tiistai 31. toukokuuta 2016

STEREOTYPIAT

Oxford dictionary of Psychology kirjan mukaan  stereotypia on yksinkertaistava ja usein kielteinen yleistys jostakin ihmisryhmästä.  

Helpointa on tunnistaa vanhentuneita stereotypioita, joihin kukaan ei enää usko. Tiedämme varsin hyvin, ettei hiusten väri vaikuta älykkyyteen, joten blondistereotypia on nykyään enää kehno, vanhentunut vitsi. Emme silti ole kaikista stereotypioista vapaita ja ainakin elokuvateollisuus tietää tämän.

Elokuvateollisuudelle voi antaa varovaista kiitosta. Se on ollut romuttamassa joitakin stereotypioita. Koska emme enää ajattele naisten olevan avuttomina huokailevia prinsessoja, elokuviin on alkanut ilmestyä aktiivisia ja vahvoja naisia. Bond- tyttökään ei ole enää uusimmissa Bondeissa pelkkä kaunis koriste, jonka Bond pelastaa, vaan yhä useammin Bondin liittolainen tai kilpailija. 

Viihteen ongelma on kuitenkin tämä: se ei pysty tukemaan niitä, jotka eniten apua tarvitsevat. Niinpä elokuvat eivät voineet tukea naisten asemaa silloin, kun naisten sorto hyväksyttiin itsestäänselvyytenä: Jos aktiivisia ja miehille pärjääviä naishahmoja olisi laitettu varhaisiin action elokuviin, yleisö ei olisi hyväksynyt niitä. Ne oltaisiin koettu epäuskottavina tai koomisina. Aikana, jolloin "kaikki tiesivät, että naisen paikka on kotona", Jane ei voinut pelastaa Tarzania krokotiilin hampaista. 

Tai Agatha Christie ei voinut (eikä varmaan halunnutkaan) kirjoittaa Poirot`ia ja Hastingsia homoseksuaalisiksi hahmoiksi - yleisö ei olisi hyväksynyt. Nyt kun homoseksuaalien asema on parempi, moinen ratkaisu olisi jo mahdollinen. 

Jos viihde ei voi vastustaa voimissaan olevia steretypioita, herää kysymys, millaisten stereotypioiden kimppuun nykyviihteen tekijät eivät voi käydä. 

Pohditaan asiaa Bond esimerkin kautta. 
Luultavasti Bond -saaga jatkuu Daniel Graigin versioidenkin jälkeen. Millainen uusi Bond EI voisi olla?
Voisiko seuraava Bond olla nainen? Miksei? Onhan Bondin esimieskin ehdittu jo vaihtaa yhdessä vaiheessa naiseksi. 
Voisiko Bond olla homoseksuaali? Hieman rajoilla, koska Bond- maailma on aika konservatiivinen, mutta ei täysin mahdoton ajatus. Entä voisiko seuraava Bond olla lihava tai fyysisesti heikko - ei. Yksiselitteisesti ei, koska silloin genre vaihtuisi action elokuvasta parodiaksi tyyliin Johnny English. 

Siis toistan. Samalla tavalla kuin 30 -luvun Tarzanelokuvissa nainen ei voi olla sankari, 2000 luvun alkupuolen Bond ei voi olla ylipainoinen tai hintelä. Yleisö ei ota moista Bondia vakavasti. 

Taide-elokuvissa ollaan vapaampia stereotypioista, mutta sielläkin yleisön reaktiot rajoittavat. Kuvitellaan, että tehtäisiin ison budjetin suomalaiselokuva Jeesuksesta. Raamatun mukaan Johannes Kastaja paastosi, mutta Jeesus söi ja joi. Tällä perusteella Jeesusta voisi esittää pyöreä Mikko Kivinen, Johannes kastajaa komea Mikko Leppilampi. Hyväksyikö suuri yleisö? Ei. Yleisö epäilisi tarkoituksen olevan pilkata tai tehdä elokuvasta koominen. Komediassa voidaan pääosan esittäjäksi laittaa ylipainoinen ja jättää komistus sivuosaan. Vakavissaan ei moista saa tehdä, ei edes uskonnollisessa elokuvassa. 

Media ei luo ulkonäköpainetta tyhjästä, mutta se vahvistaa niitä. Kerta toisensa jälkeen näemme, minkänäköiset henkilöt voivat olla pääosissa, keiden taas kuuluu kuulua sivuosiin tai komedioihin.  

Elokuva ei voi kaataa stereotypiaa, joka on voimissaan. 
Mutta se millaisia elokuvia meille EI tehdä, paljastaa sen, millaiset stereotypiat voivat turhan hyvin. 





   

perjantai 27. toukokuuta 2016

KULTTUURIEROT

Kysyin eri ihmisiltä, miten he määrittelisivät sanan kulttuuri. Laajin vastaus oli, että "kaikki mitä ihminen tekee". Olin hieman ilkeä ja kysyin, onko hikoileminen kulttuuria.

Kulttuuri on terminä sietämättömän epämääräinen, se venyy ja paukkuu joka suuntaan. Puhumme esimerkiksi suomalaisesta kulttuurista, mutta emme osaa määritellä, mitä se on. Niinpä moderni ja koulutettu suomalainen voi olla maailmankuvaltaan ja arvoiltaan lähempänä modernia ja koulutettua ruotsalaista kuin toista suomalaista. Lisäksi suomalaiseen kulttuuriin mahtuu niin vanhoillislestadiolainen elämäntapa kuin vaikkapa heavyrock kulttuurikin. Yksi ratkaisu olisi pitää suomalaisena kulttuurina suomalaisten ihmisten keskimääräistä maailmankuvaa, elämäntapaa, ruokakulttuuria jne. Ratkaisu ei olisi hyvä. Kun ilmiö on tarpeeksi monimuotoinen ja koko ajan muutoksessa, keskiarvot eivät enää kuvaa sitä juuri lainkaan.

Suomalainen kulttuuri on silti mielekäs termi, koska suomalaisuus on monille tärkeä identiteetin ainesosa. Eli suomalainen kulttuuri voi tarkoittaa asiallisesti ottaen vähän sitä sun tätä, mutta olennaista on, että monet ihmiset määrittelevät itsensä suomalaisiksi ja kokevat yhteenkuuluvuutta muihin suomalaisiin.

Kulttuuri ei sentään tyhjene identiteetin käsitteeseen.

On täysin mielekästä puhua vaikkapa kulttuurieroista. Tuolla käsitteellä kuvataan eroja suurten ihmisryhmien tavoissa tuntea ja ajatella. Psykologit eivät yleensä tutki mitään niin hämärää ja moneen suuntaan sinkoilevaa kuin "suomalainen kulttuuri" tai "länsimainen kulttuuri". Sen sijaan on havaittu, että kulttuurit voidaan jakaa yksilö- ja yhteisökeskeisiin. Yksilökeskeinen kulttuuri korostaa yksilön itsemääräämisoikeutta elämästään ja yksilön hyvinvointia. Yhteisökeskeisessä kulttuurissa tärkeintä taas on yhteisön menestys ja hyvinvointi. Brita Koskiaho (1995) kuvaa eroa havainnollisesti: Yhteisökeskeinen japanilainen esittelee mieluummin työpaikkansa: "Olen toyotalainen". Yksilökeskeinen suomalainen kertoo mieluiten oman työtehtävänsä:"Olen insinööri." Siten kulttuuri vaikuttaa jopa siihen, millaisista asioista ihminen rakentaa minäkäsityksensä perustan ja mitä haluaa itsestään kertoa.

Kulttuuri vaikuttaa myös kasvatusihanteisiin. Yksilökeskeisissä kulttuureissa lapsia kannustetaan itsenäisyyteen. Myös menestys selitetään yksilön ominaisuuksilla. Yhteisökeskeisessä kulttuurissa lapsia kannustetaan sopeutumaan yhteisöönsä ja menestyskin hankitaan yhteisölle. Ero näkyy havainnollisesti ns. vaatimattomuusvalheessa: lapsia pyydetään siivoamaan huone. Sitten paikalle saapuu ulkopuolinen ja hän kysyy, kuka on siivonnut. Yhteisökeskeisen kulttuurin lapset katsovat moraaliseksi velvollisuudekseen valehdella. Olisi röyhkeää kertoa omista hyvistä töistään, yhteisön harmonisuus vaatii vaatimattomuutta. Yksilökeskeisen kulttuurin lapset taas katsovat vähintäänkin oikeudekseen kertoa, että juuri he ovat siivonneet ja ansaitsevat kiitokset.

Yksilö- ja yhteisökeskeinen kultuuri vaikuttavat jopa havaintokehän toimintaan. Koehenkilöille näytettiin kuva, jossa oli yksi iso kala ja muutamia pieniä. Yksilökeskeisen kulttuurin edustajat tutkivat tarkasti isoa kalaa ja muistivat sen yksityiskohtaisesti. Yhteisökeskeisen kulttuurin edustajat taas tutkivat ja muistivat paremmin taustalla olevat kalat. Ero nähtiin myös silmänliikekameralla. Länsimaisten ihmisten silmät liikkuivat enemmän pääkohteessa, kiinalaisten katse kulki enemmän taustassa. Kulttuurierot vaikuttivat siis jo havaitsemisen alkuvaiheissa, monta sadasosasekuntia ennen tietoisia päätöksiä siitä, mitä asioita kuvassa haluaa nähdä.

Kulttuurit ovat koko ajan muutoksessa, eikä esim. kiinalainen tai japanilainen kulttuuri ole enää kaikin osin yhteisökeskeistä, tai suomalainen kulttuuri kaikilta puolin yksilökeskeistä. Jared Diamond (2013) löysi kuitenkin Papua Uusi-Guineasta aika tyylipuhtaan ja kärjekkään esimerkin yhteisökeskeisestä kulttuurista: Eräs sikäläinen bussikuski ajoi pikkupojan yli ja poika kuoli. Kyse oli onnettomuudesta, kuski ei olisi voinut estää sitä. Yhteisöllisessä kulttuurissa valtio on heikko toimija - niinpä sekä kosto että puolustus riippuvat sukujen toiminnasta. Kuolleen pojan sukulaiset halusivat kostaa. He kerääntyivät uhkaavina linja-autovarikolle ja veritöiden vaara oli ilmeinen. Bussikuski lähetettiin heti sukunsa luokse turvaan, kunnes tunteet rauhoittuivat. Lopulta järjestettiin sovintojuhla, jossa kuolleen pojan suvulle maksettiin korvauksia. Koska vika ei ollut bussikuskin, korvaukset oli neuvoteltu pieniksi, symbolisiksi eleiksi. Diamond oli aiemmin ihmetellyt, miten vähän arvoa hänen paikalliset oppaansa antoivat solmimilleen ystävyyssuhteille. Vähitellen hän kuitenkin ymmärsi, että suku on tuossa kulttuurissa paljon ystäviä tärkeämpi asia: henki saattaa riippua sukulaisten halusta puolustaa yksilöä. Toisaalta yksilön oletetaan osallistuvan suvun kostoretkiin. 

Tällaisessa kulttuurissa vaikkapa avioliitto ei ole yksilön yksityisasia. Avioliitto on sukujen liitto, jossa saadaan uusia ihmisiä suvun turvaverkkoon - uusia ihmisiä, jotka voivat järjestää suvun jäsenille työtä, rahoittaa myötäjäisiä, lähteä kostoretkille tai puolustaa kostoretkeläisiä vastaan. Elintason nouseminen ja vahva valtio (tehokas poliisitoimi, sosiaaliturva jne.)  ovat omiaan tekemään kulttuurista yksilökeskeisemmän, koska suuri osa suvun ja heimon tehtävistä siirtyy valtion vastuulle. Hyvässä ja pahassa. 

Suurin osa psykologian tutkimuksista tehdään länsimaissa, yksilökeskeisen kulttuurin parissa. Henrich & co. 2010 kuvaavat ilmiötä sanaleikillä, jonka mukaan psykologit tutkivat vain outoja ihmisiä. Englanniksi weird people, eli:
W niinkuin Western, länsimaalainen
E niinkuin Educated, koulutettu
I niinkuin Industrialized, teollistuneiden maiden asukas
R niinkuin rich, rikas
D niinkuin democratic, demokraattisessa valtiossa asuva.
Tällaisia ihmisiä on maapallon asukkaista vähemmistö. Me olemme siis varsin outoja tapauksia, eikä meidän psykologiamme ole aina sovellettavissa ihmisten enemmistöön.

Psykologit ovat kuitenkin havahtuneet huomaaman tämän. Esimerkiksi älykkyystutkijat ovat huomanneet, että monissa kulttuureissa nopeaa vastaajaa ei pidetä älykkäänä, vaan päinvastoin sitä, joka harkitsee vastaustaan tarkkaan. Kulttuuriset erot älykkyyden käsitteessä ovat vaikuttaneet testien ohjeisiin, ja joskus jopa uusien tehtävätyyppien luomiseen.

Toisenlaisen esimerkin kulttuurisensitiivisyydestä tarjoaa Ramadan Ahmed (2010). Hänen mukaansa perinteisissä egyptiläisperheissä murrosikä ei merkitse itsenäistymistä vanhemmista - moinen ei ole usein taloudellisesti mahdollista eikä kulttuurisesti suotavaa. Sen sijaan murrosikä merkitsee monille egyptiläisnuorille aikaa, jolloin heidän pitää sisäistää kulttuurin sukupuolinormit.

Kulttuurieroista kiinnostuneelle psykologille riittäisi työsarkaa. Meidät oudot ihmiset tunnetaan aika hyvin, alkaisi olla aika tutkia ihmiskunnan enemmistöä. 


torstai 19. toukokuuta 2016

TUNNEÄLY

Kun lähdin opiskelemaan psykologiaa, minulla oli jonkinlainen hämärä, julkilausumaton haave, että psykologian opinnot tekisivät minusta suvereenin ihmisen, joka tilanteessa kuin tilanteessa osaisi toimia fiksusti, ja jonka suusta ei koskaan tulisi mitään hölmöyksiä, joita täytyisi hävetä kuukausitolkulla.

Halusin, että minulla olisi jonkinlainen henkinen kaukosäädin, jolla voisin säätää tunteitteni sävyjä, voimakkuutta ja kontrastia kuin kuvaa televisiossa. Puolustuksekseni todettakoon - minulle tuo ajatus oli vain hämärä haave. Monet kirjakaupan self-help kirjat kauppaavat moista moskaa täysin häpeilemättä täytenä totena. Mokomat.

Terapeuttini oli paljon viisaampi. Hän väitti, että yksi hänen päätehtävistään on tuottaa siedettävissä olevia pettymyksiä. Olin saanut kokea oman osani sietämättömiä pettymyksiä. Terapeutin tehtävä ei ollut poistaa tuskaani tai tehdä minusta robottia, joka hallitsee tunteensa täydellisesti. Hänen piti siis tuottaa minulle pettymys. Mutta sellainen, jonka saatoin kestää ja joka ei tuhonnut kontaktia häneen, vaan päinvastoin syventäisi sitä. Hän onnistui mainiosti.

Myös lukion psykologian opintojen tehtävä on tietyssä mielessä tuottaa siedettäviä pettymyksiä. Psykologiatiedekään ei tarjoa henkistä kaukosäädintä, jolla voisi saada elämänsä täydelliseen hallintaan. Sen sijaan voi saavuttaa jotakin vaatimattomampaa - ja paljon parempaa: voi oppia epätäydellisiä mutta useinmiten riittäviä keinoa tasoittaa pahimpia tunnemyrskyjä ja hillitä itseään sen verran, ettei joudu kovin pahoihin vaikeuksiin. Psykologia tarjoaa myös näkökulmia, jotka kehittävät myötätuntoista suhtautumista tunnesolmuihin, itsen ja muiden.


Tunnemyrskyjen keskellä on ymmärrettävää haluta hallita tunteitaan täydellisesti. Se ei kuitenkaan olisi hyvä asia. Itse asiassa evolutiivisesti ajatellen yksi tunteiden tehtävistä on tehdä meistä sopivasti arvaamattomia: Kehittymätön eläin käyttäytyy mekaanisen ennustettavasti ja on siksi helppo saalis kokeneelle metsästäjälle. Ennustettavasti käyttäytyvää apinaa taas on ovelien laumatoverien helppo huijata. Satunnainen arvaamattomuus on etu.

Tiedän tämän omakohtaisesta kokemuksesta. Olin yläasteella koulukiusattu ja aivan liian ennustettavasti kiltti. Monien kiusattujen tavoin pidin jollakin kummalla tavalla kunnianani kestää kiusaaminen valittamatta, vastaanlaittamatta ja opettajiin turvautumatta. Eräänä päivänä tunne-elämässäni tapahtui kuitenkin jonkinlainen oikosulku ja aloin käyttäytyä yllättävästi. En missään nimessä ole rohkea, mutta olin ehkä niin pohjattoman väsynyt kiusaamiseen, etten enää välittänyt. Kun koulun pääkiusaaja rääkkäsi muuatta toista hikipinkoa, kävelin aivan hänen viereensä ja sanoin kyllästyneellä äänellä: "Olet sää kova Virtanen". Kiusaaja jätti aiemman uhrinsa, kaatoi minut maahan ja odotti luultavasti pelokasta reaktiota. Mutta minua alkoi kaiken järjen vastaisesti naurattaa. Se oli luultavasti jonkinlaista hysteeristä hullunnaurua. Kiusaajaa se hämmensi. Hän ei tiennyt mitä tehdä minulle. Niinpä hän pudisteli päätään, lähti pois ja sanoi jotakin sellaista kuin "..ttu  toi on hullu". Kiusaajan edellisestä uhrista ja hänen parhaasta ystävästään sain sinä päivänä elinikäiset ystävät itselleni. Arvaamattomuus todellakin kannatti.

Tunnemyrskyjään on kuitenkin hyvä osata hillitä. Siinä auttaa tunneäly. Daniel Goleman teki tuon termin tunnetuksi, mutta asian vakavassa tutkimisessa on kunnostautunut Peter Salovey. Hänen mukaansa tunneälyn ensimmäinen osatekijä on kyky tunnistaa tunteita itsessä ja muissa. Jos esimerkiksi tunnistat milloin olet suuttunut tai loukkaantunut ja myönnät nuo tunteet itsellesi, sinusta ei tule tekopyhää tai pingottuneesti pakkohymyilevää ihmistä. Olet aidompi.

Jos taasen tunnistat muiden tunteita taitavasti, saatat huomata milloin toinen on kovilla, vaikka esittääkin urheasti, että kaikki on hyvin. Jos olet riidellyt pomosi/ opettajasi/ vanhempasi/ ystäväsi/ kumppanisi jne kanssa, tunneäly auttaa sinua tunnistamaan toisen osapuolen ensimmäiset haparoivat sovinnoneleet. Tunnetyhmempi ei niitä huomaa, jolloin sovintoa yrittänyt loukkaantuu ja riitä jatkuu, ehkä jopa paisuu.

Tunneälykäs myös ymmärtää tunteiden lainalaisuuksia. Hän esimerkiksi tajuaa tunteiden vaativan joskus aikaa. Jos ystäväsi kertoo sinulle pettymyksistään ja sanot hänelle jonkin lohduttavan lauseen heti, ystäväsi luultavasti kokee, ettet ota hänen tunteitaan vakavasti. Sama lohduttava lause voi tuntua aidosti hyvältä, jos se sanotaan sen jälkeen, kun olet kuunnellut ystäväsi tarinaa pidemmän tovin - olet todistanut, ettet vain yritä päästä hänestä eroon.

Tunneälykkään käsitykset tunteista ovat vivahteikkaat. Hän ei esimerkiksi pidä syyllisyyttä ja häpeää synonyymeinä. Syyllisyys herää, kun on tehnyt jotakin väärää ja se motivoi hyvittämään tekoaan. Häpeä puolestaan liittyy siihen, että tulee torjutuksi tai nolatuksi toisen silmissä. Esimerkiksi rakkautensa tunnustanut ja rukkaset saanut ei ole tehnyt mitään väärää. Hän ei luultavasti koe syyllisyyttä vaan häpeää. Häpeä puolestaan motivoi vajoamaan maan alle, ja kun se ei onnistu, ihminen yleensä välttelee ihmisseuraa.

Tunnelykäs osaa säädellä tunteitaan. Ei täydellisesti, mutta sen verran, että pärjäilee. Tunneäly ei siis suojaa kärsimykseltä, mutta ihminen saattaa tunneälyn avulla oppia keinoja lieventää tai lyhentää kärsimystään: Joku purkaa tuskaansa kuuntelemalla musiikkia, toisella on luottoystävä, jolle purkaa huoliaan. Tunnen erään terapeutin, joka päästelee höyryjä laulamalla autossa "Isotalon Anttia ja Rannanjärveä" mahdollisimman rumalla äänellä.

Kaiken tämän lisäksi tunneälykäs osaa motivoida itseään tunteidensa avulla ja huomioida tunteet myös silloin, kun tekee tärkeitä päätöksiä: hän ei esimerkiksi valitse rahakasta ammattia, jossa ei viihdy, vaan hakee jonkinlaista kompromissia tuntetarpeiden ja hyötynäkökohtien väliltä.

Paras on hyvän vihollinen: Niinpä täydellisyyttä hipova tunnekontrolli ei ole tunneälyä. Se on vieraantumista elämästä. Epätäydellinen kontrolli, sopiva ennakoimattomuus ja sen verran tolkkua, että pärjää ja pystyy joskus muitakin auttamaan... siinä se tunneäly, jota voin suositella.

Ehkä petyit tähän tekstiin siedettävästi? Niin ainakin toivon.

torstai 12. toukokuuta 2016

STATUS JA SOSIAALINEN VERTAILU

Status tarkoittaa sosiaalipsyko-logiassa arvoasemaa ja muilta saatua arvostusta. Sen mukana tulee yleensä myös valtaa.

Statuksen tavoittelu selittää varmuudella myös sinun toimintaasi. Uraihmisten elämässä statuksen tavoittelu on ilmeista, mutta myös jopa valtaavieroksuvien hippien ryhmissä on statuseroja: Puheen tasolla voidaan vakuutella, että kaikki ovat yhtä tärkeitä, silti käytännössä jotkut ovat "tasa-arvoisempia kuin toiset." Kun tällainen ihminen astuu huoneeseen, hänet huomataan ja keskustelua aletaan käydä hänen ehdoillaan. Häntä tosin kadehditaankin, mutta myös ihaillaan ja kannatetaan.

Olet luultavasti huomannut seuraavan ilmiön: Kun henkilö a ehdottaa jotakin, kukaan ei kannata häntä. Jos henkilö b ehdottaa aivan samaa asiaa, se saa äkkiä paljon kannatusta. Henkilö a ehkä miettii, mikä hänessä on vikana. Oikea vastaus  on - luultavasti ei mikään. Hänellä ei ole vain juuri siinä ryhmässä kovin korkeaa statusta, joten hänen hyvätkään ehdotuksensa eivät mene läpi. Korkeasta statuksesta onkin paljon hyötyä ja matalasta haittaa: Helmreih & co (1970) havaitsivat, että arvostetun ihmisen kannatti mokailla - se vain lisäsi hänen suosiotaan, hän oli "ihanan inhimillinen". Sama moka (kahvikupin kaataminen) laski ihmisen suosiota, jos hänen statuksensa oli valmiiksi alhainen - "tuommoinen se on, kömpelö".

Status on kuitenkin ryhmätermi. Niinpä ihmisellä voi olla eri ryhmissä erilaisia statuksia. Opettajana törmään tähän usein - koulussa hiljaiselta ja aralta vaikuttava opiskelija voi tulla vastaan jossakin harrastusryhmäs-sään ja paljastua siellä hyvinkin pontevaksi ja jämäkäksi: opiskelijan persoonallisuus ei muutu matkalla koulusta harrastuksiin, mutta hänen roolinsa ja statuksensa muuttuvat.

Eri ryhmissä saa myös statusta eri asioista. Yläasteen kovisryhmässä arvostusta voi saada polttamalla tupakkaa. Kilttien ryhmässä sama asia laskisi statusta. Muotia ja ulkonäköä arvostavien ryhmässä voidaan taivastella, jos hyvännäköinen ja vaatimattoman näköinen alkavat seurustella keskenään. Tuon ryhmän jäsenten on vaikea uskoa, että kaikkien ihmisten elämässä ulkonäkö ei ole kovin keskeinen statustekijä.

Minun on helppo hymähdellä setämäisesti sinun ryhmäsi "statuskoohotukselle". Minua esimerkiksi hymyilyttää muoti-ihmisten tapa arvioida ihmisiä pukeutumisen perusteella tai urheilijoiden tapa rakentaa statusta urheilusuorituksilla. Hymyni kuitenkin hyytyy, kun tullaan omiin ryhmiini: Lauloin aikanaan tasokkaassa kuorossa, ja olin luultavasti kuoron heikon (tai toiseksi heikoin) laulaja. Tuossa ryhmässä laulutaito määritti statusta - ja sain sen myös tuta: Olin useimmille muille kuin ilmaa. Tajusin olevani hierarkian pohjalla ja niinpä muutuin paljon tavanomaista varovaisemmaksi ja aremmaksi.

Miksi alhainen status tuossa ryhmässä vaikutti minuun niin vahvasti? En nimittäin pidä itseäni mitenkään erityisen statuksenkipeänä. Tai niin olen kuvitellut. Ehkä omaa statuksentarvettaan ei vain kunnolla tiedosta, ennen kuin huomaa statustaan tölväistävän. Kokeilepa itse pienellä ajatusleikillä. Kuvittele, että jollakin yläasteella olisi oppilaana matematiikan lapsinero ja hänet pyydettäisiin lukioon opettamaan pitkää matematiikkaa. Kuvitellaan, että hän laskisi kuin Einstein ja osaisi vielä selittääkin yhtälönsä hyvin. Mutta hyväksyisivätkö lukiolaiset opettajakseen ja numeroidensa antajaksi yläasteikäisen? Siinä olisi ehkä hieman nielemistä - lukiolainen luultavasti kokee statuksensa korkeammaksi kuin yläastetta käyvällä. Siksi olisi ehkä vaikeaa ottaa komentoja ja kuria vastaan "alemmaltaan".  (Olkaa huoletta, luullakseni virkaehdotkin estävät moisen). Tämän ajatusleikin avulla ehkä ymmärrät, miksi lääkärien oli huomattavan vaikeaa hyväksyä sairaanhoitajaa pomokseen. Muutama lääkäri jopa irtisanoutui moisen johdosta:  http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/hoitaja-johtaa-harvoin-laakaria/660308/

Malcolm Gladwell (2013) väittää, että sosiaalinen vertailu selittää menestystä ammatissa jopa enemmän kuin lahjakkuus: Caroline Sacks oli häikäisevän kyvykäs lukiolainen. Lukion jälkeen hän haki ja pääsi huippuyliopistoon. Opinnot eivät kuitenkaan sujuneet, varsinkin orgaaninen kemia otti Carolinelta luulot pois. Vähitellen hän menetti opiskelumotivaationsa. Hän oli tottunut olemaan paras, nyt hän oli yksi heikoimmista. Se kävi liian raskaaksi ja hän vaihtoi alaa – kuten yli puolet USA:ssa luonnontieteitä opiskelevista. Kun vaihtaa johonkin helpompaan, saa olla taas yksi parhaista. Joku sanoisi, että Caroline vain löysi oman tasonsa ja tyytyi siihen. Tämä on väärä tulkinta, sillä huippuyliopistojen huippulahjakkaat opiskelijat vaihtavat alaa yhtä usein kuin tavisyliopistojen tavisopiskelijat. Käytännössä: Jos Caroline olisi valinnut nuhjuisen tavisyliopiston, hän olisi ollut ainoa, joka tajuaa orgaanisesta kemiasta edes jotain ja valmistunut vuosiluokkansa parhaana, tyytyväisenä itseensä.

Vaikutus jatkuu yliopiston jälkeekin. Huippuyliopistojen parhaat kyvyt loivat odotetusti komeaa uraa ja julkaisivat paljon merkittäviä tutkimuksia valmistumisensa jälkeen. Huippuyliopistojen viidenneksi ja kuudenneksi parhaat kuitenkin julkaisivat vain vähän tieteellisiä artikkeleja. Samaan aikaan tavisylipistojen parhaat tekivät komeaa uraa. Eivät yhtä komeaa kuin huippuyliopistojen parhaat, mutta paljon komeampaa kuin huippuyliopistojen viidenneksi ja kuudenneksi parhaat. Opintojen alussa huippuyliopistojen viidenneksi ja kuudenneksi parhaat olivat kuitenkin erilaisissa älytesteissä ylivoimaisia verrattuna tavisylipistojen parhaisiinkin opiskelijoihin.

Miksi vertailu voi olla noin lannistavaa. Miksi se teki Carolinelle niin kipeää. Täytyihän hänen tietää olevansa parhaiden joukossa (kuten minäkin tiesin olevani laadukkaassa kuorossa). Moinen tieto ei silti lohduttanut – "olen toista kertaa orgaanisen kemian kurssilla ja nämä ekavuotiset valopäät ymmärtävät näitä asioita paremmin kuin minä, olen siis tyhmä". Samaan aikaan tavisyliopiston paras tietää, että moisia valopäitä on olemassa, mutta hän ei välitä heistä. Hänelle riittää, että hänella on korkea status omissa joukoissaan. Tämän takia hän on toiveikas, motivoitunut ja rohkea, ja kirii koko ajan kiinni alansa huippuja. Väitän, että sosiaalinen vertailu tapahtuu hyvin automaattisesti, eikä se siksi tottele suoraan järkeviä pohdintojamme.

Muiden lauma-eläinten tavoin teemme jatkuvasti ja tiedostamattammekin arvioita omasta ja muiden statuksesta. Status vaikuttaa saamaamme kohteluun, mutta myös siihen kuin itservarmaksi ja innostuneeksi koemme itsemme. Statuksemme voi kuitenkin vaihdella ryhmästä toiseen, sillä eri ryhmissä saa statusta eri asioista. Se pidämmekö jostakin ryhmästä, voi riippua yllättävän paljon siitä, mikä status meillä tuossa ryhmässä on.

Vaikka en voi kytkeä statusvertailua kokonaan pois päältä, voin kuitenkin hillitä sen vaikutusta elämäni. Ei ole järkevää tavoitella korkeaa statusta kaikissa ryhmissä, eikä varsinkaan hinnalla millä hyvänsä - ihminen (tai vaikkapa tuo kuvissa seikkaillut Pekka-kissa) on onnellisimmillaan, kun on oma itsensä.

Jos sinulla kuitenkin on korkea status jossakin ryhmässä, voit käyttää sitä hyvään, esimerkiksi huomaamalla niitä, joiden status on alhainen ja jotka ovat muille pelkkää ilmaa. Korkeastatuksisen esimerkillä on paljon voimaa.  

maanantai 9. toukokuuta 2016

PUHTAAN PAHAN MYYTTI

Hitler oli tunnetusti oopperan ystävä. Kerta toisensa jälkeen hän uppoutui seuraamaan Wagnerin oopperoita, joissa hyvä voittaa pahan. Hitler - yksi maailman ikonisimmista pahiksista - samaistui hyviksiin. Luultavasti tämä pätee laajemminkin - tosielämän konnat eivät miellä itseään pahiksiksi. 
Väkivallan tutkija Roy F. Baumeister on havainnut ihmisten kuitenkin rakastavan puhtaan pahan myyttiä. Se näkyy tyylipuhtaana viihde-elokuvissa, joissa konna on läpeensä paha sadisti ja nauttii tuskan tuottamisesta täysin viattomille uhreille. Tällainen action elokuvien konna yleensä myös myöntää olevansa pahis. Kun  konna on maksimaalisen vastenmielinen ja uhri mahdollisimman viaton, voimme ottaa kantaa täysin pidäkkeettömästi ja suorastaan hekumoida moraalisessa kiihtymyksessämme. Nautimme ehkä puhtaiden tunteiden selkeydestä ja voimasta. 

Oikeassakin elämässä uhri on joskus täysin viaton ja ihana, ja jotkut konnista ovat sadisteja. Tyypillinen tosielämän pahuus on kuitenkin kovin toisenlaista. Uhrin kärsimyksistä nauttivia sadisteja on Baumeisterin mukaan vain 6 % väkivaltarikollisista. Empatiakyvyltään heikot narsistit ja sosiopaatit tekevät verraten suuren määrän väkivaltarikoksista, mutta myös empatiaan kykenevät ihmiset tekevät hirmutöitä.  Valitettavasti ihmisillä on kyky kytkeä empatia pois päältä tai rajata kokonaisia ihmisryhmiä empatian ulkopuolelle. Esimerkiksi osa natsiarmeijan sotilaista omaksui korostetun käytännöllisen asenteen väkivaltaan. He yrittivät suhtautua kansanmurhaan teknisenä, lähinnä logistisena ongelmana - miten kuljettaa uhrit ja tuhota ruumiit tehokkaasti ja järjestäytyneesti. Keskittymällä toimintansa tekniseen puoleen he yrittivät pitää moraaliset pohdinnat poissa mielestään. 

Vastakkaisen esimerkin tarjoaa George Orwell, joka liittyi Espanjan sisällissotaan taistellakseen fasisteja vastaan. Kerran Orwell oli tilanteessa, jossa hänen olisi ollut helppo ampua vihollinen väijyksistä. Pahaa-aavistamaton fasisti kuitenkin laski housunsa ja ryhtyi tarpeilleen. Orwell ei yllättäen pystynyt ampumaan miestä: ”A man who is holding up his trousers is not a fascist.” Hän ei pystynyt enää järkeilemään kuin Väinö Linnan Rokka, joka “ei ampunut ihmisiä, vaan vihollisia”.

Puhtaan pahan myytti luokin väärän kuvan niin konnista kuin uhreista. Tyypillinen konna ei ole sadisti eikä edes sosiopaatti eikä tyypillinen uhri ole täysin viaton tai erityisen herttainen. Esimerkiksi turpiinsa saa aika helposti, jos aukoo kännissä päätään tai tekee muuta tyhmää. Ikävää ihmistä ei tietenkään tee mieli puolustaa yhtä paljon kuin ihanaa. Mutta usein juuri nuo ”ikävät” ihmiset tarvitsisivat apua ja puolustajaa eniten. Kännissä örveltäjääkään ei saa lyödä. 

Baumeisterin ajatukset ovat pyörineet mielessäni viime aikoina paljon, koska:
- koulukiusatun ei toivottavasti tarvitse ansaita myötätuntoani olemalla täysin viaton ”söpö uhri”.
- syrjäytyneen ei tarvitse ansaita myötätuntoani ja valtion tukitoimia olemalla fiksu, raitis ja motivoitunut työnhakija.
- turvapaikanhakijan ei tarvitse ansaita myötätuntoani olemalla viaton lapsi, herttainen äiti tai perheensä puolesta jalosti taisteleva, sopivasti maallistunut ja korkealle koulutettu isä.

Myötätunnon ja avun perusteeksi pitäisi riittää avun tarve. Tai orwellilaisittain – se, että käy tarpeillaan.

Samaan aikaan on tärkeää, ettei kaikista konnista ja kiusaajista maalata kuvaa sadisteina tai tunnottomina narsisteina. Tämä on tärkeää, koska vahvasti demonisoidusta kuvasta en voi tunnistaa itseäni. Vaikkapa tavallisen koulukiusaajan kynnys pyytää anteeksi ja myöntää empatiakatkoksensa nousisi kovin korkeaksi, jos hän samalla joutuisi tunnustamaan olevansa sadisti tai narsisti.



Tämän blogin tavoite on psykologian käsitteiden soveltamista arjen ilmiöhin. Jos haluat kommentoida (asiallisesti tietenkin), se on erittäinkin tervetullutta. Eri mieltäkin saa olla. Hauskaa on myös se, jos sinulla on omia ehkä hivenen toisenalaisia esimerkkejä. 

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

STRESSIN OIREET


Miksi ihmeessä pitäisi opiskella erikseen stressin oireet? Luulisi sitä jokaisen tietävän, onko stressaantunut vai ei. Itse asiassa haitallisen stressin tunnistaminen ei kuitenkaan ole aivan helppoa. Kummallisen usein saatamme pitää stressioireita esim. luonteenpiirteinä.

Kun tein yliopistossa lopputyötäni, havaitsin liialliseksi kasvaneen stressin tavastani syödä jäätelöä. Usein kun kirjoittaminen takkusi, päätin pitää "jäätelönmittaisen" tauon. En kuitenkaan enää osannut nautiskella. Konemaisen tehokkaasti söin suklaakuoren ja siirryin siitä vaniljaosaan - paljoakaan maistamatta. Jäätelönsyömisessäkin oli tärkeintä nopeus ja tehokkuus, suoritin nautiskelua.

Toisinaan kohtaa ihmisiä, jotka tuntuvat kovilta, huumorintajuttomilta ja konemaisilta. Helposti ajattelee, että semmoisia ovat luonteeltaan, ikäviä. Paljon todennäköisempää on, että ovat luonteeltaan ihan kivoja, mutta tällä hetkellä turhan stressaantuneita. Tutun attribuutioteorian mukaisesti - kyse on tilapäisestä eikä pysyvästä syystä.

Yksi vakavan stressin oireista on kyynistyminen: ihminen ajattelee työn tai opiskelun olevan kovin turhaa ja merkityksetöntä. Yliväsynyt ja kyynistynyt sairaanhoitaja suhtautuu potilaisiinsa mekaanisesti, keskittyy suorittamaan hoitotoimenpiteitä yhtä ulkokohtaisesti kuin autoa korjaisi. Kyynistynyt opettaja ajattelee, ettei hänen työllään ole mitään väliä ja papattaa juttunsa paljoa välittämättä kuunteleeko kukaan. Kyynistynyt opiskelija ei usko opiskelujen hyödyttävän häntä millään tavoin, ja tekee läksynsä innotta ja korkeintaan opettajan tai vanhemman mieliksi. Kyynistymiseen kuuluu myös epäluuloinen suhtautuminen muihin ihmisiin ja näiden motiivien epäileminen sangen itsekkäiksi. Luultavasti on ihmisiä, jotka ovat kyynisiä luonteeltaan ja maailmankuvaltaan, mutta luultavimmin kyse on stressioireesta. Tällainen ihminen saa intonsa ja lämpönsä takaisin, jos hänen stressinsä hoidetaan. Hyvä alku on jo se, että muut ihmiset tajuavat, mistä on kyse. Loppuun palamisen kynnyksellä hoiperteleva ei ole huono sairaanhoitaja, opettaja tai opiskelija. Hän vain on niin hirveän väsynyt, ettei tavanomainen lepo riitä.  

Yksi stressin oire on välttely. Suosikkiesimerkkini tästä on Kiinan viimeinen keisari. Hänet oli kasvatettu kungfutselaisten viisauksien ja kirjallisuuden avulla. Hän tunsikin ne oikein hyvin ja hänen oikeinkirjoituksensa oli loistavaa. Sen sijaan hän ei tiennyt paljon mitään siitä, miten maata pitäisi johtaa tai miten käydä sotaa. Kun lähettiläät toivat viestejä, että Kiina kärsi jatkuvasti hirmuisia tappioita Japania vastaan käydyssä sodassa, keisari alkoi korjata viestien oikeinkirjoitusta. Koska hän ei tiennyt, miten ratkaista todelliset ongelmat, hän yritti käydä käsiksi johonkin jota osasi. Olkoonkin, että se oli tuossa tilanteessa aika järjetöntä.  Hieman samoin koetta stressaava opiskelija voi äkkiä löytää motivaation siivota huoneensa.

Viisautta olisi tietenkin nostaa päänsä pensaasta ja kohdata vaikeudet, tehdä se mitä on tehtävissä. Helpommin sanottu kuin tehty. Varsinkin kun yksi pitkittyneen stressin oireista on suhteellisuuden tajun menettäminen. Väsyneenä pienetkin asiat ärsyttävät, pikkuviljen hilpeys tuntuu tahalliselta riidanhaastamiselta ja pienetkin vaikeudet ylipääsemättömiltä. Stressaantunut ihminen saattaa myös paisutella mielessään pieniä virheitään ja kuvitella pelin olevan menetetty, vaikka paljon olisi vielä tehtävissä.

Stressin oireiden tunnistaminen on hyvä alku. Stressiään ei voi käskemällä lähettää pois, mutta on hyvä oppia tunnistamaan, milloin omissa ajatuksissa puhuu enemmän stressipupu kuin oma itse, tunnistaa tilanteet, jolloin ajattelukyky ja harkinta on alkanut siirtyä itseltä stressille.

Lepääminen auttaisi, mutta sekin on helpommin sanottu kuin tehty. Stressaantuneen ihmisen ajatukset voivat pyöriä huolissa, murheissa ja mahdottomissa haasteissa, vaikka hän ulkoisesti lekottelisi Yyterin hiekkarannalla. Pingottunut ihminen ei hyödy siitä, jos häntä käsketään rentoutumaan. Rentoutumisesta voi tulla samanlaista suorittamista kuin meikäläisen edellä mainitusta jäätelönsyönnistä. Jälleen kerran tämän asian tunnistamisesta on hyötyä. Pingottunut ihminen voi tajuta, että hänen täytyy antaa mielelleen hieman aikaa. Jos on ollut kovin uupunut, kyky nauttia ja levätä ei palaa ehkä aivan heti. Itselleni lenkkeily on ollut hyvää stressinpurkutekemistä. Liikkumiseen on voinut purkaa levottumuuttaan ja pitkän lenkin jälkeisessä väsymyksessä mielikin on hiljalleen alkanut rentoutua. Jokaisen täytyy kuitenkin löytää omat stressilääkkensä - liikunta ei auta kaikkia.

Stressaantuneen ihmisen arvomaailma saattaa muutua kovin kovaksi. "Voittaja ottaa kaiken ja luuserit haisee" -asenne tekee elämästä tarpeettoman rankkaa. Toipumisen kaava on jälleen sama - kovista asenteistakaan ei yleensä voi luopua noin vain. Sekin ottaa hieman aikaa, että alkaa taas huomata maailmassa olevan paljon sellaista arvokasta, johon ei liity kilpailua ja arviointia. Parhaat ihmissuhteista esimerkiksi.

Tämän blogin tavoite on harjoitella tuttujen psykologian käsitteiden soveltamista arjen ilmiöhin. Jos haluat kommentoida (asiallisesti tietenkin), se on erittäinkin tervetullutta. Eri mieltäkin saa olla. Hauskaa on myös se, jos sinulla on omia ehkä hivenen toisenalaisia esimerkkejä. 

torstai 5. toukokuuta 2016

ITSENSÄ TOTEUTTAVA ENNUSTE


- Milloin meille opetetaan jotakin syvällistä? Kyselin hiljaa mielessäni psykologian yliopisto-opintojeni alussa. Olin odottanut, että eteeni avautuisi viikottain häikäiseviä älyllisiä oivalluksia ja minusta tulisi mielettömän viisas ihminen.
Niin ei käynyt koskaan. Ja hyvä niin.

Silloin en osannut arvata, että monet parhaista oivalluksistani tulisin saamaan lukiosta tuttujen ja varsin yksinkertaisten käsitteiden avulla. Vaikka käsitteen määritelmän voi oppia alle minuutissa, ainakin minulta on mennyt vuosia oppia käyttämään psykologian käsitteitä mielekkäästi. Yksi tällainen käsitteiden harmaavarpunen on "itsensä toteuttava ennuste". Arkisuudestaan huolimatta se on varsin selitysvoimainen.

Itsensä toteuttava ennuste on uskomus tai ennakointi, jonka takia ihminen toimii niin, että uskomus toteutuu. Esimerkiksi jos uskon horoskooppiin, joka lupaa, että tänään kohtaan elämäni rakkauden, saatan olla normaalia aktiivisempi ja rohkeampi - toimin siis tavalla, joka lisää ennustuksen toteutumisen todennäköisyyttä.

On itse asiassa valtava määrä psykologian käsitteitä, joiden mielekkyys kasvaa, kun ne yhdistää itsensä toteuttavan ennusteen käsitteeseen. Tässä muutama:

selviytymisennuste - tarkoittaa uskomusta siitä, onnistuuko jossakin vai ei. Jos opiskelija ei usko voivansa menestyä kokeessä (alhainen selviytymisennuste), hän menettää intonsa opiskella, tulee kokeeseen valmistautumattomana ja todellakin menestyy huonosti.

optimismi - toteuttaa itsensä samalla logiikalla. Jos suhtaudun asioihin toiveekkaasti, olen sitkeämpi eikä ahdistus haittaa toimintaani. Tätä voi soveltaa myös ystävien hankkimiseen. Jos uskon, että minusta voidaan pitää, minun on helpompi käyttäytyä miellyttävästi kuin, jos uskon ihmisten olevan minua vastaan. Liioiteltu optimismi tosin johtaa epärealistisiin odotuksiin ja pettymyksiin: jos odotan toisen ihmisen heti valtavasti ihailevan minua, olen pettynyt, vaikka tapaaminen olisi sujunut hyvin.

stereotypiat ja ennakkoluulot:  jos uskon nuorison olevan kelvotonta sakkia, kohtelen heitä huonosti, ja he vastaavat käyttäytymällä ikävästi. Nuoriso ei siis ole kelvotonta, mutta voin luuloillani ja käytökselläni tehdä heistä ikäviä minua kohtaan. Samalla logiikalla rasisti suhtautuu toisten rotujen edustajiin ikävästi ja provosoi itselleen huonoja kokemuksia ennakkoluulojensa kohteista.

Kun oikein pääsee vauhtiin, huomaa itsensä toteuttavaa ennustetta hieman joka puolella. Oletko esimerkiksi varma, että lempiaineesi koulussa on todella aidosti paljon kiinnostavampi kuin jokin inhokkiaineesi? Vai onko kysymys siitä, että kielteiset odotukset saavat sinut olemaan ajatuksissasi ja pitämään ikävää, myönteiset odotukset osallistumaan ja viihtymään? Myönnetään, ei tämä aina päde, pelottavan usein kylläkin. Itse jouduin syömään nöyryyspullaa neuropsykologian suhteen. Se oli inhokkiaineeni yliopistossa ja haukuin sitä kavereilleni. Erinäiset elämäntilanteet  pakottivat minut perehtymään "neuroon" paremmin, innostuin valtavasti ja nyt se on yksi suosikeistani. Vika ei ollut neurossa (eikä neuron luennoitsijoissa), vaan nyrpeässä asenteessani, joka teki luennoista tylsiä - itsensä toteuttava ennuste siis.

Henkilökohtaisuuksista puheen ollen... kun olin nuori, olin vielä ylipainoisempi kuin nykyään. Siitä syystä pelkäsin, ettei kukaan nainen voi minua rakastaa. Tuo uskomus johti minut pätemään aivan vimmatusti. Yritin tavallaan älylläni korvata sen, mitä ulkonäöstä puuttui. Tosiassa päteminen vain karkoitti ympäriltäni ihmisiä. Itseään toteuttava ennuste jälleen.

Tietenkään itseään toteuttava ennuste ei päde aina. Joskus saatan olla erityisen innostunut ihmisestä /tapahtumasta/oppiaineesta tms., koska se paljastuu niin paljon odotuksiani paremmaksi. Näin käy varsinkin silloin, kun opin varomaan itsensä toteuttavaa ennustusta, herkistyn sille, että saatan kielteisellä asenteella pilata hienoja juttuja. Mikä parasta: kaikki ei ole aina minusta itsestäni kiinni. Niinpä minäkään en onnistunut karkoittamaan kaikkia ihmisiä luotani. Sain mukavia kokemuksia ja aloin uskoa, että ehkäpä minustakin voi joku pitää. Varsinkin jos en ihan vimmatun ahdistuneesti yritä miellyttää tai päteä.


Tämän blogin tavoite on harjoitella tuttujen psykologian käsitteiden soveltamista arjen ilmiöhin. Jos haluat kommentoida (asiallisesti tietenkin), se on erittäinkin tervetullutta. Eri mieltäkin saa olla. Hauskaa on myös se, jos sinulla on omia ehkä hivenen toisenalaisia esimerkkejä.