KEHITYSPSYKOLOGIA - KÄYTÄNNÖLLINEN TEORIAKERTAUS

Pasin mielestä Pirjo on ripustautuva. Pirjon mielestä Pasi on etäinen. Mistä on kyse?

Temperamenttiteorian edustaja voi väittää, että Pirjolla ja Pasilla on synnynnäisiä eroja sosiaalisuudessa. Kenties Pirjo on jo pienenä vauvana ollut kiinnostuneempi ihmiskasvoista ja kaivannut enemmän vuorovaikutusta kuin Pasi. Geenit ja raskausajan hormonaaliset tapahtumat ovat voineet muokata heidän aivojaan monin tavoin. Geenien vaikutuksesta on tutkimusnäyttöäkin: Esimerkiksi jopa eri perheissä kasvaneet identtiset kaksoset muistuttavat monien luonteenpiirteiden suhteen paljon toisiaan. Yksityiskohdat ovat kiistanalaisempia - millaisia eroja Pasin ja Pirjon aivoissa voisi tarkalleen ottaen olla? On alustavaa näyttöä, että autististen ihmisten taipumusta eristäytyä voidaan lievittää lisäämällä heidän verenkiertoonsa oksitosiini -hormonia. Pasi ei ole autistinen, mutta kenties hänenkin vetäytymis-taipumuksensa liittyy oksitosiiniin: Ehkä hänen verenkierrossaan on vähemmän oksitosiinia kuin Pirjolla tai hänen aivoissaan  on vähemmän reseptoreja oksitosiinille tai ne ovat heikommin toimivia tai sijaitsevat eri kohdissa aivoja. Oksitosiini on kuitenkin vain yksi lukuisista biologisista tavoista, jotka voivat selittää eroja sosiaalisuudessa. Lisäksi tutkimustulokset oksitosiinin vaikutuksesta ovat ristiriitaisia. Ennen kaikkea Pasin vertaaminen autistiin saattaa olla varsin epäreilua. Ehkä Pasin vetäytyvyys ei ole synnynnäinen piirre lainkaan, vaan hän reagoi vetäytymällä Pirjon hyökkäävään sosiaalisuuteen. Onko Pasin etäisyys ylipäätään selitettävissä niin suoraviivaisesti, että hän ei kaipaa läheisyyttä? Temperamenttipiirteet esiintyvät yleensä normaalijakauman mukaisesti – suurin osa ihmisistä ei ole sen enempää äärimmäisen sosiaalisia kuin eristäytyviäkään. Ehkä Pasi ja Pirjokin ovat sosiaalisuuden suhteen keskivertoja ja syitä heidän erilaisuuteensa pitää etsiä muualta.

Kiintymyssuhdeteoria selittäisi Pirjon ja Pasin erot vauvaiän tapahtumilla: Ensimmäisten ikävuosien aikana pikkulapsi tarvitsee jatkuvasti vanhempiensa tarjoamaa turvaa ja hoivaa. Jos hoiva on riittämätöntä, vääränlaista tai satunnaista, lapsen kiintymysjärjestelmä vääristyy. Ehkäpä Pasilla on välttelevä kiintymyssuhde - hän on vauvana joutunut usein kokemaan, ettei saa vanhemmiltaan hoivaa tai turvaa. Siksi hän on oppinut "kytkemään kiintymyskäyttäytymisensä pois päältä", vaikkei olo olekaan turvallinen. Hän on pakonomaisen itsenäinen. Pirjon kiintymyssuhde taas voisi olla pakottava. Hän olisi vauvana kokenut, että vanhemmat tarjoavat huolta ja hoivaa lähinnä silloin kuin heille sopii. Itkemällä ja pitämällä paljon melua itsestään Pirjo on oppinut saamaan vanhemmiltaan tarvitsemansa hoivan. Hänen kiintymyskäyttäytymisensä käy kuitenkin ylikierroksilla. Hän reagoi pieninpiinkin uhkiin eikä pysty rauhoittumaan, vaikka tukea ja turvaa olisi tarjolla. Tutkimuksissa on voitu varsin vakuuttavasti osoittaa, että pikkulapsilla on eroja siinä, miten rohkeasti he käyttäytyvät oudoissa tilanteissa ja miten paljon turvaa he näyttävät saavan vanhemman läsnäolosta. Jonkin verran epävarmempaa on se, johtuvatko erot lasten käytöksessä heidän saamansa hoivan empaattisuudesta ja luotettavuudesta - kysehän voi hyvin olla myös lasten synnynnäisistä temperamenttieroista. Vielä epävarmempaa on se, voiko aikuisen tunne-elämää suoraviivaisesti selittää vauvaiän tapahtumilla. Mario Mikulincer ja Phillip R. Shaver (2007) uskovat kiintymyssuhdeteorian selitysvoimaan, mutta aikuisten suhteen hekin ovat varovaisia: kiintymyssude muuttuu läpi elämän - siihen vaikuttavat niin lapsen kyky kuvitella turvaa tuottavia kiintymyksen kohteita (mielikuva vanhemmista, rievusta, tutista jne.) kuin lukuisat toissijaiset kiintymykset lapsuuden ja nuoruuden varrella (esim. mummo, tarhatäti jne) ja nykyinen parisuhdekin. Valtavirtapsykologiassa ei suosita nykyään kovin deterministisiä selityksiä. Varsinkaan pienet puutteet lapsena saadussa hoivassa eivät sanele yksilön loppuiän kehitystä. Poikkeuksena lapsen tarpeiden äärimmäinen laiminlyöminen, joka voi johtaa varsin vakaviin ja jopa peruuttamattomiin häiriöihin. Tällainen on kuitenkin harvinaista. Joten vaikka vauvaikä voi ehkä vaikuttaa siihen, että Pasilla on taipumusta kytkeä kiintymys pois päältä ja Pirjolla taas kiintymyksen hakeminen käy ylikierroksilla, he eivät ole vauvaikänsä kokemusten vankeja. 

Objektisuhdepsykologit etsisivät Pasin ja Pirjon eroja niin ikään lapsuudesta ja vauvaiästä. Heitä kiinnostaisi kuitenkin paljon myös se, miten Pasi ja Pirjo tiedostavat läheisyyden ja itsenäisyyden tarpeitaan nykyhetkessä. Pasi saattaa tiedostaa itsenäisyyden tarpeensa hyvin ja läheisyyden tarpeensa huonosti. Hän on suhteessa verraten etäinen, mutta olisi ehkä pahasti hukassa ja onneton, jos Pirjo jättäisi hänet. Pasin läheisyyden tarve voi siis olla paljon suurempi kuin hän tiedostaa. Pirjo puolestaan ei ehkä tiedosta itsenäisyyden tarvettaan. Jos Pirjolla olisi paljon läheisyyttä tarjoava kumppani, hän saattaisikin olla parisuhteen etäisyyttä ottava osapuoli. On mahdollista, että Pirjo ei oikein salli itsenäisyyttä itselleen - siksi hän on rakastunut etäiseen Pasiin, jonka seurassa ei itse tarvitse puolustaa oikeuttaan itsenäisyyteen. Objektisuhdeteorian tieteellinen tutkiminen on valitettavasti erittäin vaikeaa. Todisteet tulevat lähinnä terapiapotilaiden itseanalyyseista, joiden luotettavuutta on varsin vaikea arvioida. 

Parisuhteen elinkaari on ajattelumallina verraten lähellä objektisuhdeteorian ajatuksia. Se ei kuitenkaan edellytä tiedostamattomien motiivien kaivelua ja on siksi helpommin tutkittavissa itsearvioinnin keinon. Ajatuksena on, että vastarakastuneet ovat symbioosivaiheessa, kokevat suurta läheisyyttä ja haluavat olla toistensa seurassa lähes koko ajan. Erkaantumisvaiheessa otetaan etäisyyttä sekä omaa aikaa ja tilaa. Kumppanuusvaiheessa läheisyyden ja itsenäisyyden tarpeet saadaan jonkinlaiseen arkiseen tasapainoon. Pirjon ja Pasin tapauksessa voisi olla mahdollista, että Pirjo on vielä alkuvaiheen symbioosissa, mutta Pasi on jo siirtynyt eriytymisvaiheeseen. Jos tämä tulkinta on totta, Pasin ja Pirjon "kriisi" on varsin tavanomainen ja ohimenevä ilmiö parisuhteissa. 

Erik H. Eriksonin kehityskriisiteoriassa Pasin ja Pirjon tilannetta voisi tarkastella jatkumona murrosiästä. Ideana on, että läheisyyden kriisi tulee identiteettikriisin jälkeen. Nuoruusiän identiteettikriisin ratkaiseminen helpottaa aikuisiässä tapahtuvan läheisyyden kriisin ratkaisemista. Pirjon ripustautuvuus voi tästä näkökulmasta olla seurausta kesken jääneestä itsenäistymisestä ja identiteettityöstä. Pirjo on siirtänyt liian suoraan riippuvuuden tunteensa vanhemmista Pasiin. Niinpä suhde ei muistuta kahden tasavertaisen aikuisen suhdetta, vaan lapsen ja vanhemman suhdetta. Pasi puolestaan on voinut itsenäistyä vanhemmista uhmalla. Tästä syystä kaikenlainen läheisyys tuntuu hänestä uhkaavalta - se voi palauttaa hänet takaisin lapsen asemaan. Tästä näkökulmasta läheisyyden kriisin ratkaisu vaatisi identiteettikriisin ja itsenäistymisen ratkaisemista. Muiden psykodynaamisten teorioiden tavoin tätäkin on vaikea tutkia muutoin kuin terapiassa.  

Traumamalli lienee naistenlehdistä tuttu selitys. Ehkä Pasi on kokenut edellisissä suhteissaan traumaattisen hylätyksi tulemisen kokemuksen, eikä siksi enää uskalla kiintyä. Pysyttelemällä etäisenä voi suojella itseään hylätyksi tulemisen tuskalta. Toisaalta Pirjon tarkertuvuus voi selittyä samanlaisella traumalla. Hänkin pelkää hylätyksi tulemista. Hän vain valitsee toisenlaisen strategian - hän pyrkii ripustautumalla varmistamaan, ettei toinen lähde. Jälleen kerran selitysmalli vaatii tiedostamattomien motiivien arvioimista ja on siksi vaikea tutkia puolueettomasti terapian ulkopuolella. Traumaselitys lienee kuitenkin varsin suosittu, mikä ei vielä tarkoita, että se olisi tosi. Ongelman selittäminen exän viaksi on turhankin houkuttelevaa, sillä silloin sen enempää Pasin kuin Pirjon ei tarvitse tutkailla omaa toimintaansa. 

Kognitiivisesta näkökulmasta katsoen keskeistä on tiedonkäsittely ja erityisesti ajattelutavat. Mitä tulkintoja ja merkityksiä "vetäytyvyys" tai "ripustautuvuus" saavat. Ehkäpä Pasi kokee vetäytyvyytensä olevan miehekkyyttä - elokuvien hiljainen ja vahva mies on luotettava ja hötkyilemätön. Pirjon kritisoima piirre voi siis olla osa Pasin ihanneminää. Vastaavasti "ripustautuvuus" voi olla Pirjon mielestä avoimuutta, aitoutta ja tunteellisuutta - osa hänen ihanneminäänsä. Pirjo saattaa mitata rakkauden ja läheisyyden määrää parisuhteessa sillä, kuinka paljon pariskunta puhuu keskenään. Pasin määritelmä läheisyydelle taas saattaa olla, että tarpeeksi läheiset voivat olla yhdessä hiljaa ilman, että kumpikaan vaivaantuu. 

Kogniitiivinen psykologi saattaa tarkastella tilannetta myös havaintokehän avulla. Ehkä Pasi ei ole objektiivisesti kovin vetäytyvä eikä Pirjo kovin tarkertuva. Luulo Pasista vetäytyvänä saattaa johtaa Pirjon huomaamaan yksipuolisesti Pasin vetäytymisiä. Samoin kuin uskomus Pirjosta takertuvana voi johtaa Pasin tarkkailemaan yksipuolisesti Pirjon takertuvaa käytöstä. 

Attribuutioteoria tarkastelee Pasin ja Pirjon suosimia syyselityksiä. Pasi voi olla kohtuuttoman ahdistunut, jos hän uskoo Pirjon olevan luonteeltaan pysyvästi ja järkähtämättömästi takertuva. Asialle ei siis voi tehdä mitään. Samoin Pirjo on epätoivoinen, jos hän uskoo Pasin vetäytyvyyden olevan pysyvää ja muuttumatonta. Jos Pasi ja Pirjo suosivat syyselityksiä, jotka ovat hetkellisiä ja joihin voi vaikuttaa, he ovat paljon toiveikkaampia parisuhteensa suhteen.

Kognitiivisia teorioita pystytään aika hyvin tutkimaan ja kelvollista tutkimusnäyttöä ihanneminän, havaintokehän tai attribuutioiden vaikutuksesta ihmisten toimintaan on runsaasti.  Psykodynaamisten käsitysten edustajat voivat kuitenkin huomauttaa, että tutkimusnäyttö ei todista kognition olevan ensisijaista - ajattelutavat kyllä vaikuttavat, mutta psykodynaamikko yleensä uskoo ajattelutapojen johtuvan tiedostamattomista tunnesolmuista.

Sosiaalipsykologiset ja sosiokulttuuriset selitykset ovat yleensä varsin lähellä kognitiivisia selityksiä. Tutkitaan paljon ajattelutapoja, mutta painopiste on enemmän siinä, miten kulttuuri ja vertaisryhmät muokkaavat ajattelua. Esimerkiksi Harris korostaa sitä, miten vertaisryhmien arvot ja asenteet muokkaavat yksilöitä. Pasi ja Pirjo eivät välttämättä ole keksineet ihanneminäänsä itse, vaan omaksuneet ne vertaisryhmiltään. Joku voisi sanoa, että Pasin ja Pirjon ihanneminät kuulostavat varsin yleisiltä stereotypioilta miehistä ja naisista.Vertaisryhmien vaikutuksesta yksilön ajatteluun on kohtuullisesti tutkimusnäyttöä.  

Vahvin tutkimusnäyttö lienee kuitenkin kommunikaatiomalleihin keskittyneellä John Gottmanilla. Hän on työryhmineen videoinut pariskuntien keskusteluja. Laskemalla videolla esiintyvän myönteisen ja kielteisen kommunikaation määrää ja tunnistamalla muutaman erityisen haitallisen kommunikaatiomallin, Gottman pystyy ennustamaan n. 90 % tarkkuudella, mitkä pariskunnista ovat yhdessä vielä useamman vuosikymmenen päästä. Muiden teoriamallien edustajat eivät pääse lähellekään moista tarkkuutta ja useimmat eivät edes yritä luoda ennustavia malleja. 

Pasin ja Pirjon tapauksessa saattaisi hyvinkin olla kyseessä yksi Gottmannin tunnistamista haitallisista kommunikaatiotyyleistä. Pirjo kokee olonsa yksinäiseksi ja hylätyksi ja arvostelee siksi Pasia vetäytyvyydestä. Pasi kokee olevansa hyökkäyksen kohde, mutta katsoo toimineensa hyvin ja sankarillisesti, koska ei ole suuttunut toisen hyökkäyksestä (ns. stonewalling). Todellisuudessa Pasin "urhea" itsehillintä vain lisää Pirjon epätoivoa - hän ei saa rajuillakaan otteilla aikaiseksi mitään reaktioita kumppanissaan. Kierre pahenee molempien jatkaessa oppimallaan tyylillä. 

Gotman on pyrkinyt auttamaan ihmisiä kommunikoimaan paremmin. Pasi voi yllättyä iloisesti, jos hän antaa pahastumisensa näkyä - Pasin näyttämä suru tunne voi pehmentää Pirjon halua arvostella. Pirjo taas voi hämmästyksekseen huomata, että hänen todellinen tunteensa ei ole kiukku vaan ikävä. Hän voi opetella sanomaan sen ääneen. Sen sijaan, että moittisi Pasia vetäytyvyydestä, hän voi sanoa olevansa yksinäinen ja kaipaavansa Pasia. Tai hieman ärhäkkäämmin - minulla on niin ikävä sinua, että olen haljeta kiukusta. Moiseen voi olla vaikea reagoida vetäytymällä. 

Pasi ja Pirjo ovat kuunnelleet psykologeja kasvavan ärtymyksen vallassa. 
- Niin että mä olen siis autisti, muistaa Pasi. 
- ... ja mä olen joku lapsenomaisesti takertuva kypsymätön teini, valittaa Pirjo. Eikä me muka osata edes riidellä. 
- Se traumajuttu vois ehkä olla totta, tuumii Pasi. Mulla oli yksi ihan hirvee Exä. 
- Niin mullakin, sanoo Pirjo lempeästi ja kietoo kätensä Pasin ympärille. 
Psykologit huokaisevat hieman rasittuneesti, mutta toteavat ääneen:
- No jos toi selitys teille kelpaa, niin mikäs siinä sitten.  

ONKO PSYKOLOGIASTA MIHINKÄÄN?

Olin hautajaisissa. Enkä todellakaan halua kuvata tai selittää tunteitani psykologian termein.

Luin opiskelijoiden minäkansioita. Olin ilmoittanut, että pisteitä saa sekä oman elämänsä aidosta ja monipuolisesta pohdinnasta, että psykologian termien ja teorioiden soveltamisesta omaan elämäänsä. Hyvin harvat käyttivät psykologian termejä ja heistäkin monet luopuivat termeistä päästessään vauhtiin. Hyvä niin. Olin  otettu ja kiitollinen saadessani lukea heidän pohdintojaan.

Jussi Valtosen romaanissa ”He eivät tiedä mitä tekevät” eräs perheterapeutti yrittää riidellä oikeaoppisen rakentavasti. Syntynyt vaikutelma on pöhkö ja epäaito. Tarkoituksella. Käsittääkseni Valtonen kritisoi kummalliseksi käynyttä psykokulttuuria.

Juhani Mattila kuvaa kirjassaan ”Uupunut nainen” sivulla 24 luullakseni samaa ilmiötä toisin päin: ”Hän (potilas) ei pilannut keskustelua psykiatrisilla termeillä eikä ladellut älyllisiä selityksiä kuten jotkut psykokulttuurin omaksuneet yksilöt, joiden irrottaminen opitusta ajatuskuviosta oli usein työn takana. Oli siis yksi vaikeus vähemmän.”

Minä puolestaan olen pilannut monta opetuskeskustelua tuomalla psykologian termit kehiin liian aikaisin. Ihmisten ajatusten virta on katkennut, kun he ovat alkaneet ahtaa kokemuksiaan psykotermeihin.

Onko psykologiasta siis mihinkään?
On. Psykologian kieli on syntynyt tutkimuksia varten. Parhaat termit ovat selkeitä ja mitattavissa. Nuo tutkimukset voivat mullistaa ajatteluamme monella hyvällä tavalla, korjata arkiajattelumme virheitä. Parhaiden psykologian termien viileä analyyttisyys on korvaamattoman arvokasta, kun halutaan tietoa tosiasioista.

Olen siis ihan kohtuullisen ylpeä edustamastani tieteenalasta,
mutta samalla totean painokkaasti – ainakaan minä en käytä psykologian kieltä tunneilmaisuun tai herkkien kokemusten käsittelyyn.

Tunteiden ilmaisuun ei ehkä kannata käyttää viileän analyyttisiä termejä.
Onneksi on runous, musiikki, tarinat, kosketus ja lenkkipolku.
… ja paljon muuta, mistä minä en mitään tiedä.

Olin siis hautajaisissa, enkä kaivannut psykologiaa (tai teologiaa).
Järnefeltin kehtolaulu. Vanha virsi Taalainmaalta. Niihin minä tarrasin.
Jos olisin pystynyt, olisin laulanut ”makeasti oravaisen.”
Soisin sen löytyvän virsikirjasta.