy.
Sinä yhdistät Sinin ja Elinan
koska he ovat naisia, mutta Lars on mies.
Sinä yhdistät Sinin ja Elinan koska
he ovat suomalaisia ja Lars syntyjään ruotsalainen.
Sinä yhdistät Sinin ja
Larsin koska he ovat kaupunkilaisia ja erotat maaseudun Elinan.
Sinä teet kaoottisesta maailmasta ymmärrettävän
liian ymmärrettävän.
Olet parantumaton liioittelija.
Tarvitsen sinua joka hetki,
mutta en luota sinuun.
– rakas huijarini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti