Mikä self-help kirjoissa mättää?

Positiivista asennetta, can do -henkeä, 
reippautta ja kiistattoman hyviä tavoitteita, 
niistä on pienet self-help kirjat tehty. 
Ylisanoja, hypetystä ja rasittavaa touhukkuutta, 
myös niistä on pienet self-help kirjat tehty. 

Mutta eikös se kuulu asiaan? 
Mitä pahaa pienessä intomieli -tankkauksessa on? 

Kevin Mitchellin kirja Innate päättyy self-help kirjojen kritiikkiin. Tulilinjalla on kaksi intomielikirjallisuuden rakastamaa termiä - plastisuus ja epigenetiikkaa. Molemmat ovat aitoja tieteellisiä termejä, mutta Mitchellin mukaan niitä käytetään väärin: Ihmisaivot ovat hämmästyttävänkin plastiset, mutta se ei tarkoita, että kaikki olisi mahdollista. Plastisuus ei esimerkiksi yleensä tasaa ihmisten välisiä lahjakkuuseroja, vaan voimistaa niitä: Älykkäästä on hauskaa vaivata päätään ja siksi hän lisää koko ajan etumatkaansa niihin, jotka kokevat älyllisen vaivannäön puuduttavana.  Plastisuudesta heikosti menestyvälle vaahtoava "motivaattori" ei huomioi kuinka hirmuisia ponnistuksia hän on  toiselta vaatimassa. 

Toinen tulilinjalle joutuva, sinänsä pätevä tieteellinen termi on epigenetiikka. Ympäristö voi vaikuttaa siihen, miten geenit ovat päällä tai pois päältä. Ilmiön merkityksellä on silti rajansa - varsinkin aikuisen aivoissa. Geenit vaikuttavat luonteenpiirteisiin ja kyvykkyyteen monen mutkan kautta, vaikuttamalla mm. siihen, miten aivot kehittyvät. Ei ole helppo uskoa, että epigeneettiset muutokset noin vain muuntelisivat aikuisen jo varsin pitkälle kehittyneitä aivoja ainakaan kovin suuressa mittakaavassa. Hermoverkkojen monimutkainen yhteistyö vaatii vakautta. 

Nyökyttelin kovin Mitschellin kirjan loppua lukiessani. En silti ajattele niin, että ihmisen pitäisi aina hyväksyä itsensä sellaisena kuin hän on. Jos joku on kovin holtiton ja itsekäs, niin toivottavasti hän on tyytymätön itseensä ja yrittää muuttua. Samoin jos joku kärsii kovin, niin suon hänelle mielelläni toivon muutoksesta parempaan. 

Mutta self-help kirjojen ajatus, että ihminen jatkuvasti tuunaa itseään,  on rasittava ja epärehellinen. Muutos ei ole läheskään aina mahdollista, se ei kovinkaan usein ole helppoa ja monta kertaa on helkkarin vaikea edes tietää, millaiseksi sitä pitäisi muuttua. Tekemisen meininki on paikassaan ihan hyvä, mutta kovin usein olisi vielä parempi olla tekemättä mitään kovin tavoitteellista. Hengitellä, soitella kitaraa ja hommailla jotakin, jossa ei yritä niin kauheasti muuttaa mitään, ei itseään eikä muita. 

ROLLING STONE ja sata Hitler-kloonia

Kauan sitten, viime vuosituhannen loppupuolella, seurasin uskonnon tuntia kloonauksesta ja sen eettisistä ongelmista. Opettaja oli tehnyt oikein kopiokalvon, jossa oli monta kuvaa Hitleristä. Hän vastusti kloonausta, koska uskoi sen  mahdollistavan Hitlerin kaltaisten ihmisten monistamisen suoranaisiksi armeijoiksi. 

En minäkään ihmisten kloonaamisesta innostu, mutta tuo esimerkki oli niin hassu, etten malta olla tekemättä siitä hieman päivitettyä ajatusleikkiä. (Epäilemättä omat oppilaani herkuttelevat tulevaisuudessa(kin) minun virheilläni, ja se on minulle tietysti aivan oikein.)

Kopiokalvon kuvassa Hitler oli samanikäinen kuin hänen klooninsa. Tehkäämme omasta ajatusleikistämme pykälän verran realistisempi. Kuvitellaan, että saksalaiset tiedemiehet olisivat osanneet kloonata Hitlerin vuonna 1933, kun hänestä tuli maan diktaattori noin 40 vuotiaana. Hänen soluistaan tehtäisiin 100 kloonia (jotka kaikki onnistuisivat täydellisesti koska tämä on ajatusleikki) ja 100 tarkoin valittua naista odottaisi ja synnyttäisi kukin oman Hitler-klooninsa. Hitler –kloonit olisi annettu tietenkin erityisen natsihenkisiin perheisiin, jotta sekä geenit ja kasvatus veisivät mahdollisimman paljon samaan suuntaan. Olettakaamme, että kaikki valitut äidit olisivat terveitä, verraten raittiita ja heidän raskausaikansa sujuisi hyvin. Mitä tapahtuisi 70-luvulla, kun sata hitler-kloonia tulisi nelikymppisiksi? Perustan ajatusleikkini Kevin J. Mitchellin kirjan Innate ajatuksiin, joskin mahdolliset virheet ovat luonnollisesti omiani.

Klooneilla – kuten identtisillä kaksosillakin – on samat geenit. Lopputulema ei kuitenkaan ole täysin sama. Identtiset kaksosetkaan eivät ole kaikessa samanlaisia. Perinteisesti identtisten kaksosten erot on laitettu kasvatuksen ja ympäristövaikutuksen tiliin, mutta Kevin J. Mitchell on eri mieltä. Hän vyöryttää tutkimuksia ja perusteita siitä, että kasvatuksen ja muunkin ympäristön vaikutus luonteenpiirteisiin on varsin vähäinen. Erot syntyvät sattumasta, eräänlaisesta "rolling stone" -efektistä.

Kivi ei vieri rinnettä alas aina samaa reittiä ja ennustettavasti. Oheisen kuvan rinteessä olevat juonteet ohjaavat kyllä kiven reittiä, mutta aina silloin tällöin on kohtia, jossa kivi voi kääntyä niin oikealle kuin vasemmallekin. Sama pätee Mitschellin mukaan geeneihin. Ne kyllä ohjaavat kehitystä, aivojenkin kehitystä jopa hämmästyttävän tarkasti, mutta paljon jää silti sattuman varaan. Niinpä jos ”ajaisimme” Hitlerin genomin 100 kertaa, emme saisi kertaakaan täsmälleen samaa tulosta. ”Rinteessä” voi olla kohtia, joissa kivi kääntyy 50 kertaa vasemmalle ja 50 kertaa oikealle, tai kohtia joissa 80 kertaa kivi kääntyy oikealle ja 20 vasemmalle.  Sadasta hitlerkloonista kymmenen voisi hyvin olla vasenkätisiä, ja näiden vasenkätisten hitlerkloonien lapsista 9/10 olisi taas oikeakätisiä. Ei niinkään geenien sekoittumisen takia, vaan koska ”kätisyyden kivi” kääntyy useinmiten oikealle.

”Vierivän kiven”-periaate pätee niin kaksosiin kuin klooneihin. Itse asiassa Mitchellin mukaan (s.78) se on nähtävissä meidän kenen tahansa kasvoista. Vasen ja oikea puoli kasvoistamme kehittyy hieman erilaiseksi, vaikka niiden soluja ohjaavat samat geenit. Mitchellin mukaan ”rinteissä” on eroja: keskimäärin perimässämme on noin 150 suurta mutaatiota, mutta määrä vaihtelee yksilöstä toiseen. Jos määrä on keskivertoa pienempi, kehitys on vähemmän sattumanvaraista, "genomirinteen" vaot ovat syviä ja ohjaavat kiveä varsin ennustettavasti. Tällaisen ihmisen kloonit (tai identtiset kaksoset) olisivat varsin samanlaisia keskenään. Samoin heidän kasvonsa ovat keskimäärin aika symmetrisiä. 

Vastaavasti jos suurten mutaatioden määrä on keskivertoa suurempi, ”rinteen vaot” ovat pienempiä, kivi pomppii useammin miten sattuu, eli sattuman rooli suurempi. Karkeasti ottaen tämän voisi nähdä naaman epäsymmetriasta.  Kokeilin omalla naamalla – tuloksesta päätellen minun ”rinteeni on tasainen”, kivi pomppii miten sattuu, joten kloonini olisivat keskenään varsin erilaisia (on myös mahdollista, että kuva ei ole täysin suoraan edestä, jolloin pieni heitto kuvakulmassa moninkertaistaan aidon epäsymmetrian).

Palataan ajatusleikkiin. Kuvitellaan, että Hitlerin ”rinne” olisi keskivertotasainen, eli hänen klooninsa muistuttaisivat toisiaan yhtä paljon kuin identtiset kaksoset keskimäärin. Osa saisi ankaran, osa lempeän kasvatuksen, osa jyrkän natsihenkisen, osa tavanomaisemman. On aivan selvää, että nämä hitler-kloonit olisivat keskenään monella tavoin erilaisia. Mitchell vastustaa kuitenkin yleistä näkemystä, jonka mukaan plastisuus – aivojen kyky muuttua kokemusten pohjalta - merkittävästi tasoittaisi geenivaikutusta. Hänen mukaansa plastisuus pikemmin vahvistaa geenivaikutuksia. Mitä tämä tarkoittaisi ajatusleikissämme? Adolf lieni älykkyydeltään aika keskivertotapaus. Osa hänen klooneistaan olisi häntä älykkäämpiä ja osa tyhmempiä. Plastisuus ei tasoittaisi tätä vaan jyrkentäisi: älykkäämpi klooni kehittäisi älykkäitä harrastuksia ja hän mm. ymmärtäisi lukemaansa Darwinin tekstiä huomattavasti syvällisemmin kuin Adolf itse. Hitler oli tunne-elämältään varsin epävakaa – osa hänen klooneistaan olisi vielä tasapainottomampia, osa tasapainosempia. Mitä tasapainottomampi klooni olisi tunne-elämältään, sitä enemmän hän koettelisi kasvattivanhempiensa hermoja ja siten hän loisi itselleen aika jännitteisen ja riitaisen ympäristön (ns. evokatiivinen geenin ja ympäristön vuorovaikutus). Hitlerillä oli mielenkiintoa niin kuvataiteisiin kuin musiikkiin – osa hänen klooneistaan olisi kuvataiteellisempia, osa musikaalisempia, joku voisi aikuisena valita itselleen muusikon ammatin (ns. proaktiivinen geenin ja ympäristön vuorovaikutus). Lopputulemana olisi, että aivojen plastisuus moninkertaistaisi alkujaan aika pieniä eroja.

Mitchellin kirja on kiehtova, mutta sillä on mielestäni  myös rajoitteensa. Se keskittyy vain piirteisiin, tai Dan Mc Adamsin termejä käyttäen vain tilanteisiin reagoivaan ihmiseen. Tällä tasolla identtiset kaksoset (ja siten myös ajatusleikin kloonit) ovat varsin samanlaisia. Ympäristön ja oppimisen merkitys nousee, kun siirrytään tutkimaan suunnitelmiaan toteuttavaa tai tarinaansa kertovaa ihmistä. Tätä varten meidän täytyy tuoda ajatusleikkiimme aika, paikka ja paljon merkityksiä.

Ajatusleikkimme kloonit olisivat syntyneet vuonna 1934 ja olisivat sodan päättyessä hieman yli 10 vuotta. Osa kloonien natsihenkisistä vanhemmista kuolisi tai tappaisi itsensä, osa pakenisi maasta, osa kääntäisi kelkkansa ja katuisi erehdyksiään. Osa klooneista päätyisi uuteen adoptioperheeseen. Mikään näistä asioista ei välttämättä suuresti vaikuttaisi kloonien älykkyyteen, taiteellisiin taipumuksiin, big five piirteisiin, edes tunne-elämän tasapainoon. Vaikutukset olisivat sitäkin suuremmat kloonien suunnitelmiin, tavoitteisiin, arvoihin tai tarinaan jota he kertoisivat itsestään. Kuvittelen malliksi kahden eri kloonin elämän.

Toinen klooneistamme jäisi Saksaan ja saisi uudet, liberaalit vanhemmat. He tietäisivät lapsen Hitlerin klooniksi, mutta eivät suhtautuisi geeneihin kovin hysteerisesti ja uskoisivat, että jokaiselle ihmiselle pitää antaa mahdollisuus. Kloonimme tuntisi kyllä melkoista ristiriitaa lapsuuden ja nuoruuden perheensä välillä. Tunne-elämältään tasapainottomana hänen olisi vaikeaa käsitellä koko asiaa. Hän yrittäisi takertua uusien kasvattivanhempiensa näkemykseen, että geenit eivät ole kohtalo. Samaan aikaan hän pelkäisi syvästi olevansa hirviö. Kännipäissään hän syyllistyisikin julmuuksiin, joita sitten katuisi kovasti selvittyään. Hän kasvattaisi pitkän tukan ja parran, jotta ei näyttäisi ollenkaan Adolfilta. Lisäksi hän hakeutuisi boheemeihin taiteilijapiireihin ja saisi lohtua kuvallisesta itseilmaisusta. Hänellä olisi kuitenkin geneettinen taipumus suosia voimakkaasti sisäryhmää. Siksi hänestä ei tulisi kovin kummoista taiteilijaa – hän noudattaisi oman nuoruutensa kuvataiteen ihanteita pilkulleen tuomatta niihin mitään uutta. Nelikymppisenä hän olisi päätynyt pieneen etelä-saksalaiseen kaupunkiin kuvaamataidon opettajaksi. Heikkohermoisena hän saisi raivokohtauksia, mutta myös katuisi niitä. Opiskelijat eivät tunnistaisi hipin näköistä miestä hitlerin klooniksi, mutta nimittäisivät häntä raivokohtausten takia ”pikkuhitleriksi”. He eivät kuitenkaan pitäisi häntä koulun opettajankunnan ”pahimpana natsina”. Identiteetiltään tämä kloonimme mieltäisi itsensä väärin ymmärretyksi taiteilijaksi, jonka elämää varjostaa hirmuinen salaisuus.

Toinen klooneista päätyisi natsihenkisten vanhempiensa kanssa Brasiliaan. Julkisesti he esiintyisivät tavallisina ihmisinä, mutta kodin seinien sisäpuolella he säilyttäisivät ideologiansa ja suhtautuisivat ”hitler-klooniinsa” kuin messiaaseen. Tällä kloonilla ”geenikivi” olisi kuitenkin pomppinut rinnettä niin, että hänellä olisi epilepsia.  Murrosiässä hän kuulisi koulussa natsien rotuhygienia-opeista ja tajuaisi oman sairautensa ironian. Vähitellen hän alkaisi vieraantua kotinsa arvoista, lopulta hän oppisi suorastaan inhoamaan vanhempiensa tekopyhyyttä ja natsinostalgiaa. Itse asiassa koko ihmiskunta tuntuisi hänestä kaikin tavoin ahdistavalta ja vastenmieliseltä, mutta hän havaitsisi olevansa eläinrakas ja viihtyvänsä luonnossa. Hän hakeutuisi Brasilian syrjäseuduille riistanvartijaksi ja kuvailisi itseään yksinäiseksi sudeksi.

Psykologisissa testeissä molemmat näistä klooneista olisivat varsin samanlaisia. Älykkyys, luonteenpiirteet jne. olisivat melkein kuin sama ihminen olisi tehnyt saman testin kaksi kertaa (oletamme toisen kloonin epilepsian lieväksi ja lääkkeisiin reagoivaksi). Sovitaan vaikka vielä, että heistä molemmat lukisivat lehden lopusta alkuun ja keräilisivät kumilenkkejä. Heidän elämänsä olisi kuitenkin varsin erilaista.

Saattaa olla, että Hitlerillä oli personnallisuushäiriö. Niinpä hänen klooneissaan olisi selvästi keskivertoa enemmän niitä, jotka päätyisivät vankilaan rikosten ja hirmutekoja takia. Yhdestäkään ei tulisi hirmuhallitsijaa, koska he eivät olisi siihen tarkoitukseen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Muutamasta tulisi oikein surkea paikallispoliitikko johonkin latinalaisen amerikan pikkukylään. Hirmuhallitsijoita luovat "kivet" eivät uskoakseni sittenkään pompi genomirinteellä, vaan yhteiskunnallisilla ja sosiologisilla vuorilla.